Hei! Olen viimeistelemässä esikoisromaaniani, ja tahtoisin asiallista kommenttia kirjan aloituksesta: onko kiinnostava, mitä hyvää, mitä huonoa jne.
En voi kysyä enää, että kannattaisiko jatkaa (mikä ei koskaan olekaan kovin järkevä kysymys), mutta kysyisin, miten tästä saisi mielenkiintoisemman!
Ideoita?
1. (luvun nimi)
Lapsen pitäisi rakastaa ja kunnioittaa vanhempiaan. Hänen olisi hyvä pitää heitä oikeassa arvossa. Vain niiden pieniltä tuntuvien mutta toisaalta hyvinkin tärkeiden seikkojen pohjalta voi lapsi ponnistaa menestykseen.
Vanhempien pitäisi rakastaa ja kunnioittaa lastaan. Heidän olisi hyvä pitää häntä omassa arvossaan – mutta yhtä kaikki oikeassa arvossaan. Vain niiden pieniltä tuntuvien mutta toisaalta kuolemaakin vakavampien seikkojen pohjalta he voivat onnistua antamaan lapsellenne hyvän elämän – ja tulevaisuuden.
Maailmassa on vain harvoja asioita, jotka olisivat vaarallisempia väärinkäytettyinä kuin suhde, joka ei ole onnistunut toimimaan oikein kaitsijoiden ja kaitsittavan välillä.
Vaaralliset asiat ovat syynin alla. Aivanko niin?
x ja xx Y olivat siinä tilanteessa, mikä oli elämän kantavimpia ja rikkaimpia asioita: he olivat saamassa lapsen.
Kaikki oli mennyt niin hyvin kuin vain saattoi siinä tilanteessa olevilla ihmisillä mennä; uusi elämä oli korvaamassa vanhan, mutta ei, Y:t eivät ajatelleet itseään onnellisina. Eivät lainkaan. He pelkäsivät, ettei lapsikaan toisi takaisin sitä onnea, joka oli kestänyt... ja kestänyt... ja jonka olisi pitänyt kestää.
Ja loppujen lopuksi ei kestänyt.
Mutta poika syntyi tavallisesti, oli varhaislapsuutensa ajan varsin tyypillinen, ja x ja xx olivat hyvinkin ylpeitä z:sta – vaan eivät loputtomiin.
Heidän eteensä tuli päiviä, jolloin totuus, mitä he olivat odottaneet z:sta, olikin paljastunut vallan toiseksi. He olivat odottaneet, mutta toisaalta, lähinnä vain olettaneet. Ne päivät, joina x ja xy tajusivat, ettei poika ollut heidän toivomansa kaltainen, ei hymyillyt tarpeeksi usein, ei nauranut kun isä pelleili, ja keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin, olivat heidän elämänsä katkerimpia.
Katkerin asia oli jo tapahtunut – mutta he jotenkin ajattelivat, että z oli vain jatkanut epäonnistumisten kehrää, mutta myös kutonut oman elämänsä puikoillaan verkostaan entistäkin sekavampaa.
z Y... paha vahinko. Hän oli erehdys, ja raukka. Perheensä keskellä hän oli hylkiö. Ja ennen kaikkea erilainen.
Olisivatpa x ja xy Y ikinä osanneet aavistaa, mihin heidän vahinkonsa johtaisi, eivät he olisi enää voineet pysäyttää väistämätöntä – eivätkä edes olisi vaivautuneet yrittämään, sillä eihän kukaan onnistu ikinä siinä...
Kohtalo oli saanut kudelmalleen verenpunaisen sinettinsä, ja odotti nyt viimeisiä kutojiaan.
Sillä z oli nyt kuudentoista, ja takanaan elämää ja lapsuutta, jota ei kukaan järkevä vanhempi olisi omalle lapselleen suonut. Mutta kuinka moni olisi kyennyt menettelemään toisin, jos olisi kokenut saman kuin x ja xy?
