Minulla on etäpesäkkeitä lähettänyt syöpä ja paranemista ei siis luvassa. Olen sairastanut vuoden ja nyt on tilanne hallinnassa ja olo hyvä. Taistelen kuitenkin masennusta vastaan, on kauheaa ajatella omaa lähestyvää kuolemaa. Pitäisikö yrittää olla ajattelematta? Onko se itsensä pettämistä? Suren nyt kuolemaani, itken paljon - helpottaako tämä pitemmän päälle? Toisaalta elän satasella koko ajan, olen aloittanut uuden harrastuksen, nautin lapsistani ja miehestäni... On vain tunne, että kaiken pinnan alla osa minusta itkee koko ajan ja välillä se minä tulee pintaan asti. Pahinta on huoli pienten lasteni selviämisestä ilman äitiä, ja jopa mustasukkaisuutta miehestäni tunnen. Tuntuu raivoisasti siltä, etten haluaa menettää häntä kuolemassakaan enkä mahdollisesti sen jäölkeen toiselle naiselle. Kuin koko maailma olisi hylännyt minut sairauksineni - kaikki vain hokevat, miten hyvältä näytän! Syöpä kun ei koko ajan näy päälle päin. Ja kun puhun asiasta muiden potilaiden kanssa, moni tuntuu kieltävän koko kuoleman ajatuksen ja on ikään kuin päättänyt olla kynsin hampain huoleton. Minulle sellainen ei tunnu sopivan. Toisaalta voi olla, että näen asiat näin masentavasti sen takia, että potilastoverini kuoli vasta syöpäänsä. Kertokaa, mitä tunnette, syöpäsairaat, miten käsittelette kuoleman ajatusta?
surua vai huolettomuutta?
alma
5933
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkäpä kaikki ei kuitenkaan vielä ole menetetty?Sanotaanhan:Kun on elämää-niin on myös toivoa.Ehkäpä parempi ratkaisu olisi olla murehtimatta.Iloinen-toiveikas mieli auttaa paranemisessakin.Vaikea tilanne kyllä varmaan.Itsekkin olen miettinyt usein kohdallani,että mitä jos...Tulisi kuolema ennen kuin lapset on saatu täysi-ikäisiksi.Ymmärrän kyllä hyvin huolesi.Hyvää jatkoa Sinulle.
Omat tuntemukseni vaihtelevat. Tilanteeni ei myöskään ole kovin paha, mutta olen ymmärtänyt että paraneminen olisi ihme, ts. ennemin tai myöhemmin syöpä vie voiton?
Kuolemasta ei mielestäni juurikaan puhuta, ei syöpäsairaiden keskuudessa kuin muuallakaan yhteiskunnassa. Tuntuu että yhteiskunta uhkuu vain terveyttä, kauneutta ja nuoruutta, sairaat ja kuolevat on piilotettu johonkin? Itseasiassa tuntuu että ihmiset kuolevat nykyään oman käden tai kaasujalan kautta. Niin kuolema kuin syntymäkin tavallaan kontrolloidaan, itse päätetään missä järjestyksessä elämä sujuu. Sairastumisesta puhutaan sen verran että kokoajan kerrotaan miten erilaiset sairaudet voi välttää tai parantaa. Siitä syntyy kuva niinkuin kaikkeen löytyisi syy tai ratkaisu. Nyt sairastuneena sitten pitäisi yhtäkkiä pystyä suhtautumaan siihen että ei löydy syytä, ei ratkaisua, eikä ajoituksestakaan ole minulta kysytty mitään.
Tuntemattomana ilmiönä ajatus kuolemasta nostattaa kauhua. Kuulostaa varmaan ihan kierolta mutta minua helpottaa ajatella että joka hetki kuolee joku! Ajattelen kuin jostain suorituksesta, että jos muut siihen pystyvät niin kyllä minäkin. Sehän on kuitenkin ihan luonnollista. Kunpa sen vielä jaksaisi muistaa joka hetki.
