Ensimmäisen lapsen tuomia muutoksia itsessä ja parisuhteessa on vaikea ennustaa etukäteen. Näin kävi minulle, joka alunperin en halunnut yhtään lasta, mieheni niitä halusi. Saimme kaksi ensimmäistä lasta, kun oli 90-l lama. Kummallakaan ei ensimmäisten opiskelujen jälkeen ollut töitä ja äitiysrahakin oli pienin mahdollinen, mutta selvisimme.
Halusin sitten myöhemmin lisää lapsia, kun uudet opinnot oli hoidettu pois alta, on saatu vakituinen työ molemmille ja taloudellinen tilanne on vakautunut, kun kumpikin pystyi tuomaan perheen talouteen oman osuutensa, parisuhdekin oli kunnossa. Vauvakuume alkoi nousta, kun elämässä oli tilaa ja resursseja lapselle. Mutta jostain syystä mieheni, joka oli suhteemme alusta saakka ollut meistä se lapsirakkain puolisko, ei enää halunnutkaan.
Olin todella ymmälläni ja minulta oli tunne kuin olisi matto vedetty alta. Mieheni perusteli vain yksioikoisesti, että kaksi ihanaa lasta riittää. Hän itse on viisilapsisen perheen toiseksi nuorin, joten hän oli tottunut kasvamaan isossa perheessä. Olisimme olleet vielä kuitenkin nuoria saamaa lisää lapsia.
Tämä aiheutti meille kriisin, joka oli päättyä eroon, mutta valitsin tosin. Olihan minulla, tai niin uskoin, loistava puoliso. Katsoin asioita jo olevien lastemme etua ajatellen, en tehnyt itsekkäästi mitä itse olisin halunnut ja mikä minulle olisi ollut kivaa. En halunnut olla sellainen äiti, jolla on lapsia yhdelle jos toisellekin. Minulle se ei sopinut, jos muille sopii, niin kaikin mokomin, ei se minua haittaa.
En olisi uskonut, että tämä toteumaton toiveeni, joka siis muuttui toivottomuudeksi, jäisi kalvamaan ajatuksiini. Millään en pysty sitä vieläkään unohtamaan. Tässä vuosien varrella, kun arjen kärhämiä on tullut, kuten kait kaikille tulee, tämä tosinaan vaan putkahtaa päivän valoon ja kiristää tunteita edelleen. Nyt mieheni onkin alkanut puhua, että kun nuorin lapsemme lähtee kotoa, niin tämä poika lähtee samalla oven avauksella, kun ei ole enää kivaa.
Ei minullakaan ollut kivaa, kun kaikki ei mennyt niin kuin toivoin ja sain tyytyä toivottomuuteen, vaan silti en lähtenyt pakoon arjen tylyyttä. Mieheni kuittaa vaan, että olisit vaan lähtenyt ajoissa.
Nyt koen, että mieheni haluaa, kiitokseksi tästä hänen tahtoonsa taipumisesta ja sen hyväksymisestä, palkita minut jättämällä suhteen, kun hänellä ei enää ole kivaa.
Mikä ihme voi miestä vaivata, kun yhtä-äkkiä lapsirakkaus loppui juuri silloin, kun kaikki piti olla hyvin?
Ja toisaalta näinkö mies osoittaa kiitollisuuttaan vuosikymmenien jälkeen, kun kaikki on tehty hänen toiveiden mukaan?
Ovatko miehet näin mukavuudenhaluisia vai onko kyseessä miesten vaihdevuodet?
Halusin sitten myöhemmin lisää lapsia, kun uudet opinnot oli hoidettu pois alta, on saatu vakituinen työ molemmille ja taloudellinen tilanne on vakautunut, kun kumpikin pystyi tuomaan perheen talouteen oman osuutensa, parisuhdekin oli kunnossa. Vauvakuume alkoi nousta, kun elämässä oli tilaa ja resursseja lapselle. Mutta jostain syystä mieheni, joka oli suhteemme alusta saakka ollut meistä se lapsirakkain puolisko, ei enää halunnutkaan.
Olin todella ymmälläni ja minulta oli tunne kuin olisi matto vedetty alta. Mieheni perusteli vain yksioikoisesti, että kaksi ihanaa lasta riittää. Hän itse on viisilapsisen perheen toiseksi nuorin, joten hän oli tottunut kasvamaan isossa perheessä. Olisimme olleet vielä kuitenkin nuoria saamaa lisää lapsia.
Tämä aiheutti meille kriisin, joka oli päättyä eroon, mutta valitsin tosin. Olihan minulla, tai niin uskoin, loistava puoliso. Katsoin asioita jo olevien lastemme etua ajatellen, en tehnyt itsekkäästi mitä itse olisin halunnut ja mikä minulle olisi ollut kivaa. En halunnut olla sellainen äiti, jolla on lapsia yhdelle jos toisellekin. Minulle se ei sopinut, jos muille sopii, niin kaikin mokomin, ei se minua haittaa.