Onneksi he olivat saaneet kaksoset. N:n ja C:n.
En voi kysyä enää, että kannattaisiko jatkaa (mikä ei koskaan olekaan kovin järkevä kysymys), mutta kysyisin, miten tästä saisi mielenkiintoisemman!
Ideoita?
1. (luvun nimi)
Lapsen pitäisi rakastaa ja kunnioittaa vanhempiaan. Hänen olisi hyvä pitää heitä oikeassa arvossa. Vain niiden pieniltä tuntuvien mutta toisaalta hyvinkin tärkeiden seikkojen pohjalta voi lapsi ponnistaa menestykseen.
Vanhempien pitäisi rakastaa ja kunnioittaa lastaan. Heidän olisi hyvä pitää häntä omassa arvossaan – mutta yhtä kaikki oikeassa arvossaan. Vain niiden pieniltä tuntuvien mutta toisaalta kuolemaakin vakavampien seikkojen pohjalta he voivat onnistua antamaan lapsellenne hyvän elämän – ja tulevaisuuden.
Maailmassa on vain harvoja asioita, jotka olisivat vaarallisempia väärinkäytettyinä kuin suhde, joka ei ole onnistunut toimimaan oikein kaitsijoiden ja kaitsittavan välillä.
Vaaralliset asiat ovat syynin alla. Aivanko niin?
x ja xx Y olivat siinä tilanteessa, mikä oli elämän kantavimpia ja rikkaimpia asioita: he olivat saamassa lapsen.
Kaikki oli mennyt niin hyvin kuin vain saattoi siinä tilanteessa olevilla ihmisillä mennä; uusi elämä oli korvaamassa vanhan, mutta ei, Y:t eivät ajatelleet itseään onnellisina. Eivät lainkaan. He pelkäsivät, ettei lapsikaan toisi takaisin sitä onnea, joka oli kestänyt... ja kestänyt... ja jonka olisi pitänyt kestää.
Ja loppujen lopuksi ei kestänyt.
Mutta poika syntyi tavallisesti, oli varhaislapsuutensa ajan varsin tyypillinen, ja x ja xx olivat hyvinkin ylpeitä z:sta – vaan eivät loputtomiin.
Heidän eteensä tuli päiviä, jolloin totuus, mitä he olivat odottaneet z:sta, olikin paljastunut vallan toiseksi. He olivat odottaneet, mutta toisaalta, lähinnä vain olettaneet. Ne päivät, joina x ja xy tajusivat, ettei poika ollut heidän toivomansa kaltainen, ei hymyillyt tarpeeksi usein, ei nauranut kun isä pelleili, ja keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin, olivat heidän elämänsä katkerimpia.
Katkerin asia oli jo tapahtunut – mutta he jotenkin ajattelivat, että z oli vain jatkanut epäonnistumisten kehrää, mutta myös kutonut oman elämänsä puikoillaan verkostaan entistäkin sekavampaa.
z Y... paha vahinko. Hän oli erehdys, ja raukka. Perheensä keskellä hän oli hylkiö. Ja ennen kaikkea erilainen.
Olisivatpa x ja xy Y ikinä osanneet aavistaa, mihin heidän vahinkonsa johtaisi, eivät he olisi enää voineet pysäyttää väistämätöntä – eivätkä edes olisi vaivautuneet yrittämään, sillä eihän kukaan onnistu ikinä siinä...
Kohtalo oli saanut kudelmalleen verenpunaisen sinettinsä, ja odotti nyt viimeisiä kutojiaan.
Sillä z oli nyt kuudentoista, ja takanaan elämää ja lapsuutta, jota ei kukaan järkevä vanhempi olisi omalle lapselleen suonut. Mutta kuinka moni olisi kyennyt menettelemään toisin, jos olisi kokenut saman kuin x ja xy?
