Metsän sydämmessä, lähellä keski kaliota kasvoi vanhoja korkrita koivuja.. Niiden keskellä pilkotti lähde, jossa vetehinen asui.
Siellä hän ui suuret siniset silmät tuikkien, pitkät kultaiset hiukset vedessä aaltoillen,
Iltaisin metsän lintujen hiljentyessä nukkumaan saapui kettu lähteelle juomaan, se oli vetehisen hyvä ystävä.
Punainen turkki iltaauringossa loimuten kumartui kettu lipaisemaan vettä. Pinnanvärähdyksestä vetehinen tunsi ystävänsä saapuneen.
Kahdella potkulla se nousi pintaan kettua tervehtimään.
Ketulla oli usein mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan, sillä se oli hyvin tarkkasilmäinen ja vainuinen kuten ketutu yleensäkin. Sillä oli siis ketun jutut ja ketun luonne.
Sinä iltana se kertoi ihmisistä.
Vetehinen kuunteli tarkkaavisesti ja imi kaikki ne ihmeelliset asiat, mitä kettu ketulle tyypilliisellä tavallaan ilmeikkäästi kuvaili.
Näkisipä joskus sellaisen olennon ajatteli vetehinen.
Ketun kertoman mukaan ihmisen muoto muistutti vetehistä, tosin ilkeämpi se oli.
Lempeäksi ei ihmistä voinut sanoa jatkoi kettu ja kertoi kuinka oli kerran juossut ihmisen ansaan, mutta päässyt siitä irti aikansa hirmuisesti tempoiltuaan. tätä muistellessaan kettu vaistomaisesti puhalteli ajat sitten parantunutta tassuaan. Voi, miten se olikaan ollut pitkään kipeä.
Vetehinen kuunteli ketun jutustelua ja vaikka ihminen kuulosti pelottavalta niin outo viehätys ja uteliaisuus valtasi sen levottoman mielen.
Ketun mukaan ihminen muistuttaisi vetehistä.
Miten se voisi olla mahdollista. Hänen olisi ehdottomasti nähtävä sellainen olento.
Niinpä hän pyysi ketulta apua.
Kettu säikähti tuollaista pyyntöä. Siinähän leikissä voisi lähteä henki kulta.
Mutta kun vetehinen alkoi itkemään ja valittelemaan yksinäisyyttään niin ketun mieli alkoi heltymään, vaikka olikin täyttä kettua nenänpäästä valkoiseen hännän karvaan asti.
Öpåulta se myöntyi vetehisen pyyntöön.
Kettu lupasi, että hän voisi yrittää houkutella ihmisen lähteen lähettyville sillä ehdolla, että vetehinen tarkkailisi ihmistä vain vedenpinnan alapuolelta.
Sovittiin, että kettu seuraavana päivänä puiden varjojen olessa pisimmillään toteuttaisi suunnitelmansa.
Ilta oli jo vaihtunut yöksi, kun kettu hiippaili kohti kotikoloaan.
Vetehinen kellui levottomasti lähteen pohjassa koko yön, nähden unia ihmisestä.
Aamulla sitä hieman harmitti pyyntönsä. Mitä, jos ketulle kävisikin huonosti. se olisi hänen syynsä se.
Päiä meni hitaasti. Vain muutama lintu kävi lähteellä juomassa ja yksi hirvi, joka oli
niin hiljaisella ja ylhäisellä tulella ettei joutanut sanomaan sanaakaan.Heti kohta juotuaan se turpaansa tuhauttaen, komeat sarvet keikkuen rymisteli matkoihinsa häiten lopulta metsän tiheikköön.
aikansa kuluksi vetehinen alkoi laulamaan.
se istui hyisessä pohjassa ja sen laulaessaan pienet kuplat nousivat ylös pintaan.
Juuri silloin kettu juoksi läähättäen lähdettä kohti koira kintereillään.
Siellä hän ui suuret siniset silmät tuikkien, pitkät kultaiset hiukset vedessä aaltoillen,
Iltaisin metsän lintujen hiljentyessä nukkumaan saapui kettu lähteelle juomaan, se oli vetehisen hyvä ystävä.
Punainen turkki iltaauringossa loimuten kumartui kettu lipaisemaan vettä. Pinnanvärähdyksestä vetehinen tunsi ystävänsä saapuneen.
