Usko psykiatriaan

Mulle on kohta kaksi vuotta etsitty lääkkeitä masennukseen. Olen välillä käynyt terapiassa ja välillä ollut sairaalahoidossa. Tuntuu että mikään ei auta kuin hetkellisesti. Aina kun tuntuu paremmalta niin kohta tulee takapakkia.

Psykiatrilla käyn kerran kuukaudessa, vaihdetaan pari sanaa ja ehkä vaihdetaan lääkitys ja odotellaan kuukausi. Välillä ahdistaa niin paljon että pitää syödä rauhottavia kolminkertainen annos. En halua elää tällaista elämää. Mulla on opiskelut joista ei tule mitään kun en jaksa lukea. Vaikea uskoa että psykiatriasta enää löydetään mitään apua mun ongelmiin. Olo on todella niin sietämätön että haluan kuolla. Jos mun loppuelämä on tätä samaa, en todellakaan aio elää sitä enää pitkään.

Pahimpina aikoina olen rukoillut Jumalaa, jos se vaikka olisi olemassa. Ei mitään apua. Ulospäin näytän terveeltä eikä lääkärit ja psykologi usko että voin niin huonosti. Sisäinen tuska käy silti aivan sietämättömäksi. En jaksa hymyillä enkä osaa enää nauraa. Olen täysin ilmeetön. Mikään ei tunnu miltään - kaikki elämänilo on kadonnut aikoja sitten. Ainoa asia mitä lääkkeistä olen saanut, on se että en jaksa käydä riehumaan ja huutamaan vaikka jatkuvasti tekisi mieli. Kuka haluaa elää tällaista elämää ? En minä ainakaan.
12995
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 12

Vanhimmat

hei. minäkin olen väliajoin erittäin masentunut ja ajatuksiltani itsetuhoinen, mutta en missään nimessä lähtisi huumaamaan itseäni. jos tiedät miksi olet masentunut, löytyy ratkaisu ongelmiisi ratkaisemalla nämä ongelmat. vai onko juuri niin, ettei masennukseesi ole selvää syytä? silloin tilanne tietysti on vaikeampi. mutta jos tiedät mikä elämässäsi mättää, ota askel ratkaistaksesi ongelmat. lääkkeillä paha mieli vain turrutetaan pois, en usko pysyviin tuloksiin lääkityksen jälkeen. ehkä olen väärässä?

Äänestä
  • Niin voiko psykiatriasta ollakaan apua läheisyyden ja seksin puutteelle. Voiko tätä sietämätöntä vuosikausia jatkunutta tilaa edes lievittää lääkkeillä ?

    Toki itsemurha on itsekäs teko mutta joskus on ajateltava myös itseään ja yhteiskuntaa. Jos ei läheisiä lasketa mukaan, itsemurhani olisi huomaavaista myös yhteiskuntaa kohtaan joka kustantaa turhan hoitoni. Sekä viattomia ihmisiä kohtaan jotka voivat joutua kärsimään jos sekoan ja käytän väkivaltaa muita kohtaan. Oikeastaan läheiseni (vanhemmat, sukulaiset, ystävät) ovat itsekkäitä koska vaativat minua olemaan olemassa jotta heille ei tulisi paha mieli. He eivät lainkaan ajattele miten suuri helpotus olisi minulle jos lähtisin tästä maailmasta. MINÄ EN HALUA ELÄÄ. TUSKA ON LIIAN KOVA.

    Äänestä

  • Suicider kirjoitti:

    Niin voiko psykiatriasta ollakaan apua läheisyyden ja seksin puutteelle. Voiko tätä sietämätöntä vuosikausia jatkunutta tilaa edes lievittää lääkkeillä ?

    Et kai itteäsi mene seksin puutteen takia tappamaan. Tuskin olet edes vaikeasti masentunut, kun mielesi tekee kumminkin rakastella?

    Älkää viittikö valittaa turhasta!

    Äänestä

  • hullugaani kirjoitti:

    Et kai itteäsi mene seksin puutteen takia tappamaan. Tuskin olet edes vaikeasti masentunut, kun mielesi tekee kumminkin rakastella?

