Isäni häipyi heti minun ja muiden sisaruksieni ollessa pieniä,ja äitini on ollut yksinhuoltaja koko elämänsä.Mitään koulutusta ei äiti koskaan itselleen hankkinut,joten olemme eläneet hyvin köyhää elämää.Jouduin nuorempana aina keksimään kavereilleni tekosyitä,miksi en voi tulla mukaan moniin hauskanpito rientoihin,sillä en kehdannut sanoa ettei äidillä ole nyt antaa rahaa.Jääkaappimme oli aina aivan tyhjä.Oli noloa kun kaverit tuli kylään koulun jälkeen eikä ollut mitään syötävää.Tai kun äiti oli aina kotona "Onko sun äiti työtön?".
Olen myös tajunnut,että äiti on ollut luultavasti koko ikänsä masentunut.Ei halua itselleen miestä,on kaiket päivät vain kotona seuranaan eläimet ja ruoka,ei välitä ulkonäöstään yhtään,eikä halua olla pahemmin muihin ihmisiin yhteydessä.Edes sukujuhliin ei ilmaannu paikalle.Eikä pahemmin pidä muutenkaan sukulaisiin mitään yhteyttä,jonka takia minäkään en heitä oikeastaan edes tunne.Tälläinen hän on aina ollut,ja omien sanojensa mukaan "tyytyväinen elämäänsä".
Olen ollut aina todella hyvissä väleissä äitini kanssa ja pitänyt häntä esikuvanani,mutta nyt vanhempana (niin karulta kuin tämä kuulostaakin) olen tajunnut ettei hän todellakaan ole esikuvani.Olen aina ajatellut että hän on kasvattanut meidät lapset todella hyvin yksinhuoltajana,mutta onko hän?
Lapsuuteni on ollut aika turvatonta.Äiti on aina ollut todella välitön,ja olemme saaneet kasvaa todella vapaasti.Tiedän kyllä,että äiti rakastaa meitä lapsia koko sydämmestään,mutta lapsi tarvitsee rajoja.Ne luovat sitä turvaa ja rakkauden tunnetta.Ehkä juuri sen takia olen omassa elämässäni lähtenyt kokeilemaan vaikka mitä polkuja,ja saanut kovia kolhuja,kun kukaan ei ole koskaan kertonut mikä on se kultainen keskitie.Mitä tahansa teen niin "kyllä äiti ymmärtää".
Enkä muista koskaan saaneeni minkäänlaista kannustusta minkään suhteen.Jos epäröin vähänkin jonkun asian suhteen niin aina vastaus oli "lopeta sitten jos ei tunnu hyvältä".Olin nuorempana todella paha luovuttaja.Luovutin aina kaikessa.Lapsia pitää kannustaa.
Aina kun olin koulun esityksissäkin oli äidin vastaus "no pitääkö mun nyt sitten tulla sinne katsomaan".Aina kun esittelin tekemiäni töitä niin vastaus oli "onpa hieno" mutta se ei tullut suoraan sydämmestä.Tiesin aina,että mikään työni ei oikeasti äidin mielestä ollut hieno.
Olin nuorempana todella epävarma ja itsetuntoni oli todella huono.Voisin melkein sanoa että vihasin itseäni nuorempana.Linnoittauduin kotiin ja eristäydyin ihmisistä.Lopetin koulunikin kesken.Muistan vielä keskustelun jonka kävin äitini kanssa.Sanoin että turha minun on opiskella mitään amis tutkintoa kun saman verran saan rahaa työttömänäkin.Äiti vastasi että "no niinhän se on".Oikea kannustuspuhe! Seurasin äitini jalanjälkiä.En siis voi sanoa,että äitini olisi mikään hyvä esikuva.
