Aamu oli kirkas ja kuulas. Pakkanen kihelmöi korvissani, kun seisoin pysäkillä odottamassa bussia. "Se on pari minuuttia myöhässä", ajattelin itsekseni. Normaalisti olisin mennyt vasta seuraavalla bussilla, mutta tänään jokin sai minut lähtemään kouluun tavallista aiemmin.
Hetken päästä bussi saapui. Nousin kyytiin ja leimasin korttini. Kävelin käytävää pitkin bussin takaosaan ja istahdin vapaalle istuimelle ikkunan viereen. Kuljettaja sulki ovet ja painoi kaasua.
Parilta seuraavalta pysäkiltä kyytin ei tullut ketään. Kunnon bussi vihdoin pysähtyi ottamaan matkustajan kyytiin, suuntasin katseeni etuovelle nähdäkseni, millainen henkilö kyytin tuuli. En nähnyt kunnolla, koska vähän matkan päässä edessäni istui ihmisiä peittämässä näkökenttäni ovelle.
Kun kyytiin noussut matkustaja lähti kävelemään kohti bussin takaosaa, näin hänet. Hän oli hyvin kaunis, suunnilleen ikäiseni tyttö. Sen jälkeen, kun olin luonut katseeni häneen, en meinannut enää saada silmiäni irti hänestä. Hän oli niin suloinen, että mieleni teki vain katsella häntä.
Säpsähdin. Tajusin, kuinka tyhmältä näytin. Käänsin katseeni välittömästi pois ja toivoin, ettei hän olisi huomannut tuijotustani. Hän istahti rivin edemmäs toiselle puolelle bussia. Vilkuilin häntä ikkunaan muodostuneesta peilikuvasta.
Lopulta tulimme pysäkille, jolla minun piti jäädä pois. Nousin bussista ja lähdin apeana kävelemään koululle. Olisin niin kovasti halunnut katsella häntä ja jopa tutustua häneen. Mietin häntä kokopäivän.
Aloin siitä lähtien kulkemaan kouluun sillä aikaisemmalla bussilla ihan vain nähdäkseni hänet taas, mutten enää koskaan nähnyt häntä. Muutaman viikon kuluttua ryhdyin kulkemaan taas myöhemmällä bussilla. Silloin näin hänet taas usein. Katselin häntä joka kerta. Mieleni teki tutustua häneen, mutten uskaltanut mennä puhumaan. Olin liian ujo.
Tuli joululoma. Koko loman odotin, että pääsen taas näkemään hänet bussissa. Minulla ei ollut ystäviä, joiden kanssa olisi voinut lomalla olla. Ajatus hänestä sai minut jaksamaan loman yli.
Kun loma vihdoin loppui ja koulu alkoi, odotin innoissani bussia ensimmäisenä aamuna. Bussi pysähtyi totuttuun tapaan pysäkille, jolta hän aina tuli kyytiin, mutta ällä kertaa häntä ei näkynyt. "Hän on varmaankin kipeä", ajattelin. Häntä ei kuitenkaan näkynyt seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana. Häntä ei näkynyt koko viikkona, eikä seuraavanakaan. Itse asiassa en nähnyt häntä enää ikinä. Liekö ollut muuttanu loman aikana muualle, mene ja tiedä.
Vaikka en enää koskaan nähnyt häntä, ajattelin häntä silti usein. Pelkkä ajatus hänestä toi iloa ja lämpöä kylmyyteen ja yksinäisyyteen. Mietin välillä, mitä olisikaan käynyt, jos olisin mennyt juttelemaan hänelle. Olisikohan minun pitänyt tehdä niin? Eikö se olisi ollut outoa? En tiedä, mutta on kiva leikkiä ajatuksella, että olisin mennyt tutustumaan. Toivon näkeväni hänet vielä joskus.
Hetken päästä bussi saapui. Nousin kyytiin ja leimasin korttini. Kävelin käytävää pitkin bussin takaosaan ja istahdin vapaalle istuimelle ikkunan viereen. Kuljettaja sulki ovet ja painoi kaasua.
Parilta seuraavalta pysäkiltä kyytin ei tullut ketään. Kunnon bussi vihdoin pysähtyi ottamaan matkustajan kyytiin, suuntasin katseeni etuovelle nähdäkseni, millainen henkilö kyytin tuuli. En nähnyt kunnolla, koska vähän matkan päässä edessäni istui ihmisiä peittämässä näkökenttäni ovelle.
Kun kyytiin noussut matkustaja lähti kävelemään kohti bussin takaosaa, näin hänet. Hän oli hyvin kaunis, suunnilleen ikäiseni tyttö. Sen jälkeen, kun olin luonut katseeni häneen, en meinannut enää saada silmiäni irti hänestä. Hän oli niin suloinen, että mieleni teki vain katsella häntä.
Säpsähdin. Tajusin, kuinka tyhmältä näytin. Käänsin katseeni välittömästi pois ja toivoin, ettei hän olisi huomannut tuijotustani. Hän istahti rivin edemmäs toiselle puolelle bussia. Vilkuilin häntä ikkunaan muodostuneesta peilikuvasta.
Lopulta tulimme pysäkille, jolla minun piti jäädä pois. Nousin bussista ja lähdin apeana kävelemään koululle. Olisin niin kovasti halunnut katsella häntä ja jopa tutustua häneen. Mietin häntä kokopäivän.
Aloin siitä lähtien kulkemaan kouluun sillä aikaisemmalla bussilla ihan vain nähdäkseni hänet taas, mutten enää koskaan nähnyt häntä. Muutaman viikon kuluttua ryhdyin kulkemaan taas myöhemmällä bussilla. Silloin näin hänet taas usein. Katselin häntä joka kerta. Mieleni teki tutustua häneen, mutten uskaltanut mennä puhumaan. Olin liian ujo.
Tuli joululoma. Koko loman odotin, että pääsen taas näkemään hänet bussissa. Minulla ei ollut ystäviä, joiden kanssa olisi voinut lomalla olla. Ajatus hänestä sai minut jaksamaan loman yli.
Kun loma vihdoin loppui ja koulu alkoi, odotin innoissani bussia ensimmäisenä aamuna. Bussi pysähtyi totuttuun tapaan pysäkille, jolta hän aina tuli kyytiin, mutta ällä kertaa häntä ei näkynyt. "Hän on varmaankin kipeä", ajattelin. Häntä ei kuitenkaan näkynyt seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana. Häntä ei näkynyt koko viikkona, eikä seuraavanakaan. Itse asiassa en nähnyt häntä enää ikinä. Liekö ollut muuttanu loman aikana muualle, mene ja tiedä.
Vaikka en enää koskaan nähnyt häntä, ajattelin häntä silti usein. Pelkkä ajatus hänestä toi iloa ja lämpöä kylmyyteen ja yksinäisyyteen. Mietin välillä, mitä olisikaan käynyt, jos olisin mennyt juttelemaan hänelle. Olisikohan minun pitänyt tehdä niin? Eikö se olisi ollut outoa? En tiedä, mutta on kiva leikkiä ajatuksella, että olisin mennyt tutustumaan. Toivon näkeväni hänet vielä joskus.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pahoittelen kirjoitusvirheitä. Olisi pitänyt tarkistaa teksti ennen lähettämistä, mutten jaksanut. Niin, ja toivottavasti edes joku tyykkää. :)
Voi ei mite ihana
Kiva kuulla, että sentään joku tykkäsi. :) Ei tullu ihan turhaan tätäkää raapustettua. :D Ite en kyllä pidä tätä mitenkään hyvänä... :/