    Älkää viittikö valittaa turhasta!

    On tässä paljon muutakin. Ei, ei ole tehnyt mieli rakastella pitkään aikaan. Siitä se masennus kuitenkin lähti kun sitä monta vuotta kesti. En minä jaksa kertoa kaikkea. Mikään ei vaan tunnu miltään tai jos tuntuukin niin pahalta.

    Et taida tietää mitä on olla vaikeasti masentunut.

    Äänestä

  • hullugaani kirjoitti:

    Et kai itteäsi mene seksin puutteen takia tappamaan. Tuskin olet edes vaikeasti masentunut, kun mielesi tekee kumminkin rakastella?

    Älkää viittikö valittaa turhasta!

    Jos ymmärsin oikein, tarkoitus ei ollut sanoa että masennus johtuisi seksin puutteesta. Pikemminkin tekstissä tuodaan esille, että masennusta aiheuttaa asiat, joita ei voi ratkaista psykiatrian keinoin.

    Itse kannatan psykiatrian kritiikkiä, jonka mukaan lääkkeitä käytetään liian helposti. Psykiatrit ovat oikeassa sanoessaan, että lääkkeet tai psykiatria ylipäätään eivät ole onnellisuuslääkkeitä, koska ne eivät muuta arkista elämää murheineen onnen ihmemaaksi. Sen he kuitenkin unohtavat sujuvasti, että nyky-yhteiskuntaan sopeutumattomien ihmisten määrä näyttää olevan kasvussa. Elintasokilpailun ja arvomaailman kovetessa ne ihmiset, jotka pärjäisivät paremmin joissain muissa oloissa, ahdistuvat. Niinpä lääkkeet vaikuttavat keinolta muuttaa ihmisiä tähän yhteiskuntaan sopiviksi. Tietyssä määrin tällainen sopeuttaminen on tarpeen ja välttämätöntäkin, mutta kun joiltain työpaikoilta saattaa jopa lähes viidennes väestä olla sairaslomalla masennuksen tai loppuunpalamisen vuoksi (kuulin sellaisesta työpaikasta juuri tänään), pitäisi lääkärien tajuta, että lääkkeet ja terapia eivät ole riittävä ratkaisu tähän ongelmaan. Lääketieteen ja psykologian keinoin ei nimittäin muuteta sitä, että joillekin on työtä ja toisille ei. Eikä sitä että jotkut pääsevät tässä nykyisessä yhteiskunnassa vähemmällä kuin toiset - kuten tietenkin on ollut aina. Ennen tosin pärjäsi ilmeisesti eri ominaisuuksin.

    Ja vaikka psykiatrian konstein voidaan jotenkin vaikuttaa sosiaalisten ongelmien seurauksia, sillä ei saada aikaan pysyviä, luotettavia ihmissuhteita. Hoitosuhde on parhaimmillaankin vain virkarakkautta. Psykiatri tai mielisairaanhoitaja osallistuu potilaan tuskaan vain vastaanoton ajan.

    Psykiatria onnistuu joskus, mutta toisinaan se joutuu auttamatta hyödyttömän onnellisuustehtailun asemaan. Enkä usko, että psykiatrit tai lääkärit keskimäärin ovat erityisen ahneita tai törkeitä tai lyhytnäköisiä, mutta he nyt sattuvat olemaan melko vaikuttavassa asemassa. Heille on etua siitä, että yhteiskunta on sellainen kuin on. Ei ole heidän etunsa mukaista laskea lääkäreitten tai muitten turvallisissa työsuhteissa olevien palkkaa ja vähentää työn tuottavuutta kaikilla aloilla tai tarjota ihmisille keinoja olla entistä huomioonottavaisempia, että nykyistä harvempi syrjäytyisi. Lääketehtailijoista en sitten puhukaan yhtä kauniisti. Se on raakaa bisnestä raaimmasta päästä. Lääketehtailun etu on se, että ihmiset ovat masentuneita, ja uskon lääketeollisuuden edustajien olevan täysin tietoisia tästä mainostaessaan lääkkeiden ylivertaisuutta pahan olon hoidossa.