Siinä vaiheessa kun muutin omaan asuntooni,aloin myös luoda omaa itseäni uudelleen.En enää ottanut esimerkkiä äidistäni,vaan rupesin luomaan ja etsimään itsestäni täysin uutta ja sitä omaa persoonaa.Nyt olen opiskelut itselleni ammatin ja itsetuntoni on todella hyvä.Käyn harrastuksissa,näen ystäviä ja elän onnellista elämää.Olen kuitenkin huolissani äidistäni ja tunnen pientä surua sitä kohtaan,miten hän on oman elämänsä halunnut elää.Itse en ikinä halua päätyä samanlaiseksi.Enkä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä,että hän pääsisi vähän jaloilleen elämänsä kanssa?
Tuntuu pahalta.Äiti on minulle todella rakas ja tärkeä ihminen ja varmasti hän on tehnyt parhaansa meidän lasten kanssa,mutta se ei ehkä ole riittänyt siihen että olisin saanut itselleni hyviä ja onnellisia muistoja niiltä ajoilta kun vielä asuin äidin kanssa saman katon alla.
Toivon että hän löytäisi jonkun hyvän miehen itselleen,mutta ensin pitäisi saada hänet rakastamaan itseään,ennenkuin voi jakaa rakkautta muille.
Olen myös huomannut,että olen alkanut ottaa äitiini etäisyyttä ja ruvennut tiuskimaan hänelle todella herkästi,ihan älyttömistäkin asioista ja myöhemmin poden huonoa omatuntoa.En vaan voi sille mitään,että olen vasta nyt havahtunut näihin asioihin ja ne yrittää puskea kovaa vauhtia ulos minusta.
Olen myös tajunnut,että äiti on ollut luultavasti koko ikänsä masentunut.Ei halua itselleen miestä,on kaiket päivät vain kotona seuranaan eläimet ja ruoka,ei välitä ulkonäöstään yhtään,eikä halua olla pahemmin muihin ihmisiin yhteydessä.Edes sukujuhliin ei ilmaannu paikalle.Eikä pahemmin pidä muutenkaan sukulaisiin mitään yhteyttä,jonka takia minäkään en heitä oikeastaan edes tunne.Tälläinen hän on aina ollut,ja omien sanojensa mukaan "tyytyväinen elämäänsä".
Olen ollut aina todella hyvissä väleissä äitini kanssa ja pitänyt häntä esikuvanani,mutta nyt vanhempana (niin karulta kuin tämä kuulostaakin) olen tajunnut ettei hän todellakaan ole esikuvani.Olen aina ajatellut että hän on kasvattanut meidät lapset todella hyvin yksinhuoltajana,mutta onko hän?
Lapsuuteni on ollut aika turvatonta.Äiti on aina ollut todella välitön,ja olemme saaneet kasvaa todella vapaasti.Tiedän kyllä,että äiti rakastaa meitä lapsia koko sydämmestään,mutta lapsi tarvitsee rajoja.Ne luovat sitä turvaa ja rakkauden tunnetta.Ehkä juuri sen takia olen omassa elämässäni lähtenyt kokeilemaan vaikka mitä polkuja,ja saanut kovia kolhuja,kun kukaan ei ole koskaan kertonut mikä on se kultainen keskitie.Mitä tahansa teen niin "kyllä äiti ymmärtää".
Enkä muista koskaan saaneeni minkäänlaista kannustusta minkään suhteen.Jos epäröin vähänkin jonkun asian suhteen niin aina vastaus oli "lopeta sitten jos ei tunnu hyvältä".Olin nuorempana todella paha luovuttaja.Luovutin aina kaikessa.Lapsia pitää kannustaa.
Aina kun olin koulun esityksissäkin oli äidin vastaus "no pitääkö mun nyt sitten tulla sinne katsomaan".Aina kun esittelin tekemiäni töitä niin vastaus oli "onpa hieno" mutta se ei tullut suoraan sydämmestä.Tiesin aina,että mikään työni ei oikeasti äidin mielestä ollut hieno.
