Rahtialus Widorin moottorit ovat pysähtyneet. Se kelluu keskellä ei mitään, suunnattoman merenselän keskellä. On aavemaisen hiljaista. Meren ylle laskeutunut sumu on tiheä. Tuuli on kokonaan tyyntynyt ja meri keinuu rasvatyynenä. Näkyvyyttä on vain joitain kymmeniä metrejä. Aamu alkaa sarastaa, ilma on kylmä ja saa hengityksen höyryämään. Koko Widorin miehistö seisoo kannella, nojaa kaiteeseen ja tähystää sumun sekaan. Kukaan ei puhu. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan silloin tällöin käheä yskäisy tai hiljaa vieruskaverin kanssa vaihdettu kuiskaus.
Poika on pukenut ylleen öljykankaisen takin ja vetänyt villaisen pipon syvälle päähänsä. Hänellä on kylmä ja rystyset kipuilevat valkoisina. Poika puristelee kämmeniään yhteen saadakseen veren kiertämään paremmin. Usva liikkuu heidän ympärillään hiipien välillä lähemmäs, välillä loitoten. Sumun seasta kuuluu korkeataajuisia ulvahduksia, ynähdyksiä ja valitusta.
”Seireenit laulavat” Renaud, joka nojaa kaiteeseen pojan vieressä, sanoo. ”kutsuvat merimiehiä luokseen repiäkseen heidät palasiksi.”
Poika katsoo Renaudia ja hymyilee arasti. Hän ei ole koskaan kuullut mitään vastaavaa. Hiljaisuuden lävistävä aavemainen ääni tunkeutuu ihon läpi ja värisyttää luita.
Sitten se kuuluu. Pärskäys, jostain aivan läheltä. Renaud osoittaa kädellään suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Meri korskahtaa uudelleen ja pinta alkaa värähdellä. Kaikki odottavat, pidättävät hengitystään. Poika huomaa, että jopa kapteeni on poistunut ohjaamosta, seisoo komentokannella ja tähyilee merelle.
Kauempaa kuuluu kohahdus, jota seuraa valtava pamaus, kun jotain raskasta putoaa veteen. Äkkiä koko meri on liikkeessä. Aallot kohoavat ja lyövät Widorin kylkiä. Pärskähtely ja matalat tuhahdukset siirtyvät lähemmäs sumun rajaa, kuin suuri eläinlauma hengittäisi jossain heidän edessään, mutta pysytellen tarkoituksella näköpiirin ulkopuolella. Jotakin tummaa liikkuu sumun seassa, kuin toinen alus tai sileäpintainen karikko. Poika nostaa kätensä ja ojentaa sen hahmoa kohti. Myös muut näkevät sen. Samassa kookas varjo lipuu sumuverhosta Widorin vierelle.
Ryhävalaan musta ruumis on suuri, lähes kaksikymmentä metriä pitkä. Se pysähtyy laivan viereen ja nostaa päänsä veden pinnalle uteliaana. Sen hengitysaukosta purkautuva ääni kuulostaa hevosen korskahtelulta. Valas kääntää merirokkoa kasvavan ruhonsa kyljelleen. Valas katsoo suoraan poikaan, poika katsoo takaisin. Valas päästää pitkän ulvahduksen, paljastaa valkoisen vatsansa ja antaa itsensä painua syvyyksiin.
”Johtajauros haluaa varmistaa, että lähestyminen on turvallista”, Renaud kuiskaa.
”Minkä lähestyminen?” poika kysyy.
”Odota niin näet”, Renaud vastaa salaperäisesti.
Kuluu muutamia sekunteja, sitten sumun keskeltä ilmestyy kolme ryhävalasta lisää. Ne laulavat matalalla, valittavalla äänellä, joka saa jokaisen kannella olijan ihokarvat pystyyn. Täysikasvuiset valaat puhaltelevat ilmaan vesisuihkuja ja jäävät kellumaan laivan viereen. Miehistö seuraa näytelmää lumoutuneena. Meri laivan ympärillä alkaa kohista ja hetken kuluttua ulappa on täynnä kohoilevia selkiä ja vesisuihkuja. Poika laskee, että valaita on vähintään viisikymmentä, ehkä lähemmäs sata. Niitä parveilee molemmin puolin alusta niin pitkälle, kuin sumun seassa pystyy näkemään.
Emot tuovat vuorotellen poikasiaan ylpeinä näytille laivan viereen. Jossain kauempana joku kohauttaa vettä hyppäämällä korkealle ilmaan. Vuoroin valaat sukeltavat ja nousevat pintaan, palaavat aluksen luokse ja iskevät vettä kylkievillään. Kookas johtajauros tönäisee Widoria leikkisästi ja saa aluksen raskaan rungon keinahtamaan. Merimiehet nauravat, taputtavat käsiään ja huutelevat valaille.
Rahtialuksen ja valaiden kohtaaminen kestää puoli tuntia. Sitten valaat yksitellen sukeltavat, nostavat leveät pyrstöevänsä korkealle ilmaan ja katoavat syvyyksiin. Miehistö alkaa palailla kannelta kukin mihinkin. Poika nojailee kaiteeseen Renaudin kanssa vielä muutaman minuutin. Renaud kiertää paksun käsivartensa pojan hartioille. He eivät puhu mitään. Widorin dieselmoottorit käynnistyvät ja saavat sen metallisen rungon tärisemään.
Poika on pukenut ylleen öljykankaisen takin ja vetänyt villaisen pipon syvälle päähänsä. Hänellä on kylmä ja rystyset kipuilevat valkoisina. Poika puristelee kämmeniään yhteen saadakseen veren kiertämään paremmin. Usva liikkuu heidän ympärillään hiipien välillä lähemmäs, välillä loitoten. Sumun seasta kuuluu korkeataajuisia ulvahduksia, ynähdyksiä ja valitusta.
”Seireenit laulavat” Renaud, joka nojaa kaiteeseen pojan vieressä, sanoo. ”kutsuvat merimiehiä luokseen repiäkseen heidät palasiksi.”
Poika katsoo Renaudia ja hymyilee arasti. Hän ei ole koskaan kuullut mitään vastaavaa. Hiljaisuuden lävistävä aavemainen ääni tunkeutuu ihon läpi ja värisyttää luita.
Sitten se kuuluu. Pärskäys, jostain aivan läheltä. Renaud osoittaa kädellään suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Meri korskahtaa uudelleen ja pinta alkaa värähdellä. Kaikki odottavat, pidättävät hengitystään. Poika huomaa, että jopa kapteeni on poistunut ohjaamosta, seisoo komentokannella ja tähyilee merelle.
Kauempaa kuuluu kohahdus, jota seuraa valtava pamaus, kun jotain raskasta putoaa veteen. Äkkiä koko meri on liikkeessä. Aallot kohoavat ja lyövät Widorin kylkiä. Pärskähtely ja matalat tuhahdukset siirtyvät lähemmäs sumun rajaa, kuin suuri eläinlauma hengittäisi jossain heidän edessään, mutta pysytellen tarkoituksella näköpiirin ulkopuolella. Jotakin tummaa liikkuu sumun seassa, kuin toinen alus tai sileäpintainen karikko. Poika nostaa kätensä ja ojentaa sen hahmoa kohti. Myös muut näkevät sen. Samassa kookas varjo lipuu sumuverhosta Widorin vierelle.
Ryhävalaan musta ruumis on suuri, lähes kaksikymmentä metriä pitkä. Se pysähtyy laivan viereen ja nostaa päänsä veden pinnalle uteliaana. Sen hengitysaukosta purkautuva ääni kuulostaa hevosen korskahtelulta. Valas kääntää merirokkoa kasvavan ruhonsa kyljelleen. Valas katsoo suoraan poikaan, poika katsoo takaisin. Valas päästää pitkän ulvahduksen, paljastaa valkoisen vatsansa ja antaa itsensä painua syvyyksiin.
”Johtajauros haluaa varmistaa, että lähestyminen on turvallista”, Renaud kuiskaa.
”Minkä lähestyminen?” poika kysyy.
”Odota niin näet”, Renaud vastaa salaperäisesti.
Kuluu muutamia sekunteja, sitten sumun keskeltä ilmestyy kolme ryhävalasta lisää. Ne laulavat matalalla, valittavalla äänellä, joka saa jokaisen kannella olijan ihokarvat pystyyn. Täysikasvuiset valaat puhaltelevat ilmaan vesisuihkuja ja jäävät kellumaan laivan viereen. Miehistö seuraa näytelmää lumoutuneena. Meri laivan ympärillä alkaa kohista ja hetken kuluttua ulappa on täynnä kohoilevia selkiä ja vesisuihkuja. Poika laskee, että valaita on vähintään viisikymmentä, ehkä lähemmäs sata. Niitä parveilee molemmin puolin alusta niin pitkälle, kuin sumun seassa pystyy näkemään.
