Vuodet kuluvat hyvin nopeaan ja ennen kuin huomaatkaan et ole enää se parikymppinen, jolle elämä oli loputonta kesää.
Kolmekymppisenä joutuu jo tekemään valintoja ja päätöksiä, jotka eivät ole helppoja, ja tähän ikään mennessä pitäisi olla jo saavuttanut jotain - kaiketi? Olla naimisissa ja olla perhettä, olla se omakotitalo sekä hyvä työura, mutta ei se niin mene. Katson deittipalstan ilmoituksia ja minua ahdistaa. En kykene siihen. Että tälläytyisin treffeille ja minua arvioitaisiin mahdollisena kumppanina. Olen romantikko. Haluan hullaantua ja haluan rakastaa sekä tulla rakastetuksi, mutta en omana itsenäni, en joutua pelaamaan mitään pudotuspeliä, en käydä läpi sitä esittämisen ja filmaamisen kaavaa, jossa yritetään tehdä toiseen vaikutus.
Olen rakastunut, mutta työpaikalla. Se on paljon mutkattomampaa omalla tavallaan. Ei mitään treffipaineita. Teet vain töitä, päivästä toiseen, kunnes yhtenä päivänä havahdutkin siihen miten ihana ihminen tuo toinen onkaan ja miten hyvin tulette toimeen. Saman henkiset tahtovat aina päätyä samalle työpaikalle ja samaan ammattiin.
Mutta tunteista käytäntöön? Kas siinäpä se pulma. Varsinkin jos toisella onkin jo joku. Rakkaus ei katso siviilisäätyä. Ei kumpikaan ollut haku päällä liikenteessä, sitä vain putoaa siihen tunteeseen, mutta ei tiedä miten pyristellä siitä irtikään. Osaisinpa olla kuin moni muu ja deittailla. Seurustella ja olla normaali, löytää rakkauden työpaikkojen ulkopuolelta, mutta minua ahdistaa. Kun on ollut kyllin kauan yksin on vaikea päästää ketään rajojen sisäpuolelle. Heidän on tehtävä se vaivihkaa, huomaamatta, kasvettava kiinni minuun kunnes huomaan etten enää halua luopuakaan.
Kolmekymppisenä joutuu jo tekemään valintoja ja päätöksiä, jotka eivät ole helppoja, ja tähän ikään mennessä pitäisi olla jo saavuttanut jotain - kaiketi? Olla naimisissa ja olla perhettä, olla se omakotitalo sekä hyvä työura, mutta ei se niin mene. Katson deittipalstan ilmoituksia ja minua ahdistaa. En kykene siihen. Että tälläytyisin treffeille ja minua arvioitaisiin mahdollisena kumppanina. Olen romantikko. Haluan hullaantua ja haluan rakastaa sekä tulla rakastetuksi, mutta en omana itsenäni, en joutua pelaamaan mitään pudotuspeliä, en käydä läpi sitä esittämisen ja filmaamisen kaavaa, jossa yritetään tehdä toiseen vaikutus.
Olen rakastunut, mutta työpaikalla. Se on paljon mutkattomampaa omalla tavallaan. Ei mitään treffipaineita. Teet vain töitä, päivästä toiseen, kunnes yhtenä päivänä havahdutkin siihen miten ihana ihminen tuo toinen onkaan ja miten hyvin tulette toimeen. Saman henkiset tahtovat aina päätyä samalle työpaikalle ja samaan ammattiin.