Olin nuorempana todella epävarma ja itsetuntoni oli todella huono.Voisin melkein sanoa että vihasin itseäni nuorempana.Linnoittauduin kotiin ja eristäydyin ihmisistä.Lopetin koulunikin kesken.Muistan vielä keskustelun jonka kävin äitini kanssa.Sanoin että turha minun on opiskella mitään amis tutkintoa kun saman verran saan rahaa työttömänäkin.Äiti vastasi että "no niinhän se on".Oikea kannustuspuhe! Seurasin äitini jalanjälkiä.En siis voi sanoa,että äitini olisi mikään hyvä esikuva.
Siinä vaiheessa kun muutin omaan asuntooni,aloin myös luoda omaa itseäni uudelleen.En enää ottanut esimerkkiä äidistäni,vaan rupesin luomaan ja etsimään itsestäni täysin uutta ja sitä omaa persoonaa.Nyt olen opiskelut itselleni ammatin ja itsetuntoni on todella hyvä.Käyn harrastuksissa,näen ystäviä ja elän onnellista elämää.Olen kuitenkin huolissani äidistäni ja tunnen pientä surua sitä kohtaan,miten hän on oman elämänsä halunnut elää.Itse en ikinä halua päätyä samanlaiseksi.Enkä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä,että hän pääsisi vähän jaloilleen elämänsä kanssa?
Tuntuu pahalta.Äiti on minulle todella rakas ja tärkeä ihminen ja varmasti hän on tehnyt parhaansa meidän lasten kanssa,mutta se ei ehkä ole riittänyt siihen että olisin saanut itselleni hyviä ja onnellisia muistoja niiltä ajoilta kun vielä asuin äidin kanssa saman katon alla.
Toivon että hän löytäisi jonkun hyvän miehen itselleen,mutta ensin pitäisi saada hänet rakastamaan itseään,ennenkuin voi jakaa rakkautta muille.
Olen myös huomannut,että olen alkanut ottaa äitiini etäisyyttä ja ruvennut tiuskimaan hänelle todella herkästi,ihan älyttömistäkin asioista ja myöhemmin poden huonoa omatuntoa.En vaan voi sille mitään,että olen vasta nyt havahtunut näihin asioihin ja ne yrittää puskea kovaa vauhtia ulos minusta.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Äitisi ei tarvitse elää sellaista elämää, kuin sinä haluat. Ehkä hän ei halua miestä (kun ei ole sellaista hankkinut), hän voi myös olla täysin tyytyväinen sukulaisettomuuteensa. Sinähän et tiedä hänen nuoruudestaan ja ajastaan ennen sinua paljoakaan. Hänelle voi olla helpompaa olla ilman heitä. Jos tiuskit äidillesi se kertoo omasta kypsymättömyydestäsi. Anna äitisi olla sellainen kuin hän on. Hän on tyytyväinen elämäänsä mikset sinä keskittyisi omaasi niin kuin aikuinen ihminen.
Näytät samaistuvan äitiin ja neuvosi ovat yhtä typeriä kuin aloittajan äidinkin. Jos ei typeryyttä saa kritisoida niin se on voi voi sitten.
No pitääkö äidin tehdä niinkuin tytär haluaa. Teetkö sinä niinkuin muut haluavat?
Onko ihmiset jotka eivät halua parisuhteeseen typeriä? ... Siis ihan oikeasti.
Aika moni huomaa aikuiseksi tultuaan, ettei ne vanhemmat ole ollutkaan ihan niitä kympin juttuja. Kuitenki sitä on vaan hyväksyttävä sekin tosiasia. Itselläni nyt kun vanhemmat ovat jo poismenneet, niin tulee enempi kuitenkin ajateltua, että he tekivät parhaansa ja sen mitä kykenivät. Ole äidillesi kiltti, sillä hänkin on varmaan tehnyt parhaansa. Mukava juttu se, että olet itse laittanut elämäsi kuntoon. :)
Kiltti ja kiltti! Lässynlää. Ei hän mitään kiltteyttä ole ansainnut vaan potkun perseeIIe!
