Hiljaista. Koitin tuoda itselleni turvaa ja lämpöä halaamalla itseäni. Istuin pölyisessä nurkassa, koulun kirjastossa. Ulkona oli ollut yöllä pakkasta ja ikkunat olivat jäätyneet. Niihin muodostui kauniita lumikiteitä joita ihailin ajan kuluksi.
Kukaan oppilaista ei ollut vielä tullut kouluun. Kello alkoi pikkuhiljaa lähennellä seitsämää ja eräs Opettaja avasi koulun ovet. Seurasin piilosta, kun hän käveli opettajienhuoneeseen. Odotin. Tunsin itseni turhaksi ja yksinäiseksi. Olin virunut varmaan koulun kirjastossa jo monia satoja vuosia! Näytin kyllä ihan kuustoista vuotiaalta tytöltä, vaikkakin ikää oli 1600 vuotta.
Lopulta oppilaita alkoi saapua kouluun. Käännyin katsomaan jokaista oppilasta, jotka tulivat aulaan. Toivoin, että joku huomaisi minut. En ollut näyttäytynyt kellekkään, varmaan sataan vuoteen ja olin kovin ujo.
Nousin pölyiseltä lattialta. Samalla aulaan astui uusi poika. Jäin tuijottamaan häntä. Hän katseli ympärilleen ja käveli hitaasti kädet taskuissaan. Hänellä oli päällään neulepusero, jonka alta pilkotti kauluspusero. Hänellä oli myös tyylikkään farkut ja skeittikengät. Pojalla oli paksut maantienruskeen väriset hiukset ja hänen kasvonsa...Sai minun sydämmeni pamppailemaan. Punastuin! Jotain tuo poika sai minun sisälläni velloamaan. Hymy alkoi pikkuhiljaa levitä kasvoilleni. Huokaisin syvään ja nojasin kirjaston lasitettuun oveen.
Poika käveli suoraan käytävälle päin, missä sattui olemaan kirjasto. Piilouduin. Toivoin pojan huomiota, mutta kuinka voisin sitä häneltä koskaan saada, kun olen näkymätön?
Kukaan oppilaista ei ollut vielä tullut kouluun. Kello alkoi pikkuhiljaa lähennellä seitsämää ja eräs Opettaja avasi koulun ovet. Seurasin piilosta, kun hän käveli opettajienhuoneeseen. Odotin. Tunsin itseni turhaksi ja yksinäiseksi. Olin virunut varmaan koulun kirjastossa jo monia satoja vuosia! Näytin kyllä ihan kuustoista vuotiaalta tytöltä, vaikkakin ikää oli 1600 vuotta.
Lopulta oppilaita alkoi saapua kouluun. Käännyin katsomaan jokaista oppilasta, jotka tulivat aulaan. Toivoin, että joku huomaisi minut. En ollut näyttäytynyt kellekkään, varmaan sataan vuoteen ja olin kovin ujo.
Nousin pölyiseltä lattialta. Samalla aulaan astui uusi poika. Jäin tuijottamaan häntä. Hän katseli ympärilleen ja käveli hitaasti kädet taskuissaan. Hänellä oli päällään neulepusero, jonka alta pilkotti kauluspusero. Hänellä oli myös tyylikkään farkut ja skeittikengät. Pojalla oli paksut maantienruskeen väriset hiukset ja hänen kasvonsa...Sai minun sydämmeni pamppailemaan. Punastuin! Jotain tuo poika sai minun sisälläni velloamaan. Hymy alkoi pikkuhiljaa levitä kasvoilleni. Huokaisin syvään ja nojasin kirjaston lasitettuun oveen.
Poika käveli suoraan käytävälle päin, missä sattui olemaan kirjasto. Piilouduin. Toivoin pojan huomiota, mutta kuinka voisin sitä häneltä koskaan saada, kun olen näkymätön?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mä unohdin yhen kohan kirjottaa tohon nii kirjotan sen vielä tähän:
Lopulta oppilaita alkoi saapua kouluun. Käännyin katsomaan jokaista oppilasta, jotka tulivat aulaan. Toivoin, että joku huomaisi minut. En ollut näyttäytynyt kellekkään, varmaan sataan vuoteen ja olin kovin ujo. Joka lukuvuosi olin seurannut Opettajia ja oppilaita ja tunsin heidät kaikki nimeltä ja käytökseltä, mutta he eivät tunteneet edes minua. Minulla on jopa todella hyvä muisti, joten muista jokaisen entisenkin oppilaan koulustani, joka on kotini.
