Aineellinen köyhyys - henkinen köyhyys

Olet tehnyt valtavan työn tutkimuksesi kanssa, hyvä että kaikki asiakirjat ja tiedot löytyy.
Serkkuni teki monta vuotta tutkimusta isäni puolelta vastaan tuli kuitenkin aukko johon oli pakko lopettaa, vain pelkillä muistikuvilla ja suullisesti vielä elossa olevilta hän keräsi tietoja.
Isäni ja hänen sisaruksensa olivat kaikki käyneet 3 viikon venäjänkielisen kiertokoulun valenimillä, että oppivat kirjoittamaan ja lukemaan.
Tiedot todella vähäisiä mutta sitäkin mielenkiintoisempia, eikä mitään toivoakaan saada lisätietoja.
Monesti olen miettinyt mitä kaikkea sieltä olisi saattanut löytyä jos jne..?

Sotien loputtua alkoi kuin uusi elämä vaikeuksien valintojen kautta, kesti kuitenkin vuosia ennen kuin siirtoväki pääsi uusille asuinsijoilleen ja saivat elämän laidasta otteen.
Olemme sukupolvi jonka aikana muutosta on tapahtunut eniten mitä koskaan aikaisemmin.
Metsää kaadettiin ja viljelysmaita raivattiin, tuli sähköt torppaan kuin torppaan,
teitä rakennettiin ja talkootyöt oli suuressa arvossa.
50 luvulla alettiin arvostamaan kouluttautumista, sittemmin ammattikoulut miltei kaikkeen mahdolliseen valinnan varaa on.

Tällaista tuli avauksestasi mieleen ja aika rönsyilevää mutta muistorikasta kauan elettyä elämää tässä välillä mietin tunteet hyvinkin pinnassa.

tiesittekö ?

köyhyys on yhteiskunan suurin rikos kansakuntaa kohtaan !

Suomalainen yhteiskunta on ammentanut paljon voimavarojaan kuvaamistasi lähtökohdista. Edellisellä tarkoitan vaikkapa sivistyneistöä. Merkittävä osa näistäkin on noussut professoreiksi ja päätyneet korkeisiin asemiin yhteiskunnassa yleensäkin.

Ennen vanhaan, on sanonta, joka kaikuu korvissani kun noita omakohtaisiksikin käyneitä asioita kuvaillaan.

Synnyin köyhiin maalaisoloihin ja jouduin käymään perusopintoni supistetussa kansakoulussa. Oli helppoa oppia, oppia hyvin ja kaikki. Laulussa oli kyllä vaan kasi, mutta se ei liittyne älykkyyteen.
Sairastin polion, josta sain elinikäisen kyttyräselkäisyyden osakseni. Opiskeluhaluja oli, mutta mahdollisuuksia ei. Miten sitä oltaisi edes kehdattu lähettää vammaista koulutettavaksi.

Voimaan astunut vammaishuoltolaki antoi mahdollisuuden koulutukseen. Vuodesta -56 rakentelin Suomen ensimmäiset televisiot ja ammattimiehenä olen
siis Suomen vanhin
Tein töitä säästin ja opiskelin. Ensin teknikoksi ja sitten insinööriksi. Sain myös "suosituksen kyvyistä suorittaa opintoja Teknillisessä korkeakoulussa"

Lienen ainut maailmassa tuohon päätynyt vammaisena ja "kiertokoulun" käyneenä

Tietenkin noin nähtynä mm.television tuloon maassamme, juuri lähtökohdistasi on lupa ollakin opiskelusaavutuksiinsa tyytyväinen. Kunnioitettavaa yritteliäisyyttä todella!

Että ihan maailmanlaajuisestiko, siihen voi lempeästi vain hymyillä!

