Mä olen niin yksin.

Taas yksi oksennuksenmakuinen ruma päivä takana. Mä en edes tiedä mihin kategoriaan tää teksti kuuluisi, tuskin mihinkään, mut mulla ei ole nyt muuta.

Mä olen niin yksin. Mulla on perhe. Äiti ja isoveli. Mulla on yksi tosiystävä ja paljon kavereita. Mut mulla ei oo ketään.
Viime päivinä oon miettinyt entistä enemmän yksinäisyyden merkitystä syömishäröilyyn. Olenko mä yksin, koska mulla on diagnoosi vai onko mulla diagnoosi koska mä olen yksin.
Viime vuodet on ollu yhtä helvettiä. Paino on seikkaillu 75-45-52-65 häiriöitä on ollu ortoreksiasta anoreksiaan ja BEDin kautta bulimiaan.
Mä olen vasta 18 ja jo nyt tiedän miten rumaa elämä on.
Niin paljon kuolemaa, niin paljon surua, itseinhoa, vihaa ja sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Mä en ole koskaan ollut onnellinen. Toki on ollut hauskoja hetkiä, ehkä jopa päiviä, mutta puhdasta onnea en ole koskaan (uskaltanut?) tuntea. Se tuhoutuu niin herkästi, on ohi hetkessä ja elämä paljastaa taas todellisen, ruman itsensä.

Anoreksia-aikoina joka kerta ulos lenkille lähtiessäni rukoilin, että joku olisi pysäyttänyt väkisin. Joka kerta kun menin nukkumaan nälkäisenä toivoin, että joku olisi väkisin syöttänyt, että joku olisi välittänyt.
Toisaalta osaston kylmät hoitsut nutridrinkkeineen ei ollut ehkä ihan sitä, mitä silloin ajattelin, mutta se riitti sysäämään minut oikealle tielle.
Laihana tuntui hyvältä kun ihmiset olivat huolissaan, ja niin riemuissaan silloin kun sain jotain syötyä. He välittivät.
Joskin lukuiset tappelut ja huudot piikittivät sitä niin 'ruusuista' polkua.
Ei, anoreksia ei ole elämää, se ei ole mitään. Se on jumalatonta itsevihaa.

Nyt isompana olen vain 'huonon itsekurin' omaava ruma oksennuksenhajuinen ihmisraunio. Ei kai sitä voi olettaakkaan, että ihminen, joka ei ole koskaan tätä kokenut, ymmärtäisi. Ymmärtäisi sen miltä tuntuu, kun omat aivot tilttaa, sysää syrjään minuuden ja ottaa valtaansa. Minä olen minä, minä olen minun kehossa ja minä ymmärrän mitä tapahtuu, mutta mitään en voi tehdä.
Joka kerta täpötäysiä kauppakasseja kotiin raahatessani, toivon että tien ylittäessäni jäisin auton alle, koska vähintään sen se vaatisi, että pääsisin irti sairauden turrasta. Päässä pieni häkkiin kahlittu minuus huutaa armoa, kun kuin huumattuna samalla kaksin käsin ahmii. Vatsa täpötäynnä, henkeä haukkoen kylpyhuoneeseen ryömiessä sairaus häipyy takavasemmalle ja antaa minuuden hoitaa likaisen työn.
Käytännössä raiskattuna, vapisevin käsin koittaa parhaansa mukaan tyhjentää itsestään kaiken pahan. Kurkku turpoaa ja kipu on melkein sietämätön, veri pakkautuu päähän ja jostain itkun ja rään seasta koittaa kakoa viimeisiäkin keksinmurusia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Itseinho on taattu.
Tällä välin mia viettää mukavia lomatunteja jossain bahamalla ja tarpeeksi levättyään iskee takaisin kiinni jo kerran hyväksikäyttämäänsä ihmisriekaleeseen.

Mä olen niin done tän paskan kanssa. Mä haluan mun elämän takaisin. Mä haluan taas tuntea ja uskaltaa olla onnellinen. Kuukausia toisensa perään eristäytyneenä neljän seinän sisälle, koska kynnys lähteä ulos, muiden arvosteltavaksi on järjetön. Ainakin yksin.

Pää huutaa viis kiloa pois ja elämä takas. Mä rohkenen epäillä.
Oksentaa en enää tänä yönä pysty. Kurkusta vuotaa verta ja kipu on sitä luokkaa, että henkeä ei voi suun kautta vetää. Silti mä en saanut kaikkea ulos ja epätoivo kasvaa. Lasken kaloreita ja päiviä jotka joudun paastoamaan hyvittääkseni sen, että mulkku nimeltä mia raiskasi minut tänään kolmesti.

Syön ruisleivän ja kolme viimeistä palaa suklaata, koska vituttaa.
Pelkään nyt jo huomista. Taas uusi mahdollisuus epäonnistua. Milloin tää paska loppuu?