Kirjoitan nyt tälle osiolle vaikka tämä kävisi nuihin muutamaan muuhunkin osioon. Eli olen 30 vuotias nainen ja kärsin ahdistuksesta,paniikista,jännityksestä jne.. Mennäänpä lapsuudesta tähän aikuisuuten asti. Synnyin tavalliseen perheeseen johon kuului isä, äiti ja 10 vuotta vanhempi veli. Muistan sen ajan kun olin päiväkodissa,enkä koskaan halunnut sinne lähteä,entiedä miksi,mutta minua inhotti sinne lähteä. Sitten kun aloitin koulun kaikki meni ihan ok,mutta sitten meille tuli kolmeksi vuodeksi ilkeä opettaja joka otti minut kiltin tytön silmätikuksi. Hän nolasi minut monta kertaa luokan edessä ja kysyi kysymyksiä joihin en osannut vastata. Hän soitteli vanhemmilleni ja uhkasi luokalle jättämisellä,koska en osannut mitään. Ei hän kuitenkaan minua koskaan luokalle jättänyt. En saanut rauhassa opiskella,kun hän kyttäsi ja nolasi minua kokoajan. Minulla on aina ollut kavereita ja hyvät välit vanhempiin,äitiin ainakin. Isäni on lähes koko ikäni mollannut minua,varsinkin peruskouluaikaan,etkö osaa tuotakaan vi**n idiootti jne..myös antanut tukkapöllyä(niinkuin siihen aikaan sanottiin) ja läpsinyt minua ihan mustelmille. En kunnolla muista tuota aikaa,mutta jotain tietty.
Sitten yläasteella meni ihan ok ja kun pääsin pois peruskoulusta olin pari vuotta kotona,kun ajattelin ettei minusta ole mihinkään. Peruskoulu meni kuitenkin läpi rimaa hipoen,en koskaan ollut hyvä koulussa,sitten sain hyviä numeroita kun luin kokeisiin,mutta minua ei innostanut koulu yhtään.
Palataan perheeseeni vielä. Äiti on ollut aina kannustava ja ihana ihminen vaikka hänellä on rankka lapsuus,isänsä alkoholismi ja hänen äitinsä hylkäsi hänet.Äiti on todella rakas ihminen. Isäkin on,mutta hänen luonteensa on mikä on. Jos ei joku mene niinkuin hän tahtoo niin hän huutaa ja on ilkeä,vieläkin. Hän läpsi minua kun olin lapsi ja nuori,mutta koskaan hän ei ns:lyönyt,eikä äitiäkään.Perheessäni ei ollut alkoholismia,ihan tavallisesti joskus ottivat viinaksia vaan. Aina oli minulla koti ja ruokaa ja kavereita. Jotkut kaverit vaan ei uskaltaneet tulla meille,kun isäni oli tulinen luonne.
No täytettyäni 18v rupesin kavereiden kanssa käymään baareissa ja sitä jatkui pari vuotta lähes joka viikonloppu.Muutin 19 vuotiaana omaan asuntoon. Sitten huomasin saavani paniikkikohtauksia.Rupesin välttelemään kavereita. Aina kun piti kamuja nähdä niin otin muutaman tasoittavan,että olisin rohkeampi. Varsinkin kahvitteluhetket olivat vaikeita En uskaltanut lääkäriin. Välillä niitä oli ja välillä ei. Kavereita muutti muualle töiden,ukkojen jne..perässä. Vuodet menivät ja kävin oppisopimuksella itselleni ammatin ja olen vuosia ollut siinä ammatissa. Tykkäsin työstä,mutta sitten tökkäsi ja tökkii edelleen,ahdistaa töihin meno ja kokoajan on sellanen jännitys päällä.En nuku kunnolla,kun mietin miten selviän taas huomisesta jne..punastelen,hikoilen,lapsuuden ikävät muistot tulevat uniin. On edelleen hyvät välit vanhempiin,isäänkin,veljeen. kaverit ovat vähentyneet,mutta on heitä ihan ok. En seurustele,kun en voi,en usko että kukaan haluaa minua,vaikka tiedän,että haluaa,kun iskuyrityksiä on,mutta kun en vaan voi. Olen ihan pohjalla,en luota itseeni,tuntuu etten osaa mitään,että kaikki pitävät minua outona jne..yksi kaveri pisti välit poikki minuun,enkä tiedä miksi,en saa häneen yhteyttä,asia vaivaa sekin.