Lisää!!!!!
Ok :D
Lähin seuraamaan poikaa. Onneksi esi-isäni osasivat kulkea seinien läpi, joten minäkin osasin. Kuljin pojan takana leijuen jalat irtaaltaan maasta. Poika pysähtyi luokan eteen, mikä oli merkitti numerolla 125. Katselin poikaa, kun hän penkoi repustaan kuulokkeen ja kuunteli musiikkia. Halusin tietää, mitä musiikkia hän kuunteli ja siirryin aivan hänen viereen kuuntelemaan. Musiikki oli rytmikästä ja kuulosti Ruotsin kieleltä. Minulla oli myös taito pystyä musiikin avulla näkemään, millainen henkilö on luonteeltaan ja saatoin jopa saada selville, joko hänen menneisyyden tai tulevaisuuden. Taitoni eivät olleet vielä niin hyvät, kuin esimerkiksi isoisälläni.
Hän asui aivan tässä koulun lähellä, vanhassa poliisi asemassa ja käy joskus luonani tetvehtimässä, mitä minulle kuuluu. Oikeastaan, koko haamu sukuni asuu jossain päin Suomea. Jotkut jopa asuu ulkomailla, kuten serkkuni Liisa ja tätini Martta. Marttalla on tapana reissata ympäri maapalloa ja nään häntä siksi harvoin...
Kuuntelin musiikkia ja suljin silmäni. Musiikkissa kerrottiin rakkaudesta. Se sai sydämmeni kiihtymään ja havahduin siihen, kun poika tuijotti minuun päin!
LISÄÄ LISÄÄ LISÄÄ PLIIIIIIIS!!!!!!!!
Poika katsoi suuntaani, aivan kuin olisi nähnyt minut! Peräännyin ja olin puoliksi seinän toisella puolella ja katsoin hänen vihertäviä silmiään. Minua nolotti. Miten hän huomasi minut, kun olen näkymätön? Entä, jos hän huomasi punastumiseni. Pojan katse oli kyllä lumoava. Hänen tummat ripsensä ja tuuheat kulmakarvansa tekivät silmistä entistä kirkkaammat. Hengitykseni hidastui. Uskokaa tai älkää, mutta me haamutkin hengitämme.
En tiedä näkikö poika minua, mutta hymyilin hänelle ujosti. Katsominenkin oli katkonaista, sillä pelkäsin kuollakseni. Joku kuitenkin tervehti poikaa ja jännitys loppui siihen. Harmi. Pidin siitä tunteesta, jonka tunsin. En koskaan ennen ollut kokenut sellaista ja siksi kaipasin sitä lisää. Pojan luokse tulivat koulun kaksi äänekkäintä poikaa, Markus ja Tuomas. He tervehtivät toisiaan, kuin olisivat tunteneet toisensa jo pitkään. Ihmettelin. Miksi minä en ollut ennen häntä huomannut. En edes tiennyt pojan nimeä.
Äkkiä koulun kellot soivat ja kaikki siirtyivät omiin luokkiinsa. Minä seurasin poikaa salaa hänen tunnilleen ja jäin kuuntelemaan opetusta. Leijuin luokan nurkassa ja odotin innolla kuulla pojan äänen. Hänen Opettajaksi tuli nainen, nimeltänsä Tanja. Hän on todella mukava ja hyväsydämmellinen ja hyvin kaunis. Ihmettelen jopa, että miksi hän on vielä sinkku.
Tanjan asetuttuaan omalle paikalleen, luokan eteen, hän vilkaisi oppilaita ja huomasi pojan. Sitten hän katsoi jotain listaa ja sanoi hänelle:
-Sinä taidat olla se uusi oppilas, Joonas?
-Kyllä olen, tokaisi Joonas.