Emot tuovat vuorotellen poikasiaan ylpeinä näytille laivan viereen. Jossain kauempana joku kohauttaa vettä hyppäämällä korkealle ilmaan. Vuoroin valaat sukeltavat ja nousevat pintaan, palaavat aluksen luokse ja iskevät vettä kylkievillään. Kookas johtajauros tönäisee Widoria leikkisästi ja saa aluksen raskaan rungon keinahtamaan. Merimiehet nauravat, taputtavat käsiään ja huutelevat valaille.
Rahtialuksen ja valaiden kohtaaminen kestää puoli tuntia. Sitten valaat yksitellen sukeltavat, nostavat leveät pyrstöevänsä korkealle ilmaan ja katoavat syvyyksiin. Miehistö alkaa palailla kannelta kukin mihinkin. Poika nojailee kaiteeseen Renaudin kanssa vielä muutaman minuutin. Renaud kiertää paksun käsivartensa pojan hartioille. He eivät puhu mitään. Widorin dieselmoottorit käynnistyvät ja saavat sen metallisen rungon tärisemään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tällainen alku kässärissä kiinnittää varmasti huomiota. Ei aihe ole merkityksetön asia, päinvastoin, jos onnistuu kuvaamaan jotakin epätavallista ja mieleenjäävää hyvin, on se tehokkaampaa kuin mikään muu.
Jos heittäydyn ylikriittiseksi, niin alussa on muutama kliseinen kohta, aavemainen hiljaisuus, rasvatyyni ja suunnaton merenselkä, jotka voisi ehkä muuttaa, mutta kokonaisuus ratkaisee, kirjoittajan eduksi.
No, mitenkä sen nyt ilmaisisi kauniisti? Teksti ei toimi millään tavoin. Ei toimi kieli, ei toimi tarina, ei toimi teema, ei toimi dialogi. Ei Toimi! Tämä on täynnä kliseistä, epäuskottavaa kerrontaa, joka ei herätä jatkamaan lukemista. Toivottavasti sinulla ei ole tätä jo paljon kirjoitettuna - haaskaat nimittäin vain aikaasi. Ehkä sinun kannattaa pysyä erossa kirjoittamisesta ja pysyä siellä lukevien puolella?
Okei. On ehkä tylyä tekstiä, mutta parempi, että kuulet sen suoraan sanottuna kuin jonkun kustannustoimittajan suusta. Nyt olisi itsensä tarkastelun paikka. Kannattaako jatkaa? Sori.
Liekö sitä nyt ihan noinkaan tarvitse sanoa? Veikkaan , että osaisit kertoa asian fiksumminkin?
:'(
mutta tuohan on tosi tarina, KVG Widor
No ei tuo nyt mitenkään huono ollut. KOkeile sellaista, että kuvailet vähemmän, tai laitat ympäristön kuvailun vähän ns. rivien väliin.
" Koko Widorin miehistö seisoo kannella, nojaa kaiteeseen ja tähystää sumun sekaan. Kukaan ei puhu. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan silloin tällöin käheä yskäisy tai hiljaa vieruskaverin kanssa vaihdettu kuiskaus."
Widorin miehistö seisoo kannella, katsellen tihenevään sumuun . Kuuluu kuiskailua, joka on tarkoitettu vain vieressä olijan kuultavaksi. Muuten on aivan hiljaista.
Jotain tuollaista tarkoitin.
Kaunista tekstiä. Kyllä tuota lukisi. Mutta rasvatyyni ei taida keinua?
Hyvää tekstiä. Tilanteen kuvaus on tehokasta, pystyin näkemään mielessäni aamuöiset tapahtumat usvan peittämällä avomerellä.
Kuten joku tuossa aiemmin huomautti, kliseisiä ilmauksia kannattaa karsia. Keksi persoonallisempia, rohkeampia tapoja ilmaista asia. Lukija pysyy kyllä kärryillä, vaikka kuvaus olisi väliin vähän oudompaa ja lyyrisempää.
Kerronta sinänsä on sujuvaa, vaikkakin hieman riskitöntä edellä kuvatulla tavalla.
Ehdottomasti kannustan jatkamaan kirjoittamista ja etsimään omaa, persoonallisempaa kertojaääntä.
Kiitos kaikille kommentoineille!