Joskus käyn baareissa,mutta aika harvoin kuitenkin. Pidän matkustelusta,olen kierrellyt aika paljon ystäväni kanssa. Tahtoisin elämästä kiinni,ilman pelkoja,paniikkia jne,tunnen itseni hylkiöksi ja tyhmäksi,täysin tarpeettomaksi,joka on vaan täällä ilman mitään järkevää. pelkään oikeesti romahtavani,ettei pää kestä,aina on pää kipeä ja ahdistava olo. Niin ja unohdin aiemmin kirjoittaa,että minulla oli työparina vielä narsisti joka pisti minut matalaksi kuin vain voi. Onneksi pääsin hänestä,mutta siitäkin jäi paha olo. Jaksaa kiltit lukea ja kysykää jos jotain jäi epäselväksi,vastaan mielelläni. Onko teillä vinkkejä mitä minun pitäisi tehdä?? kiitos.
Sitten yläasteella meni ihan ok ja kun pääsin pois peruskoulusta olin pari vuotta kotona,kun ajattelin ettei minusta ole mihinkään. Peruskoulu meni kuitenkin läpi rimaa hipoen,en koskaan ollut hyvä koulussa,sitten sain hyviä numeroita kun luin kokeisiin,mutta minua ei innostanut koulu yhtään.
Palataan perheeseeni vielä. Äiti on ollut aina kannustava ja ihana ihminen vaikka hänellä on rankka lapsuus,isänsä alkoholismi ja hänen äitinsä hylkäsi hänet.Äiti on todella rakas ihminen. Isäkin on,mutta hänen luonteensa on mikä on. Jos ei joku mene niinkuin hän tahtoo niin hän huutaa ja on ilkeä,vieläkin. Hän läpsi minua kun olin lapsi ja nuori,mutta koskaan hän ei ns:lyönyt,eikä äitiäkään.Perheessäni ei ollut alkoholismia,ihan tavallisesti joskus ottivat viinaksia vaan. Aina oli minulla koti ja ruokaa ja kavereita. Jotkut kaverit vaan ei uskaltaneet tulla meille,kun isäni oli tulinen luonne.
No täytettyäni 18v rupesin kavereiden kanssa käymään baareissa ja sitä jatkui pari vuotta lähes joka viikonloppu.Muutin 19 vuotiaana omaan asuntoon. Sitten huomasin saavani paniikkikohtauksia.Rupesin välttelemään kavereita. Aina kun piti kamuja nähdä niin otin muutaman tasoittavan,että olisin rohkeampi. Varsinkin kahvitteluhetket olivat vaikeita En uskaltanut lääkäriin. Välillä niitä oli ja välillä ei. Kavereita muutti muualle töiden,ukkojen jne..perässä. Vuodet menivät ja kävin oppisopimuksella itselleni ammatin ja olen vuosia ollut siinä ammatissa. Tykkäsin työstä,mutta sitten tökkäsi ja tökkii edelleen,ahdistaa töihin meno ja kokoajan on sellanen jännitys päällä.En nuku kunnolla,kun mietin miten selviän taas huomisesta jne..punastelen,hikoilen,lapsuuden ikävät muistot tulevat uniin. On edelleen hyvät välit vanhempiin,isäänkin,veljeen. kaverit ovat vähentyneet,mutta on heitä ihan ok. En seurustele,kun en voi,en usko että kukaan haluaa minua,vaikka tiedän,että haluaa,kun iskuyrityksiä on,mutta kun en vaan voi. Olen ihan pohjalla,en luota itseeni,tuntuu etten osaa mitään,että kaikki pitävät minua outona jne..yksi kaveri pisti välit poikki minuun,enkä tiedä miksi,en saa häneen yhteyttä,asia vaivaa sekin.