    Äänestä

  • Suicider kirjoitti:

    On tässä paljon muutakin. Ei, ei ole tehnyt mieli rakastella pitkään aikaan. Siitä se masennus kuitenkin lähti kun sitä monta vuotta kesti. En minä jaksa kertoa kaikkea. Mikään ei vaan tunnu miltään tai jos tuntuukin niin pahalta.

    Et taida tietää mitä on olla vaikeasti masentunut.

    Taidat sitten olla masennuksen noidankehässä, joka on kyllä tuttua minullekin. Vaikeehan siitä pois on päästä, jos ei kykene ohjaamaan elämäänsä selvemmille vesille.

    Rakastelusta masennuksesi on kumminkin lähtenyt liikkeelle, mutta tuskin elämä nyt yhdestä panosta kiinni on?

    Äänestä

  • Suicider kirjoitti:

    Niin voiko psykiatriasta ollakaan apua läheisyyden ja seksin puutteelle. Voiko tätä sietämätöntä vuosikausia jatkunutta tilaa edes lievittää lääkkeillä ?

    Toki itsemurha on itsekäs teko mutta joskus on ajateltava myös itseään ja yhteiskuntaa. Jos ei läheisiä lasketa mukaan, itsemurhani olisi huomaavaista myös yhteiskuntaa kohtaan joka kustantaa turhan hoitoni. Sekä viattomia ihmisiä kohtaan jotka voivat joutua kärsimään jos sekoan ja käytän väkivaltaa muita kohtaan. Oikeastaan läheiseni (vanhemmat, sukulaiset, ystävät) ovat itsekkäitä koska vaativat minua olemaan olemassa jotta heille ei tulisi paha mieli. He eivät lainkaan ajattele miten suuri helpotus olisi minulle jos lähtisin tästä maailmasta. MINÄ EN HALUA ELÄÄ. TUSKA ON LIIAN KOVA.

    Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että monet itsemurhaa suunnittelevat tai suoraan sanoen sen tarpeessa olevat, "pysyvät hengissä" ensi sijassa muiden takia. Olenkin viime aikoina ruvennut tarkemmin pohtimaan, että kuinka ihmisellä loppuen lopuksi voi olla velvollisuus toisia kohtaan pysytellä elossa. Tottakai asia on erilainen niillä ihmisillä, joilla on oikeasti läheisiä ihmisiä, joista ovat vastuussa, perheelliset lähinnä.
    Mutta yksinäisellä aikuisella ihmisellä ei mielestäni sellaista velvoitetta ole ja useassa tapauksessa itsemurhan tekeminen olisi sekä tekijän että ympäröivän yhteisön kannalta paras ratkaisu.

    Joten turha ketään on yrittään kliseisillä kannustuslauseilla rohkaista jaksamaan elämässään. Pikemimminkin markkinoida itsemurhaa varteenotettavana vaihtoehtona.

    Äänestä

  • Suicider kirjoitti:

    On tässä paljon muutakin. Ei, ei ole tehnyt mieli rakastella pitkään aikaan. Siitä se masennus kuitenkin lähti kun sitä monta vuotta kesti. En minä jaksa kertoa kaikkea. Mikään ei vaan tunnu miltään tai jos tuntuukin niin pahalta.

    Et taida tietää mitä on olla vaikeasti masentunut.

    Luulen että masennus helpottaa hieman sitten kun saat opiskelusi päätökseen. Sitten pystyy helpommin ajattelemaan itseäänkin. Opiskellessa ei juuri itselle ole aikaa ja sitten voi tulla kaikenlaisia ongelmia tai vanhat asiat pahenevat.

    Äänestä

  • Oppurtunisti kirjoitti:

    Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että monet itsemurhaa suunnittelevat tai suoraan sanoen sen tarpeessa olevat, "pysyvät hengissä" ensi sijassa muiden takia. Olenkin viime aikoina ruvennut tarkemmin pohtimaan, että kuinka ihmisellä loppuen lopuksi voi olla velvollisuus toisia kohtaan pysytellä elossa. Tottakai asia on erilainen niillä ihmisillä, joilla on oikeasti läheisiä ihmisiä, joista ovat vastuussa, perheelliset lähinnä.
    Mutta yksinäisellä aikuisella ihmisellä ei mielestäni sellaista velvoitetta ole ja useassa tapauksessa itsemurhan tekeminen olisi sekä tekijän että ympäröivän yhteisön kannalta paras ratkaisu.