Miksi? Pomotatko sinä äitiäsi. Etkö anna äitisi olla oma itsensä?
lambi on nyt kitkerän katkera,mutta niin suloinen?
Minusta on hyvä, että näytät tunteesi aidosti ja tiuski niin paljon kuin huvittaa. Jos on oman äidin apatiaa saanut katsella koko ikänsä niin kyllähän se alkaa vituttamaan. Hyvä että joku häntä vähän ravistelee. Mokomaa itseensäkäpertyjää.
Äitisi käyttäytyminen on sairastuttanut sinut ylikiltteyteen, joten lakkaa yrittämästä ymmärtää ja ole vihainen.
Kurjaa tuollainen, että lapsi joutuu salailemaan asioita, kun on pelkkää kurjuutta kotona eikä vanhemmista koskaan mitään iloa ja ylpeydenaihetta.
Entäs isä? Luulisi olevan oikeampi tiuskinnan ja vitutuksen kohde?
Ei sellaiselle tiuskita joka ei ole paikan päällä. Tiuskijaa voisi luulla huIIuksi. Eikös se äiti kuitenkin ollut se, joka isän lapsilleen valitsi...
Tiuskija olisi voinut pakata kamansa ja mennä isän luo tiuskimaan, jollei äijä ollut kuollut. Äiti on tainutkin jo maksaa virheestään koko elämänsä.
Tuollainen lapsi on virhe.
Miten sisaresi ovat selvinneet elämässä?
Itsellä myös vähän samantapainen lapsuus. Äiti oli yksinhuoltaja ja isä silloin pienempänä vähemmän kuvioissa. Oma äitini oli aina ahkera töissä ja tekikin välillä kahta työtä yhtäaikaa, jotta sai tarjottua riittävät puitteet minulle ja veljelleni lapsuudessa. Rahaa meillä ei juuri ollut, joten joudumme molemmat lapset jo melko nuoresta hankkimaan sitä itse. Äitini sai meidät nuorena ja reilu neljäkymppisenä meidän lasten muutettua pois kotoa hän opiskeli itselleen ammatin ja on ollut kohtuullisen tyytyväinen elämäänsä.
Montaa asiaa itsekin olen nyt vanhempana kritisoinut äitini kasvatuksessa ja olenkin niistä hänen kanssaan puhunut. Olemme kuitenkin veljeni kanssa valinneet jo pienestä oman toisenlaisen tien mitä kulkea. Tähän on vaikuttanut varmasti paljon se, että ystäväpiirimme koostui aina hyvin toimeentulevien perheiden lapsista. Pienistä rahoista huolimatta äitini varmisti aina, että saimme asua hyvällä alueella ja käydä hyvät koulut. Äitini on kuitenkin hieman "jämähtänyt" sinne vuosien taakse, mutta uskon hänen olevan silti onnellinen elämässään. Suurin osa ihmisistä ihmettelee, kun tapaa äitimme ja on kuvitellut hänet hyvin toisenlaiseksi veljeni ja minun perusteella. Olemme veljeni kanssa 30 ikäisiä ja hyvin toimeentulevia sekä aina menestyneitä liike-elämässä. Olen kuitenkin äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen äidilleni kaikesta, vaikka nyt vanhemmiten en monia asioita hänen näkemyksissään jaakaan. Toisaalta en koe tarpeelliseksi häntä mistään kymmenien vuosien takaisista asioista syyttääkään. Hän on varmasti toiminut nuorena pienipalkkaisena yh-äitinä parhaan mahdollisen tietonsa mukaan. Ja nykyään olen myös isäni kanssa hyvissä väleissä ja ennen kaikkea omilla lapsillani on hyvät isovanhemmat. Tämä on yksi asia, mitä arvostan todella paljon tänä päivänä.