Itse olen surrut myös jonkin verran. Ja tulen varmasti vielä suremaan lisää myöhemmin. Juuri tällä hetkellä menee ihan hyvin. Luulisin että luopumisen tuskia on jokaisen käytävä läpi joskus? Jos itkettää niin mitä järkeä on olla itkemättä?
Kun sairaus (tai hoito) joskus vaivaa niin on tietenkin paljon vaikeampi pysyä pirteänä. Kun ruumiissa on joku tuntemus, pienikin, niin se muistuttaa todellisuudesta koko ajan. Kun elää normaalia arkea eikä missään ole ylimääräisiä tuntemuksia, asia unohtuu ihan yrittämättä. Ja kun pitää itsensä muuten kiireisenä.
Kun on vaikeaa, ajattelen pieniä tavoitteita. Turhapa tässä on eläkevuosiakaan suunnitella. Ajattelen ensi kesään, muutaman kuukauden päähän, ensi viikkoon tai vaikka huomiseen. Ja yritän löytää hyviä asioita. Tähän aikaan viime vuonna olin sytokuureilla sairaalassa. Nyt sentään olen kotona, mitäpä kivaa keksisi? Jos haukkaa liian suuria paloja niin väistämättä se sairaus tulee vastaan, ja sitä joutuu ajattelemaan. Mutta ensi viikkoon asti voi melko turvallisin mielin suunnitella? Päivä kerrallaan.
Uutena tuntemuksena on tullut jonkinasteinen raivo. Keljuttaa tämä kohtalo. Onneksi tunne ei nosta päätään kovin usein.
Kaikenlainen suunnittelu tuntuu helpottavan itseäni. Se antaa jonkinlaisen illuusion siitä että olen kuitenkin tilanteen herra jollain tavalla. Suunnittelen sitten vaikka kuolemaani ja hautajaisiani. En ole alkanut laittaa asioita "lähtökuntoon", ajattelen että siihen on vielä aikaa. Toisaalta, kuolema voi koittaa koska vaan ihan muistakin syistä. Siksi aionkin koluta kaappini läpi enkä aio pitää sitä luovuttamisena. Heti kun ehdin.
Miehestäni en tunne mustasukkaisuutta, toivon että hän löytää uuden. Ja toivon että se uusi on kiva likka eikä hirveä hirmu.
Kuolemisessa kauhistuttaa pari ihan konkreettista seikkaa: Kipu ja avuttomuus. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. En halua kipuja, mutta hirveältä tuntuu ajatus siitä että ei enää esimerkiksi jaksa pitää itsestä huolta. Millaista kuoleminen konkreettisesti on, ja kauan se kestää? Kuvittelisin että kuolemaa tekevä ihminen ei raahaudu suihkuun jotta näyttäisi paremmalta omaisten silmissä. Pelkään että tilanne on kaikinpuolin inhottava ja kamala enkä tietenkään itse mahda asialle mitään.
Olen viimeaikoina alkanut ajattelemaan että ehkä se kuoleminen on viimeinen läksy mikä ihmisen on opittava tiellä jonkinkaltaiseen viisauteen. Elämäni on ollut tähän mennessä oikein opettavaista. Toisten, tai jonkin armoille joutuminen on tähän mennessä kuitenkin uusi juttu. Jos siitä selviäisi ja olisi rohkea.... Joku armokuolema kun toivoa ei ole olisi helppo tapa, mutta ehkä sen ei kuulu olla helppoa. Vaikka toki toivon että se lopun alamäki olisi mielummin jyrkkä ja nopea.
Tulipa pitkä ja sekava tarina...
Todellakin tuntuu että kuolemasta ei saa puhua. Hoitoporukatkin hyssyttelevät, katsovat vain ja puhuvat tekopirteällä äänellä. Ja tilaavat paikalle psykiatrin.
Olen ollut sytostaattien aikaan useaan otteeseen syöpäosastolla. Kokemuksia: Viereisen sängyn nuori nainen itkee ensin minulle menevänsä hirteen ja kierrolla hysteerisesti lääkäreille, että olisi parempi saadakuolla heti kuin jäädä odottelemaan milloin se lopulta tapahtuu. Lääkärit seisovat kuin jähmettyneinä, vaivautuneina, ja alkavat lopulta sölpöttää kivun hoidosta, miten se onnistuu kyllä.
Toisen kerran viereisen sängyn keski-ikäinen nainen kuuluu valvovan pitkin yötä ja aamulla itkee ja pyytää saada tehdä hoitotestamentin. Lopulta siihen tulee sairaanhoitaja ja alkaa karskisti kysellä meidän muiden potilaitten kuulleen, mitä testamenttiin kirjoitetaan. Potilas itkee ja sopertelee viimeisiä tahtojaan. En kestä vaan menen päiväsaliin siksi aikaa että testamentti valmistuu. Illalla potilas menee psykoosiin ja puhua polpottaa pitkin yötä, ja sitten haetaankin psykiatria paikalle. Tässä vaiheessa potilas viedään yksityishuoneeseen, ja me toiset jatkamme juttelua säästä ja julkkiksista ja tv-ohjelmista...
Sairaanhoitajat ja lääkärit tuntuvat syöpäosastoillakin olevan kuin puupökkelöitä! Kukaan ei kosketa, halaa, ota osaa, luo turvallisuuden tunnetta! Jaetaan vain lääkkeitä ja tuupitaan vastuuta tilanteista toisille asiantuntijoille. Toivon totisesti, että kuolemani lähestyessä minua ympäröi sankka läheisten parvi, joka pitää huolen siitä, että saan rakastavaa, hienotunteista hoitoa ja turvallisuuden tunteen avuttomanakin ja peloissani.
Kerran satuin kaupungin yhteispäivystykseen juuri kun sinne oli tuotu nuori mies hukkuneena. Miehen tyttöystävä kulki itkevien kavereidensa kanssa ympäri odotussalia ja kirkui koko ajan: tämä ei oo totta, tämä ei oo totta. Tyttö oli selvästi pahassa shokissa, kulki ympäriinsä, meni ulos ja tuli sisälle, ja huusi koko ajan. Hoitajat eivät tehneet yhtään mitään, vilkuilivat vaivautuneina toisiinsa, tytön isä seisoi keskellä käytävää kuin patsas ja seurasi tytön epätoivoista juoksemista ympäriinsä. Me muut potilaat tuijotimme seurojamme ja apujamme ja olimme kuin meitä ei olisikaan. Tätä kesti ainakin sen parikymmentä minuuttia, minkä minä odotin kyytiä kotiin. Ajattelin, että kohta varmaan hoitsut soittaa vartijat paikalle viemään tyttöparan putkaan selviämään surustaan.
Näin isossa yliopistosairaalassa...
olen myöskin seurannut sivusta niin sanottuen yliopistollista sairaalaa ja olen kanssasi 100%samaa mieltä ei siellä paljon sääliä tunneta ei muuta kuin lääke joko suuhun tai suoneen siinä kaikki haluaisin kysyä että mistä teräksestä ovat sairaalahenkilö kunta tehty
mihin elimiin syöpäsi on levinnyt? Sanoit että tilanne on nyt hallinnassa, mitä hoitoja olet saanut ja mistä syöpäsi on alkanut? Itselläni on kainaloihin levinnyt agressiivinen rintasyöpä, nyt kesäkuussa todettu ja leikattu. Tunteet todella vaihtelevat, tulevaisuutta ei niin kauheasti suunnittele. Kuitenkin olen sisukas ja olen päättänyt taistella tätä kavalaa kieroa syöpäläistä vastaan. Haluan nähdä ensimmäisen lapsenlapseni, keskimmäisen tyttäreni musiikkiharrastusten kehittymisen, pienen viisi vuotiaan herra aurinkoisen kasvavan jne. Älä LUOVUTA, anna masentaville ajatuksille kyytiä ja ELÄ jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, sillä vielä et tiedä mitä tulevaisuus on varannut juuri sinun varallesi, kuule ihmeitä tapahtuu usko pois. Paljon voimia sinulle ja muille syöpäpotilaille! :)))