Joonas. Yritin painaa sen mieleeni. Hoin pojan nimeä mielessä. Vaikka Joonaksen nimi jäi heti mieleeni...halusin hokea sitä koko ajan, niin ihana hän oli minusta.
Tiesin kyllä, että me, haamut emme saisi rakastua kehenkään ihmiseen. Se olisi siis esteenä. Mutta uskoin, että Joonas olisi se oikea minulle. En tiedä miksi, mutta olin jo aivan Joonaksen pauloissa.
Haaveilin Joonaksesta. Loin mielessäni paikan, missä kohtaisimme. Se oli semmoinen upea puutarha ja Joonas seisoisi siinä vieressäni. Kuvittelin, että hän sanoisi nimeni, "Miranda" ja silittelisi poskeani. Katsoisimme toisiamme silmiin ja siteen...Ajatus katkesi!Katsoin Joonasta vilkuilevaa tyttöä, nimeltänsä Adelia, joka sattui olemaan kauniimpi kuin minä. Adelialla oli inhottava tapa aina hurmata kaikki uudet pojat ja varsinkin komeat! Hän myös leikki heidän tunteillaan, enkä halunnut, että Joonaksen sydän murtuisi Adelian takia. Minulle tuli yhtä-äkkiä tuskanhiki! Olin huolissani ja peloissani. Näin, kuin Adelia keimaili ja söi purkkaa todella näkyvästi ja katsoi Joonasta. Joonas huomasi sen ja katseli välillä tyttöä suu auki. Hän hermostui pikkasen ja rapsutti päätään, samalla kun heidän katseensa kohtas. Tanjakin huomasi sen ja käski Adeliaa viemään purkan roskiin. Adelia ei pistänyt pahakseen, vaan käveli istumapaikaltaan ja käveli Joonaksen ohi keinutellen lanteitaan. Pysähtyi roskiksen eteen ja sylkäisi purkan roskiin. Joonas tuijotti häntä! Voi ei! Ajattelin. Adelia käveli omalle paikalle ja hipaisi Joonasta samalla. Joonas kääntyi katsomaan häneen päin ja ajattelin, että nyt olen menettänyt hänet.
Lisää jooko??
Lisääääää
Jos en tänään jatka niin jatkan huomenna
Lissää...
Ootko muutes se joka kirjoitti myös miksi kukaan ei katso minua silmiin?
Joo olen se :)
Mä jatkan tätä tänään mut en nyt ehi ku on menoo..
oih, voi että kun tykkään susta! Sä oot tosi hyvä kirjoittaa!!!!!!!
Homo!
Kiitos :) nyt mä jatkan tarinaa...
Poistuin pettyneenä luokasta. Olin alla päin ja olin ajatuksissani. En kestäisi sitä, jos Adelia veisi Joonaksen sydämmen. Jos Adelia ei olisi ihminen, hän varmaan olisi katala sydämmetön kuningatar, joka murtaisi kaikkien sydämmen. Mitä voisin tehdä? Minulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada poikaa rakastumaan minuun. Kaiken lisäksi, hän taitaa ihastua Adeliaan ja joituisin näkemään, kuin Adelia leikkii pojan tunteilla, enkä pystyisi sitä estämään millään.
Kävelin kirjastoon ja istahdin takaisin pölyiselle nurkalle itkemään. Lattia kastui kyyneleistäni ja siivooja, joka sattui juuri siivoamaam kirjaston hyllyjä, ihmetteli mistä lattia oli kastunut ja kuivasi sen. Ärsytti, etten pystynyt edes auttamaan siivoojaa siinä. Toivoin todella paljon, että saisin ihmismuodon ja samalla isoisäni ilmaantui eteeni.
-Noh, Miranda. Miksi itket?
-En halua olla näkymätön, isoisä. Haluaisin olla ihminen ja käydä koulua niin, kuin muutkin nuoret.
Isoisäni huokaisi syvään. Hän oli turhautunut, tiesin sen, koska olen jankannut samasta asiasta jo vuosia ja tiedän jo hänen vastauksen siihen: "Tiedät Miranda, että tehtävämme on suojella ihmisiä pahalta. Me emme voi hankkiutua ihmisiksi tai ystävystyä heidän kanssa". Vaarini toisti juuri nuo sanat.