Onneksi he olivat saaneet kaksoset. N:n ja C:n.
Vastaukset 22
Vanhimmat
aloita että "Ensimmäisen Luvun Nimi" se koko kirja sitten..
Tekstistäsi saa mielenkiintoisemman delete-napilla. Tekstisi on täynnä pintapuolista selittelyä, jossa ei ole tunnetta tai mielenkiintoa. Ensimmäisen kappaleen jälkeen luulin lukevani Kelan lastenkasvatusopasta. Tuomioni on julma, mutta parempi mitä aiemmin sen kuulet. Kustantamoon sitä on turha lähettää ennen täydellistä uudelleenkirjoittamista.
Haluat neuvoja, niitä ei voi antaa jos perusasiat eivät ole kunnossa. Tai voi antaa, mutta ne taitavat mennä hukkaan.
Hemingway kirjoitti erästä tekstiään 900 sivun verran kunnes huomasi ettei se toimi. Hän poltti sen ja aloitti alusta.
Aika paljon selittämistä ensimmäiseksi luvuksi, lähtisin tilanteen käännekohdasta liikkeelle, en taustoituksesta. Makuasioita nämä tietysti ovat.
Hienoa tosiaan, että saan palautteen nyt, kun mitään vahinkoa ei ole sattunut. Tuo on tavallaan oma lukunsa tai aloitussanat, "prologi" muttei kuitenkaan, ja lisäsin sen kirjoitettuani koko raakaversion enkä ollut ihan varma onko se hyvä näin.
Mutta, makunsa kullakin. Yritän saada asiallista palautetta oikeilta ihmisiltä (koko käsiksestä), mutta jos tosiaan haluaa saada murska-arvion niin tämä foorumi on loistava.
heihaloo: luuletko oikeasti, että tuosta saisi uudelleenkirjoittamalla sujuvan? Ehkä mun pitää sittenkin tutustua siihen delete-nappulaan...
"Yritän saada asiallista palautetta oikeilta ihmisiltä..."
Se on kyllä mukava päämäärä. Oma kirjoitusprojektini polki paikallaan monta vuotta kun erehdyin kysymään palautetta naapurinsedän pumpattavalta lateksinukelta.
On minulla toinenkin naapuri, mutta se on kotoisin Turusta, joten ehkä on parempi että minäkin jatkan oikean ihmisen etsimistä.
Oletko käyttänyt jotain arvostelupalvelua? siellä on niitä oikeita ihmisiä ja valistuneita lukijoita. NVL on ainakin turvallinen vaihtoehto. Lukevat koko käsiksen ja antavat kokonaisvaltaisen arvion kehitysehdotuksineen.
Näin äkkiseltään voin kommentoida tekstiäsi:
Tuo kirjainten käyttäminen nimien tilalla häiritsi lukemista. Laita seuraavan kerran vaikka muutetut nimet. On sitten helpompi lukea (tämä siis pelkkä tekninen neuvo).
Kieli on sujuvaa ja tekstiä on helppo lukea, että sikäli perusasiat (työkalut) ovat hallussa. Yhdyn kuitenkin Thronesin näkemykseen siitä, että aloita kirja ennemmin jostain konkreettisesta tapahtumasta kuin taustoituksesta. Alun pitää tempaista mukaansa. Tässä tekstissä vajaassa 400 sanassa käydään läpi yhden ihmisen matka sikiöstä 16-vuotiaaksi. Onko tämä tarkoituksen mukaista? Jos kirjan tapahtumat tosissaan alkavat vasta, kun henkilö on 16-vuotias, niin miksi sitten aloittaa sikiöiästä? Olisi eri asia, jos kirjassa seurattaisiin henkilön kasvua lapsuudesta nuoruuteen. Jos haluat peilata henkilön lapsuutta, voit tehdä sen myöhemmin kirjassa joko viittaamalla vanhoihin tapahtumiin tai takaumina.