Jokainen meistä voi aina itse valita tien, mitä kulkea. Ei kannata kantaa mukanaan katkeruuden siementä, vaan antaa jokaisen löytää ja kulkea oma tiensä. Välillä kannattaa antaa anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Jokainen meistä kasvaa ja muuttuu vuosien varrella.
Kun isäni aikoinaan perheemme jätti,hän muutti toiselle puolelle suomea ja perusti uuden perheen.En tiedä hänestä enää mitään.Voisi siis sanoa,että isäni on minulle kuin kuollut.Vaikea siis häneen mitään vihan tunteita kohdistaa,enkä mä vihata keään haluakkaan,en mä äitänikään vihaa.Kunhan halusin avautua asioista joihin olen vasta nyt hetkittäin havahtunut.
Tietenkin jokainen valitsee itse oman polkunsa,ihan sama mistä kotioloista onkin lähtöisin,mutta on se niin paljon vaikeampaa rakentaa itselleen hyvää tulevaisuutta kun kotiolosuhteet on ollut mitä on...Ne jotka tulevat hyvästä,tasapainoisesta ja rahallisesti hyvin tai edes ok:sti toimeentulevasta perheestä,evät tajuakkaan kuinka kiitollisia saavat olla.Minä en ole rahallista tukea saanut muualta kuin sosiaalitoimistosta,sen verran ettei silläkään summalla hyvin elä ja saanut niistäkin rahoista jatkuvasti lainata äidilleni rahaa.
Vanhempi sisarukseni on todella katkera äidilleni ja suoraansanotusti aukoo päätään hyvinkin karulla tavalla jatkuvasti ja aivan kaikesta.Minä olen aina kuitenkin puolustanut äitiäni,ja vasta nyt alkanut tajuta että sisareni on monessa asiassa aivan oikeassa.En kuitenkaan näe syytä ruveta mollaamaan äitiäni,lapsuus kun on jo ohi eikä sitä enää pysty mihinkään suntaan muuttaa.Elämässään hän on kuitenkin pärjännyt hyvin,vaikka nuorempana meinasikin joutua pahoille teille.Löysi hyvän naisen ja on rakentanut kiitettävän elämän hänen kanssaan.
Nuorempi sisarukseni on vielä suuri kysymysmerkki.Asuu edelleen äitini kanssa joten omaa polkua ei ole vielä valinnut.Toivon,että hänkin tulee pärjäämään elämässään,vaikka tiedän että edessä on hänelläkin vielä se vaihe kun hän havahtuu muutamiin faktoihin ja tulee vihaiseksi,mitkä varmaan heijastuvat huonoissa elämänvaiheissa (aivan kuten minulla ja vanhemmalla sisaruksellanikin nuorempana kävi),mutta toivottavasti nekin jäävät vain hetkellisiksi,ja hän ymmärtää missä elämässä täytyy tähdätä.
Suututtaa välillä,kun näen miten äitini tätä nuorinta sisarustanikin kasvattaa.Välillä puutun siihen kovalla kädellä mutta välillä annan vaan olla,loppupeleissä en minä ole tämän perheen äiti,vaikka sellaisen roolin olen usein saanutkin ottaa.Toisinaan tuntuu että minun on pakko ottaa vastuuta tietyistä asioista,sillä oma äitini ei sitä vastuuta osaa ottaa.
Eli te menette äidille kylään tiuskimaan ja huutamaan ja vielä puututte yksityiselämään. Millä oikeudella? Olisiko sinusta oikein, että joku tulisi kylään kerran viikossa tai useammin, vain haukkumaan ja huutamaan. Miksi äidillänne ei saa olla sellainen elämä, kuin hän haluaa.
Kun vielä vähän aikuistut, huomaat että meissä kaikissa on puutteita ja virheitä eikä loppujen lopuksi kenenkään tarvitsekaan olla täydellinen. Voit rakastaa äitiäsi, vaikka huomaatkin hänessä puutteita, ja samalla tavