Tämä tapahtui 80-luvun puolivälissä, kun bulimiasta en ollut vielä kuullutkaan. Isosiskoni oli Ranskassa vaihto-oppilaana noin vuoden. Palatessaan kotiin hän oli langanlaiha. Hän joutui tultuaan sairaalaan, koska pohjelihakset olivat kovana muistaakseni kaliumin puutteesta. Saunassa kauhistelin itsekseni hänen nahan läpi näkyviä luitaan ja ajattelin, että onko hän sairas. Hän oli n. 163 cm ja painoi muistaakseni 42 kg.
Kesän hän oli kesätöissä ja kulki matkat (n. 8 km) pyörällä. Syksyllä hän aloitti opinnot Jyväskylän yliopistossa. Hän oli kuuden ällän ylioppilas ja siis vanhempien silmäterä.
Äiti oli kauhistellut kesälomalta tultuaan (mökiltä), kun Haaparannasta ostetut voikilot ja margariinit sekä sokerit olivat tyystin kadonneet pakastimesta kesän aikana.
Minä ihmettelin kovasti sisareni makutottumuksia: hän keitti pelkkiä jauhoja vedessä isossa kattilassa! Joka ruokailun jälkeen hän kävi vessassa ja oli siellä pidemmän aikaa. Joskus ihmettelin, että onko joku oksentanut, kun pytyssä oli puolisulanutta ruokaa-yök.
Periaatteessa hänellä oli kaikki mahdollisuudet: hyvä opiskelupohja, paljon ystäviä ja poikakaveri. Jossain täytyi mättää...
Syystalven hän jaksoi opiskella ja oli tietääkseni jopa hakenut koulupsykologilta apua, mutta hänen elimistönsä kuivui olemattomiin. Hiukset lähti päästä ja kun näin hänet viimeisen kerran maaliskuussa hän käytti peruukkia.
Kyseisenä iltana hän väitti menevänsä ystävän synttäreille. Seuraavana aamuna poliisit olivat ovella ja kertoivat äidille, että tytär oli mennyt junan alle. Kaipaamaan jäivät isä, äiti, veli ja sisko sekä sukulaiset ja ystävät.
Oikeustieteellisessä diagnoosissa todettiin bulimia. Hän olisi ymmärtääkseni kuollut joka tapauksessa tautiinsa, mutta ei halunnut kärsiä sairaalassa.
Toivottavasti tämä tarina auttaa teitä muita... Ei kai laihuus voi olla kuolemanvakava asia? Oman elimistön ja elämän hallinta ei ole mahdollista tällä tavalla. Hakekaa apua, ei lihavuus ole ongelmanne. Tarvitsette tukea itsetunnon kehittämisessä. Opetelkaa rakastamaan myös itseänne muutoin olette itsenne pahin vihollinen.
Kesän hän oli kesätöissä ja kulki matkat (n. 8 km) pyörällä. Syksyllä hän aloitti opinnot Jyväskylän yliopistossa. Hän oli kuuden ällän ylioppilas ja siis vanhempien silmäterä.
Äiti oli kauhistellut kesälomalta tultuaan (mökiltä), kun Haaparannasta ostetut voikilot ja margariinit sekä sokerit olivat tyystin kadonneet pakastimesta kesän aikana.
Minä ihmettelin kovasti sisareni makutottumuksia: hän keitti pelkkiä jauhoja vedessä isossa kattilassa! Joka ruokailun jälkeen hän kävi vessassa ja oli siellä pidemmän aikaa. Joskus ihmettelin, että onko joku oksentanut, kun pytyssä oli puolisulanutta ruokaa-yök.
Periaatteessa hänellä oli kaikki mahdollisuudet: hyvä opiskelupohja, paljon ystäviä ja poikakaveri. Jossain täytyi mättää...
Syystalven hän jaksoi opiskella ja oli tietääkseni jopa hakenut koulupsykologilta apua, mutta hänen elimistönsä kuivui olemattomiin. Hiukset lähti päästä ja kun näin hänet viimeisen kerran maaliskuussa hän käytti peruukkia.
Kyseisenä iltana hän väitti menevänsä ystävän synttäreille. Seuraavana aamuna poliisit olivat ovella ja kertoivat äidille, että tytär oli mennyt junan alle. Kaipaamaan jäivät isä, äiti, veli ja sisko sekä sukulaiset ja ystävät.
Oikeustieteellisessä diagnoosissa todettiin bulimia. Hän olisi ymmärtääkseni kuollut joka tapauksessa tautiinsa, mutta ei halunnut kärsiä sairaalassa.
Toivottavasti tämä tarina auttaa teitä muita... Ei kai laihuus voi olla kuolemanvakava asia? Oman elimistön ja elämän hallinta ei ole mahdollista tällä tavalla. Hakekaa apua, ei lihavuus ole ongelmanne. Tarvitsette tukea itsetunnon kehittämisessä. Opetelkaa rakastamaan myös itseänne muutoin olette itsenne pahin vihollinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
että oliko hänellä jo ennen Ranskaan menoaan syömishäiriön oireita? Yllättävän nopeassa tahdissa hän meni huonoon kuntoon, liekö sitten se, että hän laihtui hengenvaarallisen laihaksi? Mietin vaan sillä, etten ole ennen kuullut noin pahasta ja nopeasta bulimian rappeuttavasta vaikutuksesta.
Olen todella pahoillani, että jouduit menettämään isosiskosi bulimialle :( Se tuntuu varmasti hyvin turhalta kuolemalta, mutta kannattaa muistaa, että bulimia on vakava sairaus, eikä kyseessä ole vain laihdutus. Todella surullista, että tälläistä tapahtuu... Toivottavasti itse tervehdyn ennen kuin sama tapahtuu minulle. Olen aikaisemmin jo anoreksiasta selvinnyt hengissä, nyt olen harjoittelemassa elämää ilman bulimiaa. Vaikeaa on, mutta ei mahdotonta :)
no toivottavsti selviit!!! oot vaan tarpeeks päättäväinen... ja muista säilyttää elämän halu!