Mutta kuten sanottu. Alusta ei juuri voi päätellä koko romaanin rakennetta ja juonta, mutta kunhan kerroin omia ajatuksiani. Tyylikysymyksiähän nämä loppujen lopuksi ovat. Suosittelen kuitenkin arvostelupalvelua ennen kuin lähetät tätä kustantamoihin. Arvostelupalvelut maksavat, tiedän, mutta ne ovat sitten pikkurahoja kun tienaat miljoonia kirjamyyntisi provisioilla.
Lannistusmeiningillä ollaan näköjään taas tällä foorumilla liikenteessä. Lyttääminen ei auta ketään, vaan saa usein kirjoittajan vain torjumaan keskusteluun nostetut kehityskohteet. :(
Olisin ehkä kaivannut sinulta hiukan enemmän taustoittamista tarinaan, thomaskuu. Mitä genreä tämä edustaa? Mille kohderyhmälle kirjoitat? Olisitko voinut luonnehtia tarinaa muutamalla lauseella? Esim. "nuorukainen lähtee maailmalle ja joutuu seikkailuun" tuskin paljastaa liikaa käsikirjoituksestasi. ;)
Aloitat faktalla. Toki fiktiivisessä tarinassa voi olla raakaa faktaa, mutta suosittelisin sen käyttöä vain silloin, kun lukijalle esitellään jotain arkipäiväisestä poikkeavaa tilannetta, ilmiötä tai asiaa. Nyt kun kyse on kasvatuksesta, joka ei ilmeisesti ole kirjan pääjuoni, jättäisin tämän selittämättä lukijalle. Tässä ei ole lukijalle uutta tietoa. Ns. "itsestäänselvyyksiä" ei siis kannata kirjoittaa auki lukijalle.
Varsinainen tarina alkaa vasta toisesta pätkästä, jossa kerrotaan lukijalle hiukan Z:n taustaa. Oletan nyt, että Z on tarinan päähenkilö, vanhempiensa hyljeksimä nuorukainen. Käytät kappaleessa kaikkitietävää kertojaa, joka asettelee alun palaset paikalleen lukijalle. Kertojanääni on rönsyilevä ja rönsyt puolestaan tekevät tekstistä raskaslukuista.
"x ja xx Y olivat siinä tilanteessa, mikä oli elämän kantavimpia ja rikkaimpia asioita: he olivat saamassa lapsen."
=> "x ha xx y olivat saamassa lapsen."
Lisäät tekstiin täytettä, joka tekee lauseista tarpeettoman pitkiä. Millaisia kirjoja luet pääasiassa? Tekstisi perusteella väittäisin sinun lukevan kenties klassikoita, joiden vanhahtava tyyli mahdollistaa tämän tyyppisen rönsyilyn. Nykyään lukutottumuksemme ovat kuitenkin muuttuneet ja tiiviimpi kieli on suotavampaa. Suosittelisin avaamaan muutaman uudemman kirjan (ihan lukumieltymyksiesi mukaan) ja lukemaan pari ensimmäistä sivua. Kiinnitä erityistä huomiota lauserakenteisiin.
Kirjan alkuna tämä ei ihan toimi. Käytät 360 sanaa sanoaksesi, että Z oli vanhemmilleen pettymys. Minusta se on liikaa.
Kirjat eivät nykyisin ala ihan tämäntyyppisestä taustoittamisesta, vaan tieto upotetaan kohtauksiin. Kohtauksessa on hahmo, joka pyrkii tekemään jotain. Mikä on tarinasi perusidea? Mene hieman lähemmäs sitä. Aloita hetkestä, jolloin Z:n elämä muuttuu ja kirjoita siitä kohtaus. Upota tämä nykyinen tieto kohtaukseen toimintana ja dialogina. Sen sijaan, että sanot Z:n olevan pettymys, osoita se lukijalle vanhempien tekojen ja suhtautumisen kautta.