Aloituksesta löydän omien vanhempieni tarinan piirteitä. Isä pääsi lähinnä oman sinnikkyytensä takia opintielle, muille veljille lohkottiin pieni tila, mahtoivatko tytöt saada juuri mitään. Isä tapasi äidin harjoittelun parissa metsäasioissa, äiti oli vasta nuori tyttö ja haaveili opettajaseminaarista. Sota vei hänen kotitilansa nuoret miehet töihin, äidinkin työpanosta tarvittiin ja näin koulutushaaveet sai unohtaa. Heti rauhan palattua syntyi isosiskoni. Suurta lapsikatrasta kannustettiin aina opintielle, olihan jo keskikoulu ja sitten lukiokin kotipitäjässä.

Olen mielelläni mukana kampanjoissa, joissa köyhien maiden tyttöjen koulutusta tuetaan. Eräs ystäväni on ollut Nepalin vuoristossa opettamassa tyttöjä lukemaan, ensin hänen piti itse opetella kieli. Hän oli terveydenhoidon ammattilainen ja kertoi, miten avomurtumaa hoidettiin siellä lehmänlannalla vielä 70-luvulla. Mielestäni ei ole kyse henkisestä köyhyydestä, vaan tietämättömyydestä. Jo perheenäidin lukutaito avaa mahdollisuuden koko perheen sosiaaliseen ja henkiseen nousuun toivottomuudesta. Meillä Suomessakaan ei ole pitkää aikaa Ryysyrannoista , koulutuksen avautuminen koko kansalle ei ole vielä kovinkaan monen sukupolven etuoikeus.

Siihen aikaan kun vanhempamme me itsekin sodanjälkeisen ajan lapset jouduimme elämään ja tulevaisuutta rakentamaan unelminemme, oli maamme köyhä. Valtavin ponnistuksin yhteiskuntamme maksoi sotavelkojaan ja samalla rakensimme tuhotun paikalle uutta.
Venäjän valloittamilta alueille ei ihmisiä jätetty sodan jalkoihin tuhottaviksi, vaan meidätkin turvaan saatettiin, kiitos heille.
Eivät tiedä nuorempamme miten köyhää silloin oli. Onnekkaita he, jotka elivät maalla ja saivat ruokansa omalta tilalta. Kaupunkilaiset saivat kaiken luovuutensa panna käyttöön että jotenkin arjesta selvisivät. Kerhopalstat olivat hyvänä lisänä ja mailla asuvat sukulaiset.
Aika vaikeaa oli opintielle pääsy. Oppikoulu oli kaukana ja jos se oli yksityinen koulu, kalliiksikin tuli. Kun vielä koululainen joutui majoittumaan toiselle paikkakunnalle, niin oli siinä esteitä yllin kyllin.
Näyttää siltä kun yhteiskunnalla ei ollut meille valmiina mitään ojentamaan ja ihminen joutuu omin käsin elämänsä rakentamaan, niin saavutukset ovat aikamoiset.
Muistan kuinka minun ensimmäisestä lapsilisälläni saatiin lukukausimaksuni maksettua.
Toisenlainen on maailma nyt ja toisenlaiset huolen aiheet ihmisillä.

Jotenkin on nurinkurista, että kun peruskoulu on ilmainen, eipä ole siitä sitten jatko-opiskelu kovin halpaa. Yhden tyttäreni tyttö on ensimmäistä vuotta lukiossa, kirjoihin menee aikamoinen määrä rahaa, onhan ne kustannettava itse. Hyvin usein kirjoista tulee uusintapainoksia, joten ei voi käyttää hyväkseen aikaisempien vuosien opiskelijoiden kirjoja. Vuosikausia olen ihmetellyt näitä uusien painoksien määriä, ehkä jokin pieni uusi tieto ja taas ostamaan sen takia uusi kirja. Bisnestä tehdään silläkin samoin kuin kaikella muullakin ´kamalla´, ennen kestivät välttämättömätkin kodin tavarat loppuiän, nyt just ja just takuuajan.

