Mä oon 16v pian 17v tyttö ja oon kärsinyt masennuksesta jo monta vuotta.
Terapiassa olen käynyt 5-6 vuotta ja puhuminen niistä omista ja oikeista tunteista tuntuu vaikeelta ja melkeinpä mahdottomalta. Oon väsynyt, en pysty olla päivääkään ilman itkukohtauksia ja tunnetta, että mitä mä täällä enään edes teen?
Viime syksynä/talvena mä aloin viiletelemään ja se tuntui edes vähän helpottavan.
Oma perhe ei tunnu auttavan asiaa yhtään asiat onkin ihan päinvastoin.
Ehkä ne ei halua auttaa tai ne ei vaan yksinkertaisesti halua ymmärtää.
Luulevat, että kaikki on hyvin koska puen jokapäivä saman vanhan hymyn huulille, etten vaan näyttäis kuinka pahaolla mulla oikeasti on. Tuntuu, että ihmiset vaan pahantaa kaikkea ja haluan vaan olla yksin. Tuntuu, että jokapäivä täytyy taistella oman itsensä kanssa siitä, että löytää edes yhden pienenn syyn jatkaa seuraavaan päivään.
Terapiassa olen käynyt 5-6 vuotta ja puhuminen niistä omista ja oikeista tunteista tuntuu vaikeelta ja melkeinpä mahdottomalta. Oon väsynyt, en pysty olla päivääkään ilman itkukohtauksia ja tunnetta, että mitä mä täällä enään edes teen?
Viime syksynä/talvena mä aloin viiletelemään ja se tuntui edes vähän helpottavan.
Oma perhe ei tunnu auttavan asiaa yhtään asiat onkin ihan päinvastoin.
Ehkä ne ei halua auttaa tai ne ei vaan yksinkertaisesti halua ymmärtää.
Luulevat, että kaikki on hyvin koska puen jokapäivä saman vanhan hymyn huulille, etten vaan näyttäis kuinka pahaolla mulla oikeasti on. Tuntuu, että ihmiset vaan pahantaa kaikkea ja haluan vaan olla yksin. Tuntuu, että jokapäivä täytyy taistella oman itsensä kanssa siitä, että löytää edes yhden pienenn syyn jatkaa seuraavaan päivään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllähän perhe ajan myötä tottuu yhden jäsenen masennukseen, mutta miten he voivat auttaa, jos teeskentelet, että kaikki on ok. Jos vain hymyilee, ei puhua pahsta olosta, niin ei lähijoukot pääse sisimpääsi.
Ei terapiastakaan ole hyötyä, jos et avaudu. Oletko kokeillut ilmaista tunteita kirjoittamalla, kirjoitttele ensin vain itselle ja sitten voisit vaikka ilmaista niitä terapeutille. Kerro ihmeessä, että et ole voinut päästä tuskasi ydimeen.
Auttaisko täällä avautuminen?
Tuo peittely ja pahan olon panttaaminen vie energiaa ja väsyttää.
Mä kirjottelen aina välillä päiväkirjaa varsinkin kun on pahaolla ja sit kirjottelen runoja ja biisejä ja se auttaa hetkellisesti mutta sit se ei kestä kauaa.
En ymmärrä tuota viiltämistä? Mitä ihmeen kiksejä porukka saa siitä?! Miksi viillellä? Itse en ilkeä työntää edes uunimittaria kinkkuun kun jo tekee häijyä!
ainoo ratkasun on itsari. mä haluun tehä sen, pitää vaa suunnitella miten.
Itse olen sairastanut masennusta jo 14-15 vuotta. Lääkkeitä en syö koska en halua olla ohjattavana kemikaalien takia. Sen olen oppinut että ei masennuksesta parane vaan sen kanssa pitää oppia elämään. Ja jotain mikä kanavoisi sen masennuksen muualle. Edes hetkeksi... Se on totta että vanhemmat eivät ymmärrä tai halua ymmärtää aina. Mutta masennuksen vähättely on pahempi kuin ymmärtämättömyys.. Puhuminen vanhempien kanssa tilanteesta aina on hyvä. Tai sitten kirjoittaa paperille jos ei pysty sanomaan.. Sen sanon että elämä on enemmän perseestä ja vaikeampaa masentuneen ihmisen kohdalla kuin se joka ei sellaista sairasta. kaikki pitää tehdä 2 kertaa kovemmin.. Mutta jos sä nuori tyttö jaksat tehdä ja ponnistella pienenkin asian eteen jotain niin muista kehua itseäsi. Olet nähnyt silloin vaivaa enemmän kuin muuut... Ja itkeminen on hyvä tapa purkaa pahaa oloa kuin olla yrittämättä itkeä. Kokeiltu. Aiheuttaa pahoja patoumia sisälle kuin ei itke.