-Tiedän, tiedän! Sanoin siihen tympääntyneenä. -Mutta jos tehtävämme on suojella ihmisiä, niin miksi en voisi suojella heitä ihmisinä käsin?
Vaarini pohti asiaa. Samalla hän katsoi minua.
-Ole kiltti, isoisä. Muuta minut ihmiseksi, joohan?
Isoisä huokaisi syvään ja sanoi:
-Hyvä on. Jos kerta niin haluat.
-Jee! Hudahdin ilosta ja hyppäsin vaarini kaulaan. -Olet maailman paras isoisä!
-Niin...Mutta muista. Pystyt olemaan ihmismuodossa vain päivisin. Kun koulupäivä päättyy, sinä muutut takaisin näkymättömäksi.
-Selvä, selvä! Tee se jo äkkiä, en malta odottaa, sivuuttelin asiaa innoissani. Sitten vaarini kosketti sormellaan otsaani ja muutti minut ihmiseksi.
Lisäääää!!!!!!
-Nytkö se tapahtui? Olenko nyt ihminen? Kyselin ja pidin silmiäni kiinni. En kuullut vastausta.
-Isoisä? Huhuilin. Avasin silmäni, enkä nähnyt vaaria missään. Nyt varmaan olin oikea ihminen! Jes! Ajattelin ja halusin testata, huomasiko kukaan minua.
Ajattelin testata ensiksi siivoojaan. Kävelin hänen ohitseen ja tervehdin iloisesti häntä. Siivooja katsoi minua hetken ja sitten tervehti takaisin. Jes! Se onnistui. Samalla kellot soivat ja oppilaat siirtyivät välitunnille. Minua jännitti todella paljon. Mitenhän muut reagoivat minuun? Minun piti varmaan keksiä, joku vale, mistä olen kotoisin ja mikä on lempi aineeni koulussa. Oikeastaan, tiesin jo mitä sanoisin muille nuorille, koska olin jo niin usein haaveillut ihmisenä olosta, että keksin jo millainen olen ihmisenä.
Hymyilin jokaiselle oppilaalle ja tervehdin heitä nimellä. Ihmettelin, kun kukaan ei tervehtinyt takaisin ja katsoivat minua oudoksuen. Toimiikohan tämä sittenkään? Ajattelin ja törmäsin samalla johonkin ja kaaduin maahan.
-Katsoisit eteesi! Adelia sanoi tuimasti.
-Olen kovin pahoillani, Adelia. En huomannut sinua, pahoittelin ja nousin ylös. Adelia katsoi oudoksuen minua.
-Mistä sinä tiedät nimeni? Enhän ole ennen sinulle edes jutellut.
Samalla tajusin minkä virheen tein. Olin unohtanut ihan kokonaan, että en ole enään haamu ja että minun ei kuuluisi edes tietää ketään nimeltä. Eihän ihmis Miranda ollut vielä tutustunut kehenkään.
-Minä..Tuota, mumisin. -Sinä olet niin kuuluisa varmaan täällä koulussa, että kuulin, kun joku mainitsi sinut nimeltä, kun tulin kouluun, keksin hätä valheen. Se taisi mennä läpi. Adelia mulkaisi minua ja käveli pois luotani. Selvisimpäs!
Sitten huomasin Joonaksen tulevan samasta suunnasta, mistä Adeliakin tuli ja huomasi minut! Jäin tuijottamaan poikaa suu auki ja poskiani kuumotti. Joonaskin katsoi minua. Hän taisi jopa hymyillä hiukan minulle! Meinasin alkaa kiljumaan ilosta, mutta samalla muistin, että hän näkisi ja kuulisi minut.
Jännitin kovasti. Nyt voisin kertoa tunteistani hänelle. Miten ihmiset sen näyttävät? Pohdin. Joonas käveli minua päin ja siistin hiuksiani. Valmistauduin moikkaamaan, mutta Joonas menikin minun ohitseni, suoraan Markuksen ja Tuomaksen luo. Pahus! Hän ei huomannutkaan minua.