Kunta maksaa lukiolaisten ja ammattikoululaisten matkakulut, kouluruuan ja opetus on ilmaista. 17-vuotias on oikeutettu opintotukeen. Kirjat on suurin oma menoerä, niitäkin voi kierrättää.
Eikö mikään riitä ? Voihan lukioikäinen jo käydä töissä ja hankkia kirjarahaa, jos vanhemmat eivät niitä pysty hankkimaan.

kiitos kertomuksestasi. On kuitenkin otettava huomioon opettajan asenne, joka ratkaisevalla tavalla antoi mahdollisuuden isällesi päästä jatkamaan opintoja.
Käsittelet ehkä tuolla taustalla henkistä köyhyyttä,siitä saa käsityksen, että pidät henkistä köyhyyttä itse hankittuna ominaisuutena. Mielestäni henkisiin valmiuksiin liittyy myös kyky hyväksyä toiset tasavertaisina itsensä kanssa. Olen tavannut henkilöitä, joiden perusteella olen kiteyrränyt tämän mietteen: kyllä koulu herroja tekee, elämä tekee ihmisen.

Perustuslakiimme kirjattu oppikouluvelvollisuus on suomalaisen yhteiskunnan peruspaaluja. Kun tietää miten vaikeata hyvän luku-ja kirjoitustaidon oppiminen monille kouulaisille on, voi vain arvailla, mikä sivistystasomme olisi ilman "koulupakkoa".
Mummoni osasi lukea hitaasti sanomalehden tekstiäkin läheltä tiiraten, ilman silmälaseja tietenkin. Jonkunlaisen nimensä asiapaperiin hän osasi raapustaa.
Aikasemmin kuolleesta isoisästäni vain vanhemmalla sisarellani voi olla tästä tietoa. Isovanhempani olivat syntyneet 1880 luvulla.

Vielä tänäpäivänäkin eräissä lähimaailman kolkissa halutaan estää, jopa kieltää tyttöjen koulunkäynti. Perusteena käytetään; vaimolle tarpeeton taito.

Ei koulupakkoa vaan oppivelvollisuus.

"Koulupakko" oli lainausmerkeissä. Toinen virheellinen sana on tuo oppikouluvelvollisuus. Eikös oppikoululla ennen tarkoitettu nykyistä lyseota?

Monista suomalaisista lapsista oppivelvollisuus on hyvin, hyvin syvältä. Kun olin Int:ssav.1958 muutama asevelvollisuusikäinen oli ilman luku- ja kirjoitustaitoa.
Opetettiinko heitä, en muista.

Voisi olettaa, että jossakin suojatyöpaikassa tai varallisuutta omaava ihminen voi pärjätä nyky-yhteiskunnassa ilman luku- ja kirjoitustaitoakin.

on





otsikkoon viitaten

aineellinen köyhyy ja henkinen köyhyys kulkee usein käsikädessä,
kun rahaa ei ole, eikä saa on, opiskelupaikkaa hankala saada,
joten henkinen kehitys usein jää heikommalle osalle kuin niillä joilla on varaa opiskeluun ja koko maailmanlaajuiseen matkusteluun,

Oppivelvollisuuden myötä, "valistus oli viritetty, järki hyvä herätetty":), joten vaikea on uskoa köyhyyden sinänsä rajoittaneen ketään. Kodin kannustus taas ja esimerkit on varmaan vaikuttavia.
Kun koulun kirjasto edesauttoi innostusta lukuelämyksiin, oli askel oman kaupungin, tai kunnan kirjaston tiedonmaailmaan avoin ja vieläpä ilmainen.
Monet jatkavatkin itseopiskelua aiheissa jotka kiinnostaa, jos halua riittää.

Onko tässä mitään järkee, että rupeen melkeinpä keskellä yötä fundeeraamaan tätä henkistä köyhyyttä. Eihän tässä kai muukaan auta, kirjottelen nyt mitä mieleeni juolahtaa, siis niinsanotusti lonkalta. Voipipa tullu pitkäkin selvitys, joten älkää hemostuko

Ensimmäiseks tuli mieleen, että jos ihminen on köyhä, tosi köyhä, hänellä on jo kylliksi miettimistä siinäkin, että mistä saa taas joka päivä perheelleen ruuan, puhumattakaan muusta tarvittavasta, niin ei hänellä riitä voimia enää muuhun kehittäväänkin ajatteluun, luova täytyy olla ihan arkisissa asioissa vaan.
Ainakaan en rinnastanut näitä kahta, aineellinen köyhyys-henkinen köyhyys. Koti voi olla hyvinkin rikas henkisesti, mutta vain sillä ehdolla, ettei jokaisen päivän eteen tarvitse henkisiä voimavarojaa käyttää siihen, että miten tullaan yleensä toimeen vähin varoin. Jos perusasiat ovat kunnossa, on vasta tilaa muulle ajattelulle.

