Hei vaan kaikille! Ajattelin kirjoittaa tänne pitkästä aikaa, kun jotenkin tuntuu siltä, että avautuminen parantaisi oloani. Olen nyt 23v mies (kohta 24..), ja sairastuin noin vähän päälle 3v sitten syömishäiriöön. Elämä ja minuus tuntui erittäin kaoottiselta, sekä tulevaisuus synkältä, niinpä keksin sen kuuluisan tavan "hallita" pahaa oloani.
Ennen kuin tajusinkaan, olin vaipumassa syömishäiriön (omalla kohdallani anoreksian/ortoreksian ednos tyyppinen muoto), ja samanaikaisen masennuksen syövereihin. Masentunutta mielialaa oli kuitenkin jo kestänyt kauemmin dystymia-tyyppisesti.
Pääsin alun helvetistä muutamassa kuukaudessa yli, mutta sh kätkeytyi sen jälkeen salakavalasti hullun juoksutreenaamiseni taakse. Harjoitin itseni fyysisesti huippukuntoon ja juoksin useita maratoneja, vaikka samalla olin aivan sh:n talutusnuorassa sen kiristäessään otettaan salakavalasti.
Olin treenannut itseni SM-tason juoksijaksi, kun jouduin olemaan itselleni täysin rehellinen etten voi jatkaa elämääni samaan malliin. Enään minä en hallinnut liikuntaa, vaan sairas ajattelumaailma minua, joten aloitin terapian joka on auttanut itseäni aivan suunnattomasti ymmärtäväisten läheisteni lisäksi. En rehellisesti sanoen tiedä olisinko täällä enää ilman edellä mainittuja...
Se pimeys josta olen noussut on jotain käsittämättömän kauheaa. Olen näiden aikojen saatossa kehittynyt ihmisenä suuresti, syömishäiriöajatusten ollessa nk "taustalla" lähtemättä noudattamaan niitä. Osaan tunnistaa merkit paremmin kuin ennen. Uskon että moni kenellä on henkilökohtaista kokemusta tietää mitä tarkoitan.
Tilannettani voisi siis sanoa huomattavasti paremmaksi ja valoisammaksi mitä sen on ennen ollut. Olen kuitenkin työskennellyt vakiotyöpaikassa (vuodesta 2011 armeijan jälkeen), ja luen nyt yliopiston pääsykokeisiin.
Mutta kuitenkin se kipu...se hirveä henkinen kipu joka tunkeutuu sisälleni yhä useammin ja useammin nyt kuin mieleni on tervehtynyt, on järisyttävä.
Usein itseni valtaa suuri menetyksen, yksinäisyyden ja surumielisyyden tunne siitä, kuinka paljon olen elämääni ongelmalleni menettänyt.
Itselläni on muutamat hyvät ystävät, mutta uusien ihmissuhteiden luominen on jäänyt vähäiseksi. Kuitenkin juoksun loputtua olen liikkunut aktiivisesti usein, terveellä tavalla ja terveellisellä riittävällä ravinnolla noin 5krt viikossa anaerobista/aerobista liikuntaa. Olen siis fyysisesti kovassa vedossa, mutta huoh...välillä pysähdyn ja mietin miten vaikeaa on nähdä päälle päin, miten rikkinäinen ihmisen saattaa olla kyseessä... Moni kakku päältä kaunis sanotaan...
Viime aikoina mieleni on vallannut suuri rakastumisen kaipuu. Jos näen pariskunnan jotka ovat intohimoisesti kiintyneitä toisiinsa, niin se kolahtaa sydämeeni ja kovaa, koska ajattelen alituisesti sitä miten yksin olen ollut liian pitkään :(... Kauheimmassa labyrintissa ei ole ollut ennen tilaa tärkeille tunteille sairastelun viedessä kaikki voimavarat, joten emootiot tulevat päälle hyökyaallon tavoin.
Voisin tarinoida loputtomiin, mutta parempi yrittää pitää kirjoitus järkevissä mitoissa. :)
Vielä haluan sanoa loppuun, että sh:t ovat vieläkin vahvasti stigmatisoituja, sekä suhteellisen hämärästi tunnettuja kompleksisairauksia, vaikka tieto- ja hoitotaso ovat kehittyneet suunnattomasti. Faktaa on, että suurin osa sairastavista on naispuolisia, mutta myös miehet sairastuvat. Stereotyyppisenä oletuksena moni olettaa syömishäiriöisten miesten olevan homoseksuaaleja. Itse olen hetero mies. Tarvitaan vain tietynlaiset perimä-,kokemus- ja ympäristötekijät, niin soppa on valmis.
Kiitos, sekä voimia ja halauksia kaikille :)!

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.