Tämä nyt on aika angsti pätkä, mutta olkoot.
Minun elämäni on todella surkeaa, tai ainakin tuntuu siltä. Olen 18 vuotias mies. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin koti ja koulu. Tiedän että on varmasti muitakin samanlaisia, mutta en vain kestä tätä.
Olen tajunnut sen että joskus oikeasti kuolemme ja sen että me oikeasti elämme vain yhden kerran. Kaikki toilottavat sitä että pitäisi elää täysillä ja pitää hauskaa.
Minulla ei ole kavereita, enkä ole sen asian eteen tehnytkään mitään muuta kuin istunut kotona ja miettinyt kuinka perseestä elämäni on. Tuntuu siltä että kaikilla minun ikäisillä on kavereita joiden kanssa pitää hauskaa, on tyttöystävät, joita rakastaa ja elämä muutenkin on parempaa kuin minulla.
Tulevaisuus tuntuu todella synkältä, kun ajattelen että olen yksin koko loppu elämän. Vanhemmat kuolee, veljet ja siskot elää omaa elämää ja minä olen kotona yksin itkemässä ja peloissaan.
Mietin myös että mitä järkeä tässä elämässä on. Tänne synnytään, eletään kukin omanlainen elämä ja sitten kuollaan. Mikä kaiken tämän tarkoitus on? Miksi me olemme täällä, pyöritämme arkea ja ihmettelemme mikä tämä maailma on?
Samalla kun mietin näitä asioita, mietin myös millainen on oma elämäni. Tässä iässä rupee tyttöystävän ja kavereiden tarve kasvaa. Kun minulla niitä ei ole, elämä tuntuu raskaalta. En tiedä mitä tekisin.
Olen miettinyt itsemurhaa, mutta sitä en pystyisi tekemään koska kuolema pelottaa minua niin paljon. Tiedän että minun pitäisi varmasti asialle tehdä jotain, mutta sen sijaan istun kotona tietokoneen ääressä ja kirjoitan Suomi 24 palstalle omasta elämästäni.
Nyt saatte haukkua minut pystyyn tai kehottamaan ottamaan itseäni niskasta kiinni ja aloittaa elämä. Niin helpolta kuin se kuulostaakin. Ujous ja huono itsetunto vaikeuttavat tätä suuresti.
Tuntuu että olen myös vanhemmista riippuvainen. En pysty olemaan erosta niistä päivää enempää kun rupean ikävöimään jo. Isäni on sairas eläkkeellä ja on aina kotona, eikä hänelläkään ole ystäviä. Äitini käy töissä, mutta hänelläkään ei paljon ystäviä ole. Huolehdin ehkä liikaa vanhempien elämästä.
Onko tämä joku aikuistumisen vaihe vai mitä? Onko koko loppu elämäni samanlaista? Siihen voisin itse vaikuttaa, mutta mutta mutta, aina vain mutta.
Kommentoikaa nyt.
Minun elämäni on todella surkeaa, tai ainakin tuntuu siltä. Olen 18 vuotias mies. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin koti ja koulu. Tiedän että on varmasti muitakin samanlaisia, mutta en vain kestä tätä.
Olen tajunnut sen että joskus oikeasti kuolemme ja sen että me oikeasti elämme vain yhden kerran. Kaikki toilottavat sitä että pitäisi elää täysillä ja pitää hauskaa.
Minulla ei ole kavereita, enkä ole sen asian eteen tehnytkään mitään muuta kuin istunut kotona ja miettinyt kuinka perseestä elämäni on. Tuntuu siltä että kaikilla minun ikäisillä on kavereita joiden kanssa pitää hauskaa, on tyttöystävät, joita rakastaa ja elämä muutenkin on parempaa kuin minulla.
Tulevaisuus tuntuu todella synkältä, kun ajattelen että olen yksin koko loppu elämän. Vanhemmat kuolee, veljet ja siskot elää omaa elämää ja minä olen kotona yksin itkemässä ja peloissaan.
Mietin myös että mitä järkeä tässä elämässä on. Tänne synnytään, eletään kukin omanlainen elämä ja sitten kuollaan. Mikä kaiken tämän tarkoitus on? Miksi me olemme täällä, pyöritämme arkea ja ihmettelemme mikä tämä maailma on?