Kahdella potkulla se nousi pintaan kettua tervehtimään.
Ketulla oli usein mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan, sillä se oli hyvin tarkkasilmäinen ja vainuinen kuten ketutu yleensäkin. Sillä oli siis ketun jutut ja ketun luonne.
Sinä iltana se kertoi ihmisistä.
Vetehinen kuunteli tarkkaavisesti ja imi kaikki ne ihmeelliset asiat, mitä kettu ketulle tyypilliisellä tavallaan ilmeikkäästi kuvaili.
Näkisipä joskus sellaisen olennon ajatteli vetehinen.
Ketun kertoman mukaan ihmisen muoto muistutti vetehistä, tosin ilkeämpi se oli.
Lempeäksi ei ihmistä voinut sanoa jatkoi kettu ja kertoi kuinka oli kerran juossut ihmisen ansaan, mutta päässyt siitä irti aikansa hirmuisesti tempoiltuaan. tätä muistellessaan kettu vaistomaisesti puhalteli ajat sitten parantunutta tassuaan. Voi, miten se olikaan ollut pitkään kipeä.
Vetehinen kuunteli ketun jutustelua ja vaikka ihminen kuulosti pelottavalta niin outo viehätys ja uteliaisuus valtasi sen levottoman mielen.
Ketun mukaan ihminen muistuttaisi vetehistä.
Miten se voisi olla mahdollista. Hänen olisi ehdottomasti nähtävä sellainen olento.
Niinpä hän pyysi ketulta apua.
Kettu säikähti tuollaista pyyntöä. Siinähän leikissä voisi lähteä henki kulta.
Mutta kun vetehinen alkoi itkemään ja valittelemaan yksinäisyyttään niin ketun mieli alkoi heltymään, vaikka olikin täyttä kettua nenänpäästä valkoiseen hännän karvaan asti.
Öpåulta se myöntyi vetehisen pyyntöön.
Kettu lupasi, että hän voisi yrittää houkutella ihmisen lähteen lähettyville sillä ehdolla, että vetehinen tarkkailisi ihmistä vain vedenpinnan alapuolelta.
Sovittiin, että kettu seuraavana päivänä puiden varjojen olessa pisimmillään toteuttaisi suunnitelmansa.
Ilta oli jo vaihtunut yöksi, kun kettu hiippaili kohti kotikoloaan.
Vetehinen kellui levottomasti lähteen pohjassa koko yön, nähden unia ihmisestä.
Aamulla sitä hieman harmitti pyyntönsä. Mitä, jos ketulle kävisikin huonosti. se olisi hänen syynsä se.
Päiä meni hitaasti. Vain muutama lintu kävi lähteellä juomassa ja yksi hirvi, joka oli
niin hiljaisella ja ylhäisellä tulella ettei joutanut sanomaan sanaakaan.Heti kohta juotuaan se turpaansa tuhauttaen, komeat sarvet keikkuen rymisteli matkoihinsa häiten lopulta metsän tiheikköön.
aikansa kuluksi vetehinen alkoi laulamaan.
se istui hyisessä pohjassa ja sen laulaessaan pienet kuplat nousivat ylös pintaan.
Juuri silloin kettu juoksi läähättäen lähdettä kohti koira kintereillään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kettu oli suunnitellut, että herättäisi vetehisen huomion koskettamalla veden pintaa juuri ennen kuin ihminen saapuisi koiran perässä lähteen luo.
Mutta voi kuinka huono suunnitelma se olikaan ollut !
Kettu ei näet pystynyt muuta kuin hädissään juoksemaan lähteen ohi. Ei sillä ollut koiraa paetessaan aikaa pysähtyä hetkeksikään. se luikki suoraan pesäkoloonsa, jonka suulle koira jäi haukkumaan.
meni hetki jos toinenkin ennenkuin metsästäjä saapui lähteen luo.
Pitkästä kävelymatkasta kuumissaan ja janoissaan hän kumartui juodakseen lähteestä. Silloin hän huomasi vedenpinnassa olevat kuplat.
Kuplia muodostui koko ajan uusia puhjenneiden tilalle,
voisiko se olla kala.
Mikä ihme luonnonimiö sai tuollaisia kuplia aikaan.
Metsästäjän koskettaessa vedenpintaa, kuplien tulo lakkasi.
Kala lähteessä, hän ihmetteli.
niinpä hän kaivoi repustaan siiman ja koukun.
Ihan vain kokeillaakseen. Koirakin oli jo palannut uikuttaen takaisin haava kuononpäässään. Sekin pitäisi hoitaa ja puhdistaa.
Nälkäkin jo oli.
Samahan tuo olisi istua syömään eväitään. Metsästäjä pujotti syötin koukkuun ja pudotti sen veteen. Huvittuneena hän ajatteli koko touhua turhaksi. Päättipä silti uteliaisuuttaan kokeilla miten kävisi.
Vetehinen oli tuntenut vedenpinnan väeähdyksen metsästäjän koskettaessa siihen. Se oli uinut lähemmäksi pintaa ja tarkkaili nyt metsästäjän touhuja.
Silloin hän huomasi edessään siiman, ihmetellen mikä se mahtoi olla. se ui lähemmäksi, mutta kääntyessään hänen pitkät hiuksensa hulmahtivat virtauksen mukana ja takertuivat siimaan. Hätääntyneenä hän kääntyi jolloin hiukset sotkeentuivat entistä pahemmin siiman ympärille.
Metsästäjä tunsi miten simaa nyittiin vommatusti.Sen täytyi olla oika vonkale !
Hän alkoi vetämään siimaa ylös jolloin vetehinen tunsi kipeän kiristyksen päänahassaan. Olikohan tuo nyt ihminen ja tämä hänen ansansa, ajatteli vetehinen peloissaan.
Kun nykiminen jatkui vetehinen suuttui. Kaksin käsin se tarttui siimaan kiinni ja nyki nykimistään.
Metsästäjä nyki toisesta päässä.
Kohta vedenpinnassa näkyi kuin kultaisia heiniä, jtka kiemurtelivat veden liikkeen mukaan. Metsästäjä oli ymmällään. Häntä alkoi jo hieman pelottamaankin moinen näky.
Koska vetehinen ei saanut hiuksiaan irti ja kiskminen sen kuin yltyi, sen suuttumus kuohahti ja niinpä se pisti päänsä esiin vedestä ja katsoi suoraan metsästäjää silmiin.
Järkyttyneenä tajuamatta näkemäänsä, metsästäjä ei osannut tehdä mitään.
Miten lähteessä saattoi olla nainen ja vielä ilmielävä sellainen.
Vetehinen ei voinut kuin katsoa ihmeissään.
Jos tuo oli ihminen niin sen silmäthän olivat kuin lähde itse, hänen kotinsa !
Metsästäjä taas näki suuret siniset silmät, jotka katsoivat kuin häntä palvoen ja yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei olisi tuon katseen arvoinen ja hänelle heräsi halu olla ikuisesti hellä ja hyvä tuota naista kohtaan, ettei tämän koskaan tarvitsisi menettää tuota luottavaista katsettaan.
Mutta kun hän ojensi kätensä nainen hvahtui ja ui kauemmaksi.
Toisella yrittämällä metsästäjä ojensi hitaasti kätensä ja aukaisi kämmenensä, että nainen voisi tarttua siihen.
He katsoivat toisiaan silmiin.
Minähän tunnen sinut ajatteli metsästäjä ja minä sinut mietti vetehinen.
Tämä ei voinut olla mahdollista !
Olenko menossa sekaisin ajatteli metsätäjä.
Silloin vetehinen puhalsi metsästäjän avonaiseen käteen ja sukelsi lähteen pohjaan siimoineen koukkuineen päivineen.
Hämillään mies istuutui maahan tai oikeastaan lysähti juin tyhjä reppu.
Hän tunsi kuumotuksen kämmenessään johon nainn oli puhaltanut.
Pikku hiljaa lämpö nousi käsivartta pitkin ylös leviten rintaan ja siirtyen sydämeen jääden sinne polttelemaan ikuisena kaipauksen kipuna.
Vetehinen istui vedenpohjassa ja itki, sillä nyt hän tiesi nähneensä oikean ihmisen ja millainen tämä oli.
Ihmisen jonka silmien sielussa hohti hänen kotinsa,
jonne hän tietäisi kaipaavansa koko lopun elämänsä.