Joskus käyn baareissa,mutta aika harvoin kuitenkin. Pidän matkustelusta,olen kierrellyt aika paljon ystäväni kanssa. Tahtoisin elämästä kiinni,ilman pelkoja,paniikkia jne,tunnen itseni hylkiöksi ja tyhmäksi,täysin tarpeettomaksi,joka on vaan täällä ilman mitään järkevää. pelkään oikeesti romahtavani,ettei pää kestä,aina on pää kipeä ja ahdistava olo. Niin ja unohdin aiemmin kirjoittaa,että minulla oli työparina vielä narsisti joka pisti minut matalaksi kuin vain voi. Onneksi pääsin hänestä,mutta siitäkin jäi paha olo. Jaksaa kiltit lukea ja kysykää jos jotain jäi epäselväksi,vastaan mielelläni. Onko teillä vinkkejä mitä minun pitäisi tehdä?? kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jatkoa vielä,kun unohdin tuohon äsköiseen laittaa,että kävin lääkärissä,sanoin hänelle,että on ahdistava olo ja paha olo,niin hän määräsi cipralexia. En ole aloittanut sivuoireiden ja lihomisen pelossa. Millainen lääke on,kannattaako aloittaa? lihooko siitä lääkkeestä tosiaan?
Mua ei ainakaan cipralex oo lihottanu, päinvastoin kamppailen alipainon kanssa, en kärsi syömishäiriöstä vaan ruumiinrakenne on hentonen. Eiköhän se ole yksilöllistä kuka lihoo masislääkkeiden seurauksena. Toi lenkkeilykommentti kuuluu samaan kategoriaan kun ota itseäsi niskasta kiinni. Ei kannata edes noteerata.
Alappa lenkkeilemään. Alussa hitaammin kunnes kuntosi kohenee, tähdäten esim 5 km päivässä tosi reipasta vauhtia. Vaikka kuinka väsyttäisi tyopäivän jälkeen, kun olet saanut lenkkarit jalkaasi ja painanut ulko-oven takanasi kiinni, loppu onkin helppoa.
Toinen apukeino, jota monet suotta aliarvioivat on meditaatio/jooga. Keskittäytymällä ajattelemaan -ei mitään - on kovinta tyotä mitä olet koskaan tehnyt. Tuossakin ajan kanssa opit tyhjentämään aivosi ja antamalla sille tilaisuuden täydelliseen lepoon vähäksi aikaa. Se on , kuten sanoin, hyvin, hyvin vaikea oppia. MUTTA harjoittelun tuloksena sinä pystyt siihen.
Sanotaan vaikka niin ettei noista kummastakaan pahaa seuraa!
Kokeile! älä heti lyttää noita ideoita!
Anteeks,mutta mistä sä niin päättelet etten mä lenkkeile..?! Ja lenkkeilykö tähän kaikkeen auttaa vai?? Se olisi hyvä se.
Parasta olisi jos käyt juttelemassa mielenterveyshoitajalla kiertelemättä
noista asioista.Ja kerrot kiertelemättä historiasi.
-Tiedän mitä on paniikkihäiriö ja kuinka se rajoittaa elämää.Yritin toki
lääkitä sitä kotikonstein,lääke vain oli väärä eli alkoholi.Huimaltahan
se aikansa tuntui mutta näytti kauhealta! Aavistin sen kyllä itsekin.
-Soitin viimein kunnan mielenterveyshoitajalle,joka otti vapajavan hah-
moni vastaan ja kuunteli,kyseli.Jatkossa jatkoimme keskusteluja myös
Psykiatrin kanssa.
En kadu hetkeäkään ammattiapuun turvaamisessa.Se oli viisi vuotta sitten
kuin uusi elämän kevät minulle.Lääkkeet ovat mahdollistaneet paremman
elämänlaadun.Katselen samalta tasolta muita ihmisiä,itsevarmemmin,epä-
onnistuenkin mutta kaikesta tapahtuvasta nauttien!