Kävelin Joonaksen lähettyvillä. En uskaltanut mennä hänen luokseen juttelemaan. Entä, jos hän nauraakin minulle? Mieleen kehittyi tilanteita, joissa Joonas käyttäytyisi inhottavasti minua kohtaan ja halveksuisi minua. Päätin, etten menisi hänen luoksee...En ainakaan niin kauaan, kun olisin varma hänen tunteistaan.
Koulun kellot soivat ja oppilaat siirtyivät seuraavalle tunnille. Minä vaan en tiennyt minne mennä. Lopulta Tanja sattui huomaamaan minut ja tuli luokseni.
-Etsitkö jotain? Hän kysyi ja kosketti olkapäätäni. Käännyin häneen päin ja hymyilin.
-Olen..tuota. Olen uusi oppilas, tokaisin.
-Niinkö? Tanja ihmetteli.
-Meille tuli tänään jo yksi uusi oppilas..En tiennyt, että heitä tulisikin kaksi. Odotas hetkinen niin käyn selvittämässä asian, Tanja sanoi. Voi ei! Ajattelin. Eihän minua oltu merkitty koulun kansioihin tai koneelle, että olen tulossa tähän kouluun. Purin kynsiä ja hermostuneena toivoin, että selviäisin tästä.
Tanja saapui luokseni pareri kädessään ja selasi oppilaiden nimiä.
-Oletko sinä Miranda? Hän kysyi sitten minulta. Hämmästyneenä vastasin:
-Olenhan minä..
-Selvä. Tulet sitten minun tunnilleni, Tanja kertoi hymysuin. Minäkin hymyilin. Uskomatonta! Vaariniko oli tämän takana? Sattuipa minulla tuuri, että pääsin samalle luokalle, kuin Joonas. Ainoa harmi oli vain se, että Adeliakin sattui olemaan samassa luokassa kanssani.
Kävelin Tanjan kanssa hänen oppitunnilleen. Joonaksella jatkui Tanjan tunti, joten hänkin oli siellä. Jännitin. Tanja esitteli minut muille oppilaille luokan edessä. Näin kuinka Adelia tuijotti minua vihaisena. Hän tulisi muistamaan aina sen, kun törmäsin häneen. En kuitenkaan uskaltanit katsoa Joonasta, mutta ainakin hän nyt huomasi minut ja tiesi nimeni!
Siirryin tyhjälle istumapaikalle, Joonaksesta takaviistoon. Hän ei ikävä kyllä kääntynyt katsomaan minua. Itseasiassa koko oppituntiin hän ei edes vilkaissut!
Kun tunti päättyi, eräs tyttö nimeltään Julia, tuli luokseni.
-Hei, olen Julia! Hän huikkasi iloisesti, kuten aina.
-Hei! Hymyilin Julialle.
-Sinulla on aika erikoinen tyyli..Mistä olet ostanut tuon mekon? Hän kysyi uteliaana ja räpäsi mekkoni helmaa. Se oli kyllä hyvin huomiota herättävä, sillä se sattui olemaan hyvin vanha.
-Tuota noin..Sain sen mummiltani, ennen hänen kuolemaansa, keksin hätä valheen.
-Okei. Se on tosi hieno!
-Kiitos!
Olin tosi onnellinen. Sain heti ekana koulupäivänä uuden ystävän.
-Mulla on seuraavaksi valinnaista, käsityötä. Mitä sulla on?
Katsoi lukujärjestystäni, jonka Tanja oli antanut minulle, ennen tunnin alkua. Siinä luki seuraavaksi historiaa.
-Historiaa.
-Okei. Nähään sit ruokavälkällä, Julia tokaisi ja siirtyi seuraavalle tunnille. Vilkutin hänelle ja keräsin kamani. Noustuani ylös, tavarani kuitenkin tippuivat kädestänu lattialle ja kyykistyin nostamaan ne. Jonkun käsi ehti kuitenkin ennen minua. Katsoi käden omistajaa. Se oli Joonas!
Ooi jatkoo toi tarina on niiiiin hyvä!!!