Kohtaus voisi esimerkiksi olla Z:n, N:n ja C:n leikkihetki, joka päättyy siihen, että Z kuulee vahingossa vanhempiensa riidan. Vanhemmat eivät kykene elättämään perhettä ja keskustelevat siitä pääsisivätkö Z:sta jotenkin eroon. Z reagoi keskusteluun karkaamalla kotoa.
Kannattaa muistaa, että lukijat ovat kiinnostuneita ensisijaisesti toiminnasta (riippuu hieman kyllä genrestäkin). Kuka tekee, mitä tekee? Ensimmäinen kappale on alun kannalta tärkeä. Siinä voi esitellä jonkinlaisen ristiriidan, joka liittyy päähenkilön elämään. Lukijalle tulee olo, etteivät asiat ole ihan kunnossa, jolloin hän haluaa lukea eteenpäin selvittääkseen mitä kuvassa on vialla.
Sinun kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista! Uskon että kykenet omaksumaan palautteen ja muokkaamaan alkua sen pohjalta. Ylipitkät lauseet olivat myös minulle ominaisia tuossa iässä, mutta olen sitemmin kehittynyt. Aina löytyy uutta viilattavaa. Se on kirjoittajana kehittymisen haaste. :)
kiitos tästäkin palautteesta, nimim. loveatar!
Alkuun oli aika shokki huomata, että hei, tyylistäni ei pidetä. Ehkä se ei sovi kaikille.
Olen lukenut niin klassikoita, nykyaikaista kuin myös suoraansanoen sontaa. Rowlingin tuotanto on käyty läpi useaan kertaan, R.L.Stine, Tomi Kontion fantasiatrilogia, Dan Brownin kaikki kirjat, Thomas Brezinan kirjat, Mary Shelleyn Frankenstein, Bram Stokerin Dracula, Sohpie Kinsellan melkein kaikki kirjat ja vähän kaikkea sieltä sun täältä. Myös Stephen Kingiä olen kokeillut, samoin lapsenmielistenkin kirjallisuutta . Olen siis tutustunut aika lailla erityylisiin kirjailijoihin, ja löytänyt oman tyylini. Mutta pakko myöntää, että tykkään rönsyillä.
Oma tyylini on monitulkintaista ja siihen sekoittuu luovaa huumoria, jota en ole voinut lisätä ylläolevaan aloitukseen joka on nyt tarkemmin tarkasteltuna lähes ala-arvoinen! En uskalla näyttää muita tekstejäni ylläolevien kommenttien jälkeen. ;)
Genre on fantasia, tarinassa on taikuutta mutten ole luonut uutta maailmaa. Tyyli sopii nuorille ja sitä vanhemmille, sillä teksteissäni on elementtejä, jotka eivät ehkä aukea yläasteikäisille ja ovat hiukan liian raskaita.
Okei, en ole kovin usein kertonut nettimaailmassa tarinastani, ihan vain plagioinnin pelossa, mutta avaan sitä nyt kautta rantain: kirja(sarja), jota olen suunnitellut, kertoo aliarvioidun ja unohdetun nuoren kasvutarinan. Samalla paneudun kysymyseen, onko mahdollista luoda ihanneyhteiskuntaa, utopiaa? Ja voiko sosiaalisessa ahdingossa elävä vähemmistö tehdä elämästään arvokasta ja merkityksellistä? Onko olemassa selvää rajaa hyvän ja pahan välillä? Mitä ihminen ylipäätään tarvitsee elämäänsä? Voiko rakkaus hallita?
Keskeisiä teemoja on siis utopian luominen, rakkaus, ystävyys, nuoren kasvutarina. Olen ämpännyt mukaan omaa yhteiskuntakritiikkiä ja ajatuksia elämästä kaikissa muodoissaan.
Kuulostaa hyvältä!
Kiitokset, jos todella tarkoitat mitä sanot!