Sitten. Voihan sanoa minustakin eilisen päivän perusteella, että olin aika henkisesti väsynyt, kun en jaksanut, viitsinyt, ruveta tätä miettimään. Silloin voi sanoa, että kyvytön, jopa laiskakin miettimiselle, asia ei kiinnostanut himpun vertaa. Ei sitä noin vain lonkalta heitetä vastauksia kysymyksiin, niihin on paneuduttava henkisesti, keskityttävä, jotta jotain tolkkua tulisi vastaukseksi.

Jossain tapauksessa henkistä laiskuutta voisi sanoa itse aiheutetuksi laiskuudeksi. Onhan helpompi vilkaista kuukleen, kyllä sieltä löytyy vastauksia jos mihin, välttyy ´rasittamasta´ omia aivojaan. Ajatteleminenkin on rankkaa työtä, eivät kaikki jaksa ja viitsikään aivojaan rassata ajattelemalla itse, onhan se myös luovaa,

Vielä. Esimerkiksi opiskelusta puhuttaessa, ei kaikilla ole edes edellytyksiä suurenkin kirjamäärän lukemiseen, saatikka sitten tiedon omaksumiseen. Tehdään mieluummin fyysistä, mekaanistakin työtä, jossa ei kovin suurta ajattelua vaadita.
Itsekin olen sanonut, sanon, monesti...nyt ois kunnon halonhakkuun paikka, kun tuntuu liika ajattelu päätä vaivaavan.
Nytkin oon ihan helpottunyt, voisinpa jonkin koivuklapin käydä halkomassa, kun sain edes jollain lailla oman pääni tuotoksilla tätä henk. köyhyyttä pohdittua.

Siis...joka tapauksessa monenlaisia on syitä henkiseen laiskuuteen, tahattomia ja tahallisia. Enempää en viitsikään, varmasti löytyis intensiivisemmällä pohdinnalla lisää. Tämä saa omalta osaltani riittää.

Vielä fundsijalle, sanoit, että ´elämä tekee ihmisen´....sehän on itsestään selvyys. Entäpä ´herra´- nimitykset. Kyllä oli ylioppilaskin jo herra entisaikaan eikä siitä ole kuin 40-50 vuotta, kun vielä ylioppilaslakki päässä kesälomaansa maalla viettäviä ´herroiteltiin´. Annettiin arvoa opiskelulle.

Sanoivat tukkijätkätkin tukkikämpillä isääni uittoherraksi tai metsäherraksi, häntä siis arvostettiin. Nykyisin ei metsänhoitajakaan ole mikään herra, vaan ihan tavallinen valtion virkamies vain.

No käynpä nyt kuuklettamassa, en aikaisemmin edes uskaltanut tätä henkistä köyhyyttä sieltä vilkuilla, ois vaan varmaan tehnyt asiat monimukaisemmiksi sieltä luettuaan.

Kyllä se henkinen köyhyys paljolti kulkee aineellisen köyhyyden kyytipoikana, vaikka kovin helposti uskoisi moiseen yhtälöönkään.

Kouluttamaton voi kyllä olla henkisesti rikas. Luontaiset taipumukset tekevät ihmisestä joko avarakatseisen, kaikkeen kokemaansa mielenkiinnolla ja myönteisyydellä suhtautuvan, tai kyynisesti elämää katselevan tosikon, jonka maailmankuva on ahdas ja mielikuvitukseton.
Koulutuskaan ei tee meistä henkisesti rikkaita, jos sellainen omaan napaan tuijottaminen, muiden ihmisten aliarvioiminen ja välinpitämätön suhtautuminen kaikkeen esimerkilliseen toimintaan ja ajatteluun on rajoittanut omaa kasvua ja näkemään muut ihmiset vertaisenaan, ei kilpailijoina ja halveksittavina.

Vaikka kuinka koulunkäynyt ihminen on, ellei hänellä ole mitään muuta kuin opittu viisaus, kirjoista saadut vastaukset ja totuudet, ei hänen henkinen maailmansa ole kovin rikas. Mielikuvien avulla vaikeatkin asiat selkiytyvät, kuten lapsille, kun he alkavat itse sepittämään tarinoita. Niiden kautta oma henkevyys, ajatusmaailman laajuus ja katsantokanta asioihin luovat ulottuvuuksia, joita voi sanoa henkiseksi pääomaksi.

Ulkokuori pettää ja rapistuu, sisäinen minuus on jokaisen ihmisen omaa pääomaa jota ei kukaan vie pois, mutta josta riittää jaettavaa muillekin.

Ovatko kirjailijat, runoilijat ja muut taiteelliset ihmiset henkisesti rikkaita? Osoittaako se, kuinka me elämään ja sen antamiin mahdollisuuksiin suhtaudumme, meidän henkisen kavumme tilaa?
Luulen itse omaavani henkistä pääomaa, sitä meillä on kaikilla, mutta näkyykö sen puuttuminen, ja miten sitä kukaan voisi mitata. Mahdoton yhtälö!

Vaikea aiheena, vaan vieläkään en ymmärrä mitä henkisellä rikkaudella kukakin ymmärtää?
Onko se oppineisuus, kirjoista luettua, elämässä opittua, toisilta saatua, uskontoa, itsetunto, vai kaikkia noita ja paljon muuta ?
Jokaiselle tämä asia ei hevin aukea, minä niistä yksi.

Joku hieno ominaisuus se on näin sen miellän.

Joko tämä joskus avautuu tai on vain elettävä kuin tähänkin asti, silti toivoisin että omaisin edes hiukan noita luettelemiani.
Mietittyäni, kyllä minulla jotain noista on!

Toivoisin, ettei kirjoittamani pohjalta asiasta ruveta väittelemään, enempään en otakaan kantaa. Omat vaatimattomat ajatukseni vain toin, en ole niinsanotusti ainoana oikeana niitä esittänyt, ei tässä toistemme henkisiä pääomia mittaamaan ruveta, jokaisella on jotakin.

Kuten varmasti huomasit, aivan omalla 'solukollani' funteerasin ja tuloksen laitoin näkyviin!
Hienon aloituksen tähän teit kuten aina, oli vaan tavallaan vastattava, ei niinkään kovan miettimisen tulos vaan rennosti näin sunnuntai aamuun.

Hyvillä mielin vielä eilisestä lätkä pronssin voitosta.

;-))).

Kerrassaan hienoja ja ajatuksia herättäviä viestejä tässä ketjussa.KIITOS!!!

Tuosta mainitsemastani henkisestä köyhyydestä esitän muutamia otantoja
a) kirjasta luettua : apua, poikani, maisteri, hukkuu
b) itse olen kuullut seuraavat sanonnat:
eräs ylioppilas: - aalloilla ei ole voimaa, olen lukenut fysiikkaa
työn opastaja: - tässä työssä ei tarvita yhtään järkeä, MINUN työni sen sijaan vaatii paljon järkeä, olen täällä ainoa, joka pystyy siihen (reikänauhalla varustetun
automaattisorvin käyttäjä, opasti toista pistehitsauksessa)
eräs opiskelija: kun valmistun, pääsen seurapiireihin ( ei ehkä näilla sanoilla mutta sisältö sama)

Henkinen on aineellisen vastakohta, ja siinä mielessä vain aineellisen perässä juoksijalla on vaara näivettyä henkisesti. Henkistä kapeutta on myös yhden totuuden tunnustavalla, silmälaput silmillä kulkeva torjuu henkiset rikkaudet , joita saisi joustavuudella ja muiden ymmärämisellä sekä vuorovaikutuksella.