En olisi uskonut, että tämä toteumaton toiveeni, joka siis muuttui toivottomuudeksi, jäisi kalvamaan ajatuksiini. Millään en pysty sitä vieläkään unohtamaan. Tässä vuosien varrella, kun arjen kärhämiä on tullut, kuten kait kaikille tulee, tämä tosinaan vaan putkahtaa päivän valoon ja kiristää tunteita edelleen. Nyt mieheni onkin alkanut puhua, että kun nuorin lapsemme lähtee kotoa, niin tämä poika lähtee samalla oven avauksella, kun ei ole enää kivaa.
Ei minullakaan ollut kivaa, kun kaikki ei mennyt niin kuin toivoin ja sain tyytyä toivottomuuteen, vaan silti en lähtenyt pakoon arjen tylyyttä. Mieheni kuittaa vaan, että olisit vaan lähtenyt ajoissa.
Nyt koen, että mieheni haluaa, kiitokseksi tästä hänen tahtoonsa taipumisesta ja sen hyväksymisestä, palkita minut jättämällä suhteen, kun hänellä ei enää ole kivaa.
Mikä ihme voi miestä vaivata, kun yhtä-äkkiä lapsirakkaus loppui juuri silloin, kun kaikki piti olla hyvin?
Ja toisaalta näinkö mies osoittaa kiitollisuuttaan vuosikymmenien jälkeen, kun kaikki on tehty hänen toiveiden mukaan?
Ovatko miehet näin mukavuudenhaluisia vai onko kyseessä miesten vaihdevuodet?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikea sanoa, kun ei tunne. Minun tapauksessa myös mies on halunnut lapsia enemmän kuin minä. Minulle on jälkikäteen tullut tunne, että mies on halunnut saada minut sidottua suhteeseen. Kun olen erosta puhunut aina silloin tällöin.
Mutta toisaalta ymmärrän miestäsi olette saaneet elämän tasapainoon laman jälkeen ja lapset ovat olleet isompia ja helpompia. Vauva olisi pistänyt koko pakan uusiksi ja kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta tavallaan.
Itse olen varma, että minulle riittää nykyinen lapsi määrä. En tiedä onko tuo mukavuudenhalua vai erilleen kasvamista. voi olla, että miehesi ei jaksa kuulla asiasta tai kokea syyllisyyttä siitä että koet uhrautuneesi, kun olet kunnioittanut hänen mielipidettään. WHO knows.
Syyllisyys ja siitä eroon pääsemisen toivo? Anna anteeksi ettei hän halunnut enempää lapsia.
Itselläni oli samanlainen tilanne joskus. Itse olisin halunnut lisää lapsia, mutta miehelleni kaksi riitti. Aluksi se hieman koski, mutta ymmärsin että lapsia voi tehdä vain silloin kun molemmat sitä haluaa. Sitten päätin jättää menneet taakse ja alkaa elämään sitä elämään mikä minulla on enkä valittamaan siitä, mitä minulla ei ole. Olipa ne menneet möykyt mitä tahansa, niiden aika ajoittainen esiin tuominen ja niistä toisen syyllistäminen on yksi varma tapa pilata suhde, joka muuten voisi olla vaikka kuinka hyvä. Siinä mielessä ymmärrän miestäsi ja hänen haluaan lähteä.
Jotkut puhuvat miesten viidenkympin villityksestä, ketjun aloittaja miehen vaihdevuosista, mutta todellisuudessa mies alkaa viidenkympin ikäisenä miettiä elämäänsä, kun pahimmat ruuhka vuodet vähän hellittävät. Onko hänen rinnallaan sama nainen, johon hän ihastui joskus. Jos mitään entistä ei enää löydy, alkaa tiirailu suhteen ulkopuolelle. Mies on kuitenkin varsin yksinkertainen olento ja hänelle riittää että saa ruokaa ja seksiä, häntä joskus kehutaan ja rapsutetaan leuan alta ja hän pääsee remuamaan joskus kavereridensa kanssa. Kiitollisuutta menneistä on mieheltä turha odottaa, koska he elävät tässä ja nyt. Kuitenkin, jos nuo perustarpeet mies saa tyydytettyä, on mies uskollinen emännälleen ja laumalleen. Nuo viisaudet minulle kertoi edes mennyt kummitätini, jolle valitin joskus parisuhteeni huonoa tilannetta. Hän kertoi ymmärtäneensä asian verrattuaan koiraansa ja miestään eikä vissiin eroja juuri löytänyt. Itselläni ei ole allergian takia koskaan ollut koiraa, mutta tuon siedätys hoidon ansiosta minä en ole enää allerginen miehelleni. Toki miehelläni on puutteita ja vikoja, mutta nyt hän jälleen on maailman ihanin ja paras mies.
Jos siis haluat vielä pitää miehesi rinnallasi, sinun itsekin pitää osata muuttua ja jättää menneet taakse. ei kait suhteen alussakaan sinua miehesi menneisyys haitannut. Mies on kuitenkin pohjimmiltaan se sama mies, johon joskus ihastuit. Ne asiat pitää vain löytää uudestaan tai kaivaa ne jälleen esiin. Se voi olla pitkä prosessi, mutta lopussa kaikki voittavat ja suurin voittaja olet sinä.