Minulla on erittäin suuri ongelma; kiinnostun ihmisistä sairaalloisesti. Se on sellaista, tavallaan ihailua. Joku saattaisi sanoa ihastumiseksikin, mutta itse en sitä sellaiseksi miellä.
Olen nuori, noin 20-vuotias mies. Elämässäni on ollut lukuisia, miespuolisia ihailun kohteita. En minä siinä mitään seksiä ajattele, vaan enemmän sellaista ystävyyttä ja sellaista että haluisin olla juuri samanlainen kyseinen henkilö. Saatan ruveta muuttamaan tulevaisuuden suunnitelmia, seksuaalista suuntautumistani, harrastuksiani, haaveitani, ulkonäköäni, tyyliäni, ja kaikkea mahdollista että olisin samanlainen kuin kyseinen henkilö. Haluaisin myös olla mahdollisimman lähellä kyseistä henkilöä ja olla mitä parhain kaveri.
Tästä vaivasta olen kärsinyt kauan. En edes muista miten kauan. Tuntuu että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä isommaksi ongelma muuttuu. Ihailuni kohteet ovat (lähes) poikkeuksetta itseäni vähintään pari vuotta vanhempia miehiä, tuttavia, tuttavien tuttavia, julkkiksia, sukulaisia, historiallisia henkilöitä, kirjojen henkilöitä, .... Ihan kaikkia.
Nyt on mennyt ehkä kuukausi tai pari viimeisimmästä kohteesta. Kuitenkin viikonloppuna tuli uusi kohde. Kohde on jälleen vanhempi, tutun tuttu jota en ole ikinä nähnyt ja joka tuskin tietää olemassa olostani. Olen tolkuttoman kiinnostunut tästä henkilöstä ja etsin hänestä kaikkea tietoa mitä erilaisimpia reittejä pitkin.
Tässä asiassa ei ole kertakaikkiaan mitään hyvää. Ei ole koskaan ollut. Ahdistaa niin että tuntuu samalta kuin olisi kuumetta, pää hajoaa. Haluan kuolla ja en tuntea mitään. Vihaan tätä tunnetta yli kaiken, yli kaiken. Haluaisin vain pois. Pois nämä tunteet ja ahdistuksen.
Olen nuori, noin 20-vuotias mies. Elämässäni on ollut lukuisia, miespuolisia ihailun kohteita. En minä siinä mitään seksiä ajattele, vaan enemmän sellaista ystävyyttä ja sellaista että haluisin olla juuri samanlainen kyseinen henkilö. Saatan ruveta muuttamaan tulevaisuuden suunnitelmia, seksuaalista suuntautumistani, harrastuksiani, haaveitani, ulkonäköäni, tyyliäni, ja kaikkea mahdollista että olisin samanlainen kuin kyseinen henkilö. Haluaisin myös olla mahdollisimman lähellä kyseistä henkilöä ja olla mitä parhain kaveri.
Tästä vaivasta olen kärsinyt kauan. En edes muista miten kauan. Tuntuu että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä isommaksi ongelma muuttuu. Ihailuni kohteet ovat (lähes) poikkeuksetta itseäni vähintään pari vuotta vanhempia miehiä, tuttavia, tuttavien tuttavia, julkkiksia, sukulaisia, historiallisia henkilöitä, kirjojen henkilöitä, .... Ihan kaikkia.
Nyt on mennyt ehkä kuukausi tai pari viimeisimmästä kohteesta. Kuitenkin viikonloppuna tuli uusi kohde. Kohde on jälleen vanhempi, tutun tuttu jota en ole ikinä nähnyt ja joka tuskin tietää olemassa olostani. Olen tolkuttoman kiinnostunut tästä henkilöstä ja etsin hänestä kaikkea tietoa mitä erilaisimpia reittejä pitkin.
Tässä asiassa ei ole kertakaikkiaan mitään hyvää. Ei ole koskaan ollut. Ahdistaa niin että tuntuu samalta kuin olisi kuumetta, pää hajoaa. Haluan kuolla ja en tuntea mitään. Vihaan tätä tunnetta yli kaiken, yli kaiken. Haluaisin vain pois. Pois nämä tunteet ja ahdistuksen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletko käynyt juttelemassa kenellekään ammattilaiselle? Heillä on niin paljon tietoa ja neuvoja kaikkiin tilanteisiin että toivottavasti menisit kertomaan ajatuksistasi. Ahdistuksen kanssa ei saa jäädä yksin, vaan aina täytyy voida puhua jollekin, jos ei ole elämässä sellaista ihmistä kelle voisi niin sitten ammattilaiselle. Voimia sinulle ja toivottavasti et ajattele mitään itsesi vahingoittamista koska se ei ratkaise mitään. Ja vaikkei itselläni kokemusta tälläisesta asiasta olekaan niin kyllä luulen että on monen monta ihmistä maailmassa jotka taistelevat samankaltaisten ongelmien parissa.