Mielikuvitus on valtava henkinen rikkaus ja sen ruokkimattomuus näivettää, lapsista saisimme tässä ottaa esimerkkiä, sallia itsellemme leikkimieli ja heittäytyminen uusiin asioihin. Ennakkoluuloisuus on mitä suurinta henkistä köyhyyttä, omaan napaan tuijottaja käpertyykin lopulta sinne napaansa. Sielukkuus ja henkisyys käsitetään myös sein samaksi asiaksi. Syvää henkistä rikkautta voi löytyä yllättävän köyhistä oloista, sairaista ja heikoista ja toisaalta pinnallisuuutta maailman mahtajista. Ei koulutus tai asema sinänsä takaa henkistä rikkautta , mutta eivät myöskään sitä poissulje. Kyse on siitäkin, miten lahjakkuuttaan käyttää, lahjakkuus on jo perimässä saatu henkinen pääoma.

Asia on niin laaja, ettei siitä voi yhdessä vastauksessa kuin sirun verran käsitellä. Näitä tuli minulle näin pyhäaamutuimaan mieleen ensinnä.

Hienoja oivalluksia, kiitos kaikille!

Aloitus koski köyhyyttä niin aineellista kuin henkistä. Aineellinen köyhyys on helppo todeta, henkisen köyhyyden määrittäminen on hieman vaikeampaa tai ainakin kuvaukset vaihtelevat henkilöstä toiseen. Oikeastaan Ramoona kuvaili sitä hyvin. Miten sitten tullaan tällaisiksi köyhiksi. Miten jää henkisesti köyhäksi, siinäpä kysymys.

Palstalla on aineellisten rikkauksien epätasaiseta jakautumisesta kirjoitettu paljon. Moninaiset ovat tekijät miten rikkaaksi on tultu. Moni on rohjennut palstallakin kertoa olevansa aineellisesti köyhä ja miltä se tuntuu.

Ilahduttavaa on että nyt näissä viesteissä kirjoittajat arvelevat omaavansa henkistä rikkautta ainakin jonkinverran. Ei sitä itsessään olekaan helppo arvioida, toisesta sen näkee helpommin. Kyllä meillä jokaisella on tuttuja, joista voimme sanoa heidän olevan henkisesti rikkaita.

Uskon että henkisen rikkauden karttumiseen tarvitaan elettyä elämää, siinä henkinen puolemmekin saa kasvumahdollisuuden oman elämän kautta ja ulkopuolisten vaikutteiden ja kokemusten kautta.
Joskus saa ihmetellä kuinka joku nuorikin on jo niin viisas ajatuksiltaan ja asenteiltaan ikäänkuin varhaiskypsä. Eikä tuo ole ihan lukemalla saatu, se on syntymälahja.
Voi kuinka tärkeä onkaan millaiset elämän eväät saamme vanhemmiltamme ja vaikkapa isovanhemmiltamme. Nuorista piäisi pitää hyvää huolta, että he saisivat tämän turhuudentulvaa vastaan vahvoja henkisiä arvoja vanhemmilta ihmisiltä. Siellä nuoruudessa se pohja luodaan. Se kestää vaikka sitä aineellista rikkautta ei kertyisikään.

Ramoonan analyysi asiasta on mielestäni hyvä.

Köyhyys on köyhyyttä, mutta aineellinen köyhyys tuntuu, sekä myönteisellä, että kielteisellä tavalla. Myönteisyyttä on kekseliäisyys ja luovuus, joka panee miettimään miten tässä mennään eteen päin.
Henkisesti köyhä, aineellisesti varakas ihminen ei edes tiedä olevansa köyhä.
Ensin mainittu saa osakseen empatiani, viimeksi mainittu on mielestäni typerä moukka.

On mitä kenelläkin,eikö kuitenkin pääasia ole että olemme persoonallisia ja itse kukin tykkää omista< ystävistään ja läheisistä.
Kaikkia emme voi luokittaa mieleiseksemme, mutta voimme sanoa sen mistä emme tykkää, avoimesti.
Samaan kaavaan tai ryhmään kaikki emme mahdu, onhan se todettu täälläkin.