Ennen kaikkea haluan täsmentää, että haluan kertoa tarinan, joka minua itseäni kiehtoo syvästi ja jota minulla on palava halu ja suoranainen pakkomielle kertoa. Eihän siitä tule mitään, jos kirjoittaa vasten tahtoaan ja aiheesta, jonka vain olettaa olevan suosittua.
Mashiach: kiitokset rakentavasta palautteesta! En aio käyttää arvostelupalveluita ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta tietysti vähän kutkuttaisi. Ehkä sitten, kun ei ala kustannussopimusta syntymään.
Mukava, että teksti on ainakin sujuvaa. Olen panostanut kielioppiin, mutta sillä ei saa kätkettyä taakseen huonoa tarinaa ellei ole epätavallisen loistava käyttämään sanoja ym...
Mutta olen tehnyt nyt lyhyemmän version, jossa lähinnä tiivistetään kaikki. Mukana on myös keksityt nimet.
Vähän tosiaan epäilyttää, auttaako lapsuuden läpikäyminen heti alkuun, ja olenkin pudotellut ympäri tarinaa vihjeitä, ja jos yhtään kiinnostaa, teksti on fantasiaa ja oletettavasti vanhempi väestö pudistelee päätään myötähäpeän kourissa.
Ehkä voisin ottaa jonkun tärkeän hetken, jossa jätetään lapsuus taakse, mutta asiaa pohditaan!
Tässä teksti, joka ei ole niin hirveä kuin ylläoleva:
Sääli sitä lasta, joka kaikessa erikoislaatuisuudessaan ja yksilöllisyydessäkään ei saa vanhemmiltaan sitä rakkautta ja kunnioitusta, joka hänelle kuuluisi – kuuluisi kaikille.
Sääli todella.
Maailman harvoista asioista on lapsen ja vanhempien välille syntynyt epävarma suhde yksi niistä asioista, joilla on tavattoman kauaskantoisia vaikutuksia. Ja vaarallisempia kuin puhkeava, valtarakenteita horjuttava sota.
Elisabeth ja David Toller olivat riemullisen omakätisesti mutta tietämättöminä syyllistyneet kaikkeen edellä mainittuun.
Mutta miten olisi kukaan muukaan tässä todellisuudessa pystynyt menettelemään, jos olisi kokenut samaa kuin Tollerit olivat saaneet kokea?
He säälivät lastaan. Jonah, joka oli rikkonut Elisabethin ja Davidin haaveet rakentaa edes ulkonaisesti tasapainoinen perhe, sai kärsiä syvästi. Nimittäin Jonah oli oma itsensä.
Ei kukaan aavistanut, mihin vanhempien synnit olivat johtamassa Tollereiden maailmaa.
Jos olisi aavistanut... mutta ei. Ei kukaan järkevä ihminen tee sellaista, ja Jonah jos kuka oli varsin järkevä tapaus... ei kukaan aavistanut.
Kukaan ei halunnut aavistaa.
Ei kukaan olisi halunnut uskoa.
Myös sen maailman ihmiset säälivät Jonahia.
Kukapa ei?
Ihmettelen miksi jotkut suomalaiset käyttää englantilaisia nimiä. Tulee heti sellanen olo että kirjoittaja luulee että tekstistä tulee jotenkin tasokkaampi tai että se menestyy kun nimetkin on englanniks.
Käytin itsekin englantilaisia nimiä - sillon kun olin 10-13 vuotta, koska ne kuulosti niin paljon hienommilta kun suomalaiset Pekka tai Paula.
Kyllä siinä mielessä, että tarinasta tulee uskottavampi (paitsi jos tapahtumat sijoittuvat Suomeen).
En kirjoita Suomesta, sillä haluan kirjoituskokemuksesta sellaisen, että pystyn pakenemaan todellisuutta. Ja jo ennestään hienoa kokemusta vahvistaa se, että ei tarvitse kirjoittaa Jannesta ja Millasta jotka tekevät sitä ja tätä keskellä Vantaata, Kirsikkakujalla tai sitten seilaavat Oulujoella vaan jotain muuta... kirjoittamalla ulkomaisista asioista saan tutustua myös siihen maahan, jossa esim. kuvitteelliset Josh ja Millie sattuvat seikkailemaan. Samalla saa varmasti myös tutkia paljon, ehkä matkustamalla ja käymällä itse paikassa, tutkimalla karttoja, selaamalla nettiä jne että tietää mistä haluaa kertoa. Saa myös sivistää itseään, eli kirjan kirjoittaminen on aina myös oppimista.
Paitsi, jos tarina olisi niin ylivoimainen että se voisi tapahtua vaikka takapihallani (joka on tosin metsää ja erämaata, täynnä karhuja, vanhuksia ja kummituksia), voisin hyvinkin kertoilla Pohjois-Suomesta, mutta nykyinen projekti vie vähän aikaa jos siitä meinaa oikeasti tulla kirja, eli Suomijutut jää syrjään.
Mua häiritsi tyylinpoikkeamat, siis muutoin melko selkotyyliseen tekstiin sotkettu tällaisia ylidramaattisia verenpunainen sinetti -juttuja. Valitse tyylisi: jos se on dramaattista ja vertauskuvia piisaa, kirjoita koko teksti niin, sen sijaan jos se on toteavaa, vältä näitä verenpunaisuuksia sineteissä ja kohtalon kudelmia.
Jos romaani on ensimmäisesi, niin erittäin kehityskelpoinen, lukijalle helppoa lukea(ei väärällä tavalla helppoa).
"Jos romaani on ensimmäisesi, niin erittäin kehityskelpoinen, lukijalle helppoa lukea(ei väärällä tavalla helppoa)."
toivottavasti tarkoitat kehityskelpoisuudella ym vain hyvää.
Lue myös uusi versio, ei ehkä niin dramaattinen tai sellaista soopaa mutta kuitenkin.
Ja kyseessä on esikoisteos, mikä on kai selvää?
Joo. Tämä on ehkä makuasia, mutta mielipiteeni vain sanon. Alussa ollut setti puhutteli minua enemmän. Tästä SAISI todella hyvän, jos ilmaisu löytyy ja tarkentuu. Meitä samaistuvia "vääränlaisia lapsia" maailmassa riittää. Öööm, ja vaikka tarina on kiintoisa, niin jos sitä ei osaa kertoa niin ettei lukija tuskastu, niin... no, toivon että löydät oman kielesi ja tapasi kertoa.
Edelliseni oli siis todellakin rohkaisu. Tai sellainen varovainen rohkaisu, eli jos tämä on ensimmäisesi, niin hyvä juttu, kyllä tästä vielä, mutta jos olet kirjoittanut aiemmin kymmenen romaania, niin sitten hommat on huonommin.... Tarkoitan että sinulla on opittavaa, enkä epäile ettetkö olisi kyvykäs kehittymään, niin kuin mango hiljalleen makoisaksi ja mehukkaaksi kypsyy.
Aivan varmasti SAISI, mutta ehkä pitää tyytyä vain sirottelemaan tiedonjyviä päähenkilön lapsuudesta ympäri kirjaa, ja olen jo tavallaan niitä lisäillytkin.
Kyseessä on esikoinen, eli homma on vielä suhteellisen hallinnassa eli voin rauhassa opetella aakkosia ja kirjoittamisen alkeet..
Hiuksia halkomaan: kyvykäs vai HALUKAS kehittymään? Eri asia on, jos sanoo että on taitava oppimaan mutta joo, olen halukas kehittymään. Kyvykkyys näkyy sitten jatkossa kun olen tarpeeksi harjoitellut ja lueskellut näitä suomi24:n rohkaisevia kommentteja :D
Aloita kappaleesta, joka alkaa "Mutta poika syntyi tavallisesti", mutta jätä mutta-sana pois.