Jonkinlainen pakkomielle ja pako kai tuo on. Et ole varmaan tunne itseäsi ja sinulla ei taida olla omaa minuutta vaan aina hamuilet olemaan jotain muuta. Sinun pätäisi löytää oma arvosi ja persoonasi ja voida rakastaa ja iloita olla omasta itsestäsi.
Kyllä sinussakin on ainesta siihen ja silloin voit iloita myös toisen henkilön persoonallisuudesta. Kun on sujut itsensä kanssa niin pystyy elämään myös itsenäisesti ja ei tarvitse aina lähelleen ystäviä ja sankareita.
Hei, mulla on samanlaista ongelmaa. En tiedä auttaako tämä mitään mutta kerronpa kuitenkin. Mulla on vähän niinkuin liian ylikierroksilla käyvä mielikuvitus. Esimerkiksi jos näen tv:ssä mukavanoloisen näyttelijän (naisen), saatan ruveta kuvittelemaan, millainen olisin jos olisin hän. Missä asuisin, millainen perhe, mitä tykkäisin harrastaa jne. Tuntuu, että oma elämä menee hukkaan "tarinoita" keksiessä, usein huomaan etten ole tehnyt itse mitään koko päivänä vaan vain haaveillut. Muistan tämän olleen minulla jo ihan pienestä lapsesta lähtien. Saatoin esimerkiksi ihailla lastenohjelmien hahmoja suuresti, ja sen sijaan, että itse olisin leikkinyt näitä hahmoja, kuvittelin vain mielessäni, millaista olisi tehdä sitä tai tätä. Sitten nuorena sama juttu idolien ja menestyvien luokkakavereiden kanssa, ja nyt opiskelukaverien ja muiden kauniiden ja mukavaluonteisten ihmisten kanssa.
Lapsena ja vielä nuorenakaan tämä ominaisuus ei vaivannut minua hirveästi, usein nautinkin "mielikuvitusmatkailusta". Mutta nykyään tuntuu surulliselta, kun en osaa elää muutoin kuin mielikuvitusmaailmassa. Haluaisin irroittautua tästä kaikesta, mutta se ei onnistu vaikka yrittäisinkin, ennemmin tai myöhemmin huomaan taas ihailevani jotakuta. Tuntuu että elämä valuu hukkaan, että en ole ikinä elänyt Omaa elämääni vaan jonkun toisen (tai oikeastaan jonkun toisen spekuloitua elämää).
Toivottavasti en antanut itsestäni ihan sairasta kuvaa. Minulla ei siis ole mitään todellisuuden hämärtymis ongelmia tai vastaavaa, pystyn olemaan ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa normaalisti ja näin. Mutta en vain pysty nauttimaan siitä kuka olen (tuntuu että minulla ei ole identiteettiä), ja korvaan tämän kuvittelemalla itseni joksikin muuksi kuin olen.
Olisi mukava keskustella muiden kanssa, joilla on samantyyppisiä ongelmia. Ja kiinnostaisi tietää sekin, onko tälle olemassa mitään "diagnoosia", että voisi etsiä paremmin tietoa ongelmastani.
Toivotan sinulle voimia, Toivotondkdn. Tiedän luultavasti täsmälleen, miltä susta tuntuu. Jos haluat jutella lisää, niin vastaan mielelläni.
Minä törmäsin ensimmäisen kerran samoihin fiiliksiin vasta yli kolmekymppisenä. Olen nainen, mutta aloin ihailla suunnattomasti erästä ulkomaista miesnäyttelijää ja haaveilla, että olisin hänen kaltaisensa. Siihen ei varsinaisesti liittynyt mitään seksuaalista tai edes romanttista. Olin suorastaan pakkomielteinen. Tuli voimakas tunne, että minun on tavattava hänet kasvotusten. Eli hyvin paljon teini-iän kaltaista "vain minä ymmärrän tämän ihmisen ainutkertaisuuden"-ajattelua. Minulla ei teininä ollut tällaisia kovin vahvoina. Tunne kesti ehkä puoli vuotta, kunnes hiipui yhtä pian kuin alkanutkin.
Seuraavaksi tuli samanlainen tunne eräästä ulkomaisesta TV-persoonasta, mies hänkin. Koin että elämässä on merkitystä vain jos elää hänen elämäänsä. Tunsin suunnatonta ahdistusta.
Myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että näissä kahdessa ihmisessä oli paljon samaa. Molemmat kuvaavat itseään korkeaenergisiksi ihmisiksi, jotka eivät luovuta ikinä, vaan pyrkivät aina eteenpäin. Kumpikin on hyvin itsevarma ja viihtyy hyvin omana itsenään. Kaikkea sellaista siis, mitä minä en ole. Oudointa siinä on vain se, että enhän minä heistä mitään tiennyt, kun näin vain TV:ssä ja naps! tunsin suunnatonta vetoa, olin kuin noiduttu.
Onneksi tämä jäi noihin kahteen. Voin kuvitella kuinka rankkaa olisi jos tällaiset toistuisivat jatkuvasti.