    Joten turha ketään on yrittään kliseisillä kannustuslauseilla rohkaista jaksamaan elämässään. Pikemimminkin markkinoida itsemurhaa varteenotettavana vaihtoehtona.

    Mä luulen että jokainen masentunut ajattelee että kukaan ei välitä musta, vaikka kuitenkin ympärillä on liuta ihmisiä joille on aina tärkeä ja joissa itsemurha voi laukaista taas uuden vakavan masennuksen. Esim. sisarukset. Mitä jos sisaruksilla on lapsia?

    Ei itsemurha poista ongelmia, se vain siirtää ne toisille. Itsemurha on todella itsekäs ratkaisu, eikä se ole ainoa vaihtoehto missään tilanteessa.

    Äänestä

Kuullostaa niin tutulta. Onko sinun ainoa hoitokontakti psykiatri /1 krt kk ? Älä laske hoitoa sopivan masennuslääkkeen varaan. Voit etsiä sopivaa lääkitystä seuraavat kaksi vuotta, aika kuluu ja ahdistus vain kasvaa.
On "vain" oivallettava, että parantumisen avaimet ovat sinulla. Masentuneena niitä ei vain pysty näkemään. Silloin tarvitsisi vierelle IHMISEN joka auttaa näkemään omat voimavarat. Houkuttelee ne esille sinun ehdoillasi. Sinua kuunnellen.

Äänestä

Kaksi vuotta ilman terapiaa pelkillä lääkkeillä on liian pitkä aika. Kela myöntää tukea yksityiseen terapiaan jos masennus on kestänyt yli puoli vuotta lääkityksestä huolimatta. Pyydä lääkäriltäsi todistus Kelaa varten ja etsi itsellesi sopiva terapeutti.

Äänestä

ja ala elämään. Lopeta jauhaminen itsemurhista ym...

Olen itse menettänyt läheiseni itsemurhalle ja voin sanoa et jos sua helpottaa,siirrät helvetin sit muille!!!

Äänestä

Kommentoi aloitusta

Suicider kirjoitti:

Mulle on kohta kaksi vuotta etsitty lääkkeitä masennukseen. Olen välillä käynyt terapiassa ja välillä ollut sairaalahoidossa. Tuntuu että mikään ei auta kuin hetkellisesti. Aina kun tuntuu paremmalta niin kohta tulee takapakkia.

Psykiatrilla käyn kerran kuukaudessa, vaihdetaan pari sanaa ja ehkä vaihdetaan lääkitys ja odotellaan kuukausi. Välillä ahdistaa niin paljon että pitää syödä rauhottavia kolminkertainen annos. En halua elää tällaista elämää. Mulla on opiskelut joista ei tule mitään kun en jaksa lukea. Vaikea uskoa että psykiatriasta enää löydetään mitään apua mun ongelmiin. Olo on todella niin sietämätön että haluan kuolla. Jos mun loppuelämä on tätä samaa, en todellakaan aio elää sitä enää pitkään.

Pahimpina aikoina olen rukoillut Jumalaa, jos se vaikka olisi olemassa. Ei mitään apua. Ulospäin näytän terveeltä eikä lääkärit ja psykologi usko että voin niin huonosti. Sisäinen tuska käy silti aivan sietämättömäksi. En jaksa hymyillä enkä osaa enää nauraa. Olen täysin ilmeetön. Mikään ei tunnu miltään - kaikki elämänilo on kadonnut aikoja sitten. Ainoa asia mitä lääkkeistä olen saanut, on se että en jaksa käydä riehumaan ja huutamaan vaikka jatkuvasti tekisi mieli. Kuka haluaa elää tällaista elämää ? En minä ainakaan.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu