Olen parikymppinen tyttö ja mielenterveyteni tuntuu olevan lähes palasina. En tiedä enää, mitä tehdä tämän kanssa. Jokainen päivä on tuskaa täynnä. Mielialat vaihtelevat rajustikin, mutta hyvät olot tuntuvat olevan jatkuvasti laimeampia ja laimeampia. Yhä useammin olo on vain tyhjä. Ahdistus kyseisestä tunteesta on ainut, mitä nousee pintaan. Olen yrittänyt kuunnella musiikkia, lähteä ulos, jne, mutta tyhjyys ei lähde minnekään. Kyseenalaisempiakin keinoja on joskus tullut kokeiltua, mutta eivät ne auta sen enempää, joten turhaa sellainen.
Saan myös hirvittäviä raivonpuuskia, joita alkaa olla hankala hallita. Olen yrittänyt ehkäistä tunteideni purkautumista esimerkiksi poikaystävääni ja toistaiseksi onnistunut siinä aika hyvin. Pelkään silti koko ajan, että tällaisen kohtauksen aikana lyön häntä tai muuta vastaavaa. Tunnemaailmani raivonpuuskien aikana on todella synkkä, en näe missään hyvää ja empatiaa on äärimmäisen vaikea kokea. Kaikki tuntuu vain olevan minua vastaan.
Lisäksi perusturvallisuuteni on romahtanut. Pelkään usein, että kuolen. Että minulla on jokin vakava sairaus tai joudun kauheaan onnettomuuteen. Pelkoni ovat hysteerisiä ja jokainen vähänkin poikkeava ruumiintuntemus nostattaa ne pintaan. Muutenkin tuntuu olevan pinnalla jonkinlainen eksistentiaalinen ahdistus. Tunnen olevani täysin merkityksetön ratas tässä maailmassa. Koko maailmassa ei tunnu olevan mitään järkeä ja näkökulmien sota on raastava.
Tunnen myös hirvittävää itseinhoa. Olevani heikko ja hullu. Lisäksi häpeän monia tekemiäni asioita ja sitä mitä olen joskus ollut. Tiedän, ettei menneisyydessäni oikeasti ole montaakaan asiaa, jota minun oikeasti tarvitsisi vielä miettiä ja hävetä, mutten voi tunteilleni mitään. Jotkut yksittäiset, vähän nolot tilanteetkin saattavat saada minut häpeämään syvästi itseäni. Tuntemaan, että olen pilalla.
Välillä koen tunnetasolla, että kaikki muut ihmiset ovat minua vastaan. Järjellä ajatellen tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta silti toisen pieninkin negatiivinen sana saa aikaan joko viha-, itseinho- tai tuskafiiliksiä. Yhteiskunta ällöttää ja tuntuu, ettei sen kanssa haluaisi suuremmin olla tekemisissä.
Tulevaisuus pelottaa. Olen lahjakas muutamassakin asiassa, ihan kohtalaisen fiksu ja hyvännäköinenkin. Minulla olisi noiden perusteella hyvät edellytykset menestyä elämässä. Pelottaa kuitenkin, onko minusta koskaan tekemään mitään työtä. Haluaisin kovasti yliopistoon ja opiskella kirjallisuutta, mutta välillä tuntuu, ettei mielenterveyteni vaan kestä minkäänlaista säännöllistä työtä tai opiskelua. Keskittyminen tuntuu mahdottomalta ja projekteja on vaikea saattaa loppuun.
Olen käynyt terapiassa nyt noin 4 vuotta. Ensin kolme julkisella ja nyt ensimmäistä vuotta yksityisellä. Julkisesta terapiasta oli sen verran apua, että pääsin purkamaan ajatuksia jollekin, yksityisestä on ollut ehkä vähän enemmän. Siellä on käsitelty ongelmiani syvemmin. Väittäisin silti, että olisin aika samassa pisteessä ilman terapiaakin. Ei sillä mitään suurta merkitystä tunnu olleen.
Lääkkeitä minulla on ollut aiemmin. Escitalopharm Actavis pahensi mielialanvaihteilutani niin, että saatoin kymmenen minuutin sisällä käydä läpi kummankin ääripään. Lamictal puolestaan ei vaikuttanut juuri millään tapaa. Ahdistukseen olen syönyt Ketipinoria ja Opamoxia. Ensimmäinen pisti tajun kankaalle, muutti puheen puuroksi ja väsytti ihan käsittämättömästi. Opamox oli hieman parempi lääke, mutta sekin alkoi lähinnä nukuttaa ja pisti aika sekaisin.