Mutta tunteista käytäntöön? Kas siinäpä se pulma. Varsinkin jos toisella onkin jo joku. Rakkaus ei katso siviilisäätyä. Ei kumpikaan ollut haku päällä liikenteessä, sitä vain putoaa siihen tunteeseen, mutta ei tiedä miten pyristellä siitä irtikään. Osaisinpa olla kuin moni muu ja deittailla. Seurustella ja olla normaali, löytää rakkauden työpaikkojen ulkopuolelta, mutta minua ahdistaa. Kun on ollut kyllin kauan yksin on vaikea päästää ketään rajojen sisäpuolelle. Heidän on tehtävä se vaivihkaa, huomaamatta, kasvettava kiinni minuun kunnes huomaan etten enää halua luopuakaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Korjaus: siis tulla nimenomaan rakastetuksi omana itsenäni. Pitäisi varmaan oikolukeakin kirjoituksiaan.
Se olikin ihmeellinen kohta. :) Arvasin, että oli kirj.virhe. :) Vertaistukena.fi
Kahden kirjaimen valta muuttaa kaikki päälaelleen.
Minnekäspäin tämä viesti menee?
Tänne palstalle. Se ei ole etsintäkuulutus.
Ikä ei paina vaikka ikää on. Ikä tuo armahduksen, en jaksaisi olla tätä nuorempi, kaikkineen ongelmineen.
Vain elämää, ei sen enempää on kaikki tää... Jokin tässäkin iässä mättää, mutta minkäs teet, ja nyt tosissani menen nukkumaan..
Sinäpä sen kirjoitit. Ikäkriisiikö se useampia sitten vaivaakin? Itse odottelen vielä omaani ja jännityksellä mietin sekoaako sitä sitten lopullisesti, kun täyttää viisikymmentä. Olen aina ollut ja käyttäytynyt ikäni mukaisesti eli ei ole koskaan tarvinnut näytellä nuorempaa kuin olen. Kun vielä niitä ryppyjäkään ei ole, eikä ikälaseja, niin nekö ovat sitten sellaiset tekijät, jotka laukaisevat jonkilaisen reaktion, että pitää yrittää pukeutua vielä teinimmin kuin teinit ja saa kommentoinninkin ajautumaan hihittelyn tasolle. Tulee tarve herutella, jota varhaisteinit harrastavat. Onko kyse itsensä alentamisesta, että vielä kelpaisi parimarkkinoilla vai onko tämä sitä markkina-arvon testausta, kuinka monelle kelpaa vielä kohteeksi? Onko kyse vain huomiohakuisuudesta eli riittää, että tulee huomatuksi mahdollisimman monelle ja saa siitä sellaisia kehuja, jotka auttavat itsetunnon pönkitykseen?
taakkaa ikäkriisistä? Kaikkihan vanhenemme samaa tahtia, kukaan ei ole ikuinen, joten jokaisella on se sama matka, olipa ikä mikä tahansa.
Ikähän on vain numeroita paperilla, ei sen ole pakko näkyä ulospäin, on omasta itsestä kiinni haluaako olla se jolle ikä on rasite, vai se joka voi olla aina iloinen ja menevä/toimiva yksilötasollaan, rasittamatta itseään iän muodostamilla paineilla.
Ei kyllään kannata pukeutumisellaan yrittää näyttää teiniltä, se saa vain ympärillä olevien ja elävien ihmisten suupielet ylöspäin ja kenties miettimään onko tarkoitus olla se huvittava pelle teinikamppeissaan.
Aloittajan kirjoitus ei niinkään liittynyt ulkonäköön tai pukeutumiseen. Ikäkriisi näyttää olevan vain otsikko laajemmasta aiheesta. Nuorena ollut erilaista vapautta, erilaisia ongelmia ja murheita, mutta vanhempana huomaa, että paineet syntyvät päätöksienteosta, saavutuksista/odotuksista ja rakkauden löytymisestä. Tärkeintä mun mielestä, on kuunnella itseään. Mikä itselle on tärkeää? Mikä tekee mut onnelliseksi? Ja sit yrittää luovia sitä kohti.
No naisella alkaa tässä iässä olla edessä se väistämätön kysymys haluaako lapsia vai ei, sen rinnalla ikä ei olekaan enää vain numeroita tai asennekysymys, vaan biologisten rajojen tosiasia.