Siitäpä nyt tie menevi (terve)

Tule pian.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.

Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,kielelleni kerkiävät,hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni,kaunis kasvinkumppalini !
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

Lyökämme käsi kätehen,sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien,tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:

noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä Kalevalan kankahilta.

Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa; niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä,
minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna. piimäsuuna pikkaraisna.

Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia : vanheni sanoihin Sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.

Viel' on muitaki sanoja , ongelmoita oppimia : tieohesta tempomia, kanervoista katkomia, risukoista riipomia,

vesoista vetelemiä, päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa käyessäni, lasna karjanlaitumilla,

metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja. Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat. Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle. Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni ; ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi ,panin aitan parven päähän, vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret,lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän,

alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?

Niin laulan hyvänki virren,kaunihinki kalkuttelen,
ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.

Kun ei tuotane olutta,tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi,päivän kuulun kunniaksi, vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.


* * *

Noin kuulin saneltavaksi,tiesin virttä tehtäväksi :

yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat ;
yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja,
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea...
Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapallen aukealle.

Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien :tuuli tuuli kohtuiseksi,meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata vuotta seitsemän satoa,yheksän yrön ikeä; eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet,uipi luotehet, etelät,uipi kaikki ilman rannat tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa; eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Itkeä hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi :
"Voi; poloinen, päiviäni,lapsi kurja, kulkuani !
Jo olen joutunut johonki:iäkseni ilman alle,tuulen tuuiteltavaksi,aaltojen ajeltavaksi näillä väljillä vesillä,lake'illa lainehilla !

"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona : vilu tääll' on ollakseni vaiva värjätelläkseni,aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.

"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa ! Päästä piika pintehestä,vaimo vatsanvääntehestä ! Käy pian välehen jou`u, välehemmen tarvitahan!"

.
.
.
Ei paha ole kenkään ihminen
vaan toinen on heikompi toista
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen
vaikk aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä.
Miss ihmiset tuntevat tuntehin
siellä lähell on Jumalakin.

Oi antaos, Herra sa auringon
mulle armosi kultaiset kielet
niin soittaisin laulua sovinnon
ett yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää
mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi ihmiset, toistanne ymmärtäkää
niin ette niin kovia oisi.
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
.
.
.
Hymyilevä Apollo, Eino Leino