Kellään vastaavia kokemuksia? Mikä teillä on auttanut? Jos joku jaksaa vastata niin olen hyvin kiitollinen.
Saan myös hirvittäviä raivonpuuskia, joita alkaa olla hankala hallita. Olen yrittänyt ehkäistä tunteideni purkautumista esimerkiksi poikaystävääni ja toistaiseksi onnistunut siinä aika hyvin. Pelkään silti koko ajan, että tällaisen kohtauksen aikana lyön häntä tai muuta vastaavaa. Tunnemaailmani raivonpuuskien aikana on todella synkkä, en näe missään hyvää ja empatiaa on äärimmäisen vaikea kokea. Kaikki tuntuu vain olevan minua vastaan.
Lisäksi perusturvallisuuteni on romahtanut. Pelkään usein, että kuolen. Että minulla on jokin vakava sairaus tai joudun kauheaan onnettomuuteen. Pelkoni ovat hysteerisiä ja jokainen vähänkin poikkeava ruumiintuntemus nostattaa ne pintaan. Muutenkin tuntuu olevan pinnalla jonkinlainen eksistentiaalinen ahdistus. Tunnen olevani täysin merkityksetön ratas tässä maailmassa. Koko maailmassa ei tunnu olevan mitään järkeä ja näkökulmien sota on raastava.
Tunnen myös hirvittävää itseinhoa. Olevani heikko ja hullu. Lisäksi häpeän monia tekemiäni asioita ja sitä mitä olen joskus ollut. Tiedän, ettei menneisyydessäni oikeasti ole montaakaan asiaa, jota minun oikeasti tarvitsisi vielä miettiä ja hävetä, mutten voi tunteilleni mitään. Jotkut yksittäiset, vähän nolot tilanteetkin saattavat saada minut häpeämään syvästi itseäni. Tuntemaan, että olen pilalla.
Välillä koen tunnetasolla, että kaikki muut ihmiset ovat minua vastaan. Järjellä ajatellen tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta silti toisen pieninkin negatiivinen sana saa aikaan joko viha-, itseinho- tai tuskafiiliksiä. Yhteiskunta ällöttää ja tuntuu, ettei sen kanssa haluaisi suuremmin olla tekemisissä.
Tulevaisuus pelottaa. Olen lahjakas muutamassakin asiassa, ihan kohtalaisen fiksu ja hyvännäköinenkin. Minulla olisi noiden perusteella hyvät edellytykset menestyä elämässä. Pelottaa kuitenkin, onko minusta koskaan tekemään mitään työtä. Haluaisin kovasti yliopistoon ja opiskella kirjallisuutta, mutta välillä tuntuu, ettei mielenterveyteni vaan kestä minkäänlaista säännöllistä työtä tai opiskelua. Keskittyminen tuntuu mahdottomalta ja projekteja on vaikea saattaa loppuun.
Olen käynyt terapiassa nyt noin 4 vuotta. Ensin kolme julkisella ja nyt ensimmäistä vuotta yksityisellä. Julkisesta terapiasta oli sen verran apua, että pääsin purkamaan ajatuksia jollekin, yksityisestä on ollut ehkä vähän enemmän. Siellä on käsitelty ongelmiani syvemmin. Väittäisin silti, että olisin aika samassa pisteessä ilman terapiaakin. Ei sillä mitään suurta merkitystä tunnu olleen.
Lääkkeitä minulla on ollut aiemmin. Escitalopharm Actavis pahensi mielialanvaihteilutani niin, että saatoin kymmenen minuutin sisällä käydä läpi kummankin ääripään. Lamictal puolestaan ei vaikuttanut juuri millään tapaa. Ahdistukseen olen syönyt Ketipinoria ja Opamoxia. Ensimmäinen pisti tajun kankaalle, muutti puheen puuroksi ja väsytti ihan käsittämättömästi. Opamox oli hieman parempi lääke, mutta sekin alkoi lähinnä nukuttaa ja pisti aika sekaisin.
Kellään vastaavia kokemuksia? Mikä teillä on auttanut? Jos joku jaksaa vastata niin olen hyvin kiitollinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.