Miksei?
Lyhyestä virsi kaunis. Ja onpas lyhyt virsi ensimmäiseksi luvuksi! ;)
En jaksanut kahta ekaa lausetta pidemmälle.
Olen tämän ketjun kriitikoiden kanssa samaa mieltä siltä osin, että kerronta on vähän liian toteavaa, lakonista. Tämä on tietty maku- ja tyylikysymys, mutta lisäisin joukkoon hieman enemmän "rönsyä". Polveilevammat, kuvaavat lauseet siellä täällä toisivat tyyliin lisää runollisuutta ja tunteita. Eli siitä kelan lastenkasvatusopas -vaikutelmasta pystyisi siten leikkaamaan kärjen pois.
Toisaalta tyyliseikat perustuvat vahvasti ns. kertojaääneen, jonka jotkut arvelevat heijastavan kirjoittajan persoonallisuutta ja siten olettavat, että sen muuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Itse olen eri mieltä. Vuosien varrella olen löytänyt itsestäni runollisemman kertojan. Se vaati irroittelua. Toisen tyyppisen proosan, ja myös runouden, ahkera ja antaumuksellinen lukeminen lisää mielenkiintoisia sävyjä omaan kerrontatyyliin.
Tärkein elementti kuitenkin on hallussa, eli tarina vetää. Siinä olen siis täysin eri mieltä joidenkin kommentoijien kanssa. Minulle tuli halu tietää, millä tavalla poika on epätavallinen. Jostain aika dramaattisesta tuntuu olevan kyse.
Myös kielenkäyttö kokonaisuudessaan on sujuvaa. Oikeakielisyys on hallussa (ainakin näin äkkiä katsottuna) eikä kielikuvat sisällä absurditeetteja.
Hei, hyvää ja rakentavaa palautetta! Kiitokset!
Toiset kehuvat rönsyilevää tekstiä, toiset pelkistettyä. Itse kaarrun vahvasti monimutkaisemman tyylin puoleen, enkä tosiaankaan ole saanut sitä olennaisinta itseäni aloituksen tekstiin.
Kertojaääneni on monisävyinen ja monien palstalaisten mielestä liian sekava, joten ehkä siksi muokkasin kerrontaa (hetkellisesti). Ei selvästikään toiminut.
En tiedä, onko tarina niin dramaattinen, mutta sen haluan lukijoille kertoa. Tarina on niin monivaiheinen, että en ikimaailmassa jätä tarinaa yksien kansien väliin - teen n. 8-osaisen sarjan. Pääjuoni on tämä: vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää kaipaamaan jäänyt teini ajautuu parantamaan maailmaa omalla tavallaan, mutta hän kykenee tekemään vain itsekkäitä ja vääriä ratkaisuja. Keskeisin asia on, kuinka syvät jäljet voi jättää vanhempiin luotu huono suhde. Tarinani on silti kaunis, mutta erittäin murheellisella tavalla. Samalla se on täynnä vertauskuvia ja omaa kritiikkiäni nykyiseen yhteiskuntaan.
Olen tehnyt ison päätöksen: jätän tekstini hautomaan vuoden ajaksi, jonka aikana luen klassikkoja 100 kirjan listasta (Hohto, Potterit, Ylpeys ja ennakkoluulo, Sinuhe egyptiläinen, Eikä yksikään pelastunut jne...). Nyt on menossa Pieni Runotyttö, jonka kerronta on mahtavaa, nopeatempoista mutta syväänluotaavaa. Olen varma, että pystyn kehittämään taitojani jo vuodessa sen verran, että pääsen eteenpäin tavoitteitani kohti!
Kiitokset!
ps. Kelan lastenkasvatusopas -vitsi jaksaa naurattaa edelleen. Silti se on tuskallisen totta! :D