-Meillä on tosi hieno mielenterveyshoito,sitä kannattaa käyttää myös.
Hei Helminen!
Aika lailla tutun tuntuista tarinaa. Itse ole aiheen parissa viettänyt armeijaikäisestä tähän päivään. Olen 40-vuotias. Isäni oli myöskin etkö tuotakaan osaa tyyppiä ja vielä tänäkin päivänä vereni kuohahtaa jos isäni tai joku muu auktoriteetti epäilee hyvyyttäni.
Toisaalta Sinukin tarinasta tulee ilmi, että elämäsi on ollut turvaisaa. Ei sotaa, väkivaltaa, kuolemaa, sairautta ja näistäkin oloista tulee sekä itsevarmoja, että ei niin itsevarmoja.
Tiedän että kadotin jo sen kultaisen langan jolla yritän tätä Sinulle selittää, mutta jatkan silti.
Eli siis... kukaan yksittäinen ihminen ei Sinua voi lannistaa. Ei isä, ei äiti, ei narsistinen työtoveri. He kaikki tarvitsevat Sinun apua. Viisaammat ovat sanoneet , että pahinta mitä tällä saralla voi tapahtua, on se että alat uskoa omia ajatuksiasi. Täällä suositellaan lenkkeilyä, joogaa, mielenterveyshoitajaa. Jotka kaikki ovat oikeita ratkaisuja, koska ne ohjaavat Sinua pois itsekeskeisestä ajattelusta.
Et ole maailman napa. Kuuperspektiivistä et näytä yhtään miltään! On aivan sama pyörrytkö vai paskannatko housuusi. Mieti muurahaispesää? Metsässä kaatuu puu, piittaako metsä siitä mitään?
Et ole loppujen lopuksi kovinkaan tarkeä! Tao tämä päähäsi!
Tämän jälkeen, ketä kiinnostaa jos saat paniikkihäiriön??? No ei yhtään ketään! Paitsi tietysti Sinua, tai minua, jotka kuvittelemme kaikkien katsovat juuri meitä. No vitut ne mitään katsoo! Aivan sama mitä Sinä tai minä teemme, niiden päivänohjelma jatkuu prikulleen samanlaisena.
No mutta, voin jo rivien välistä päätellä, että pidät itseäsi hyvännäköisenä, ainakin jos pelkäät lääkkeiden syömistä lihomisen takia. Minun mielestäni tärkein oppimani asia... et ole niin kummoinen, paskat housuissa et ole läheskään niin hyvännäköinen ja kuusta se on aivan sama.
Itse söin lääkkeitä, tosin vain Mao-estäjiä, älä vain niitä syö. Aivan liian usvaista minulle , no ehkä tykkäät. Kävin myös psykiatrilla ja kokeilin hypnoosia. En tuomitse mitään. mutta näistä jäi käteen lähinnä tunne, siihen mihin keskityt, siinä olet hyvä. Eli keskity itsesi tarkkailuun , käy kaikilla paniikkihäiriö saiteilla, kyttää joka ikistä sydämenlyöntiä, hengitystä ja olet kohta kuin huippuunsa viritetty F1.
Ikä tuo rauhaa, sitä ikään kuin väsyy pelkoon. Itsellä on käynyt myöskin jotenkin niin , että on tajunnut luoneensa kaiken itse. Lapsena kun oikein kovasti uskoin, että sängyn alla oli joku, ei sinne enää uskaltanut edes katsoa. No mutta oliko?
On myöskin kokemusta vuosien ahdistus masennuksesta ja ikää päälle 30 v. Vaikeaa on tämän vaivan kanssa ja myöskin alhaisen itseluottamuksen ja sosiaalisten pelkojen epävarmuuksien kanssa elämä. Ei ole yhtään seurustelua takana ja muutenkin kurjalta elämä tuntuu. Tuntuu turhalta olla olemassa kun tuntuu että pidetään vastenmielisenä henkilönä ja muutenkin ulkonäkin on outo.