Samalla kun mietin näitä asioita, mietin myös millainen on oma elämäni. Tässä iässä rupee tyttöystävän ja kavereiden tarve kasvaa. Kun minulla niitä ei ole, elämä tuntuu raskaalta. En tiedä mitä tekisin.
Olen miettinyt itsemurhaa, mutta sitä en pystyisi tekemään koska kuolema pelottaa minua niin paljon. Tiedän että minun pitäisi varmasti asialle tehdä jotain, mutta sen sijaan istun kotona tietokoneen ääressä ja kirjoitan Suomi 24 palstalle omasta elämästäni.
Nyt saatte haukkua minut pystyyn tai kehottamaan ottamaan itseäni niskasta kiinni ja aloittaa elämä. Niin helpolta kuin se kuulostaakin. Ujous ja huono itsetunto vaikeuttavat tätä suuresti.
Tuntuu että olen myös vanhemmista riippuvainen. En pysty olemaan erosta niistä päivää enempää kun rupean ikävöimään jo. Isäni on sairas eläkkeellä ja on aina kotona, eikä hänelläkään ole ystäviä. Äitini käy töissä, mutta hänelläkään ei paljon ystäviä ole. Huolehdin ehkä liikaa vanhempien elämästä.
Onko tämä joku aikuistumisen vaihe vai mitä? Onko koko loppu elämäni samanlaista? Siihen voisin itse vaikuttaa, mutta mutta mutta, aina vain mutta.
Kommentoikaa nyt.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Saman olen kokenut ja olen nyt 30v ja periaatteessa samassa tilanteessa. Tuossa iässä voi vielä yrittää vaikuttaa ja pitääkin. Yksinäisyydessä pahinta on juuri tuo, että ehdit miettimään tuollaisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja se jos mikä sekoittaa pään ja vie voimat.
Jos yksinäisyys on ainut huolesi niin siitä voi päästä sillä, että teet itseäsi hieman kiireemmäksi. Nyt kun en tilanteestasi tarkemmin tiedä, mutta varmaan käyt koulua/töissä. Jos et niin koita saada jompikumpi aikaiseksi. Se avaa jo vähän maailmaa. Jos ne jo on niin sitten koitat keksiä harrastusta tai käyt vaikka kirjastossa ym. mitkä sua kiinnostaa tai kiinnosti joskus jne. Tiedän, että mun on helppo sanoa, mutta olen itsekkin siinä tunteessa, että mikään ei kiinnosta ja yksinäisyys korostuu ja vie kaikki voimat. Tuo on kuitenkin se tie, mistä voi yrittää aloittaa. Muutenkin kannattaa yrittää nauttia myös yksinolosta.
Kaikkinensa koitan sanoa, että tee asioita mitkä ei välttämättä ole kivaa just nyt tai ei huvita niin ehkä se poikii jotain joskus. Helppoa se ei ole. Tsemppiä sinulle!
Juuri tuo minua pelottaa. Että vielä 30 vuotiaana olen samassa tilanteessa, ehkä pahemmassakin. Ihan oikeasti mua ärsyttää tää elämä niin paljon että kohta teen jotain hullua. Menee pää sekaisin.
Aika menee nopeasti jos miettii saavutuksia naisten/sosiaalistumisen/elämän suhteen.
Itsekin olen jo lähes 28v mutta jos miettii kokemuksia tai ns elämää niin olen edellämainittujen suhteen varmaan jossain n. 15v paikkeilla.. edelleen totaalikokematon
Onhan aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole koskaan seurustelleet ja ovat silit eläneet ihan hyvän elämän. Tietenkin on eri juttu, jos kaipaa ystväiä ja seuraa. Ei kaikilla sinun iässä ole vielä seurustelukaveria.
Ehkä olet liikaa sidoksissa vanhempiisi. Hakeudu opiskelemaan kodin ulkopuolelle. Pitää vain lähteä ihmisten pariin.
Itselleni suko Jumalaan on antanut aina jonkinlaisen perustarkoituksen elämälle. Ilman sitä tyhjää ja turhaa tämä tarpominen vuosikymmenien yli olisi. Usko pois, ei sinuakaan ole turhaan luotu.
Kiitos vastauksista! Kiva että joitain kiinnostaa.
Monet ostavat ystävän lemmikkieläimen muodossa ja vaikka vastustaisikin lemmikkien jalostusta ja niiden ympärillä pyörivää ruokateollisuutta, voi sellaisen ottaa jostain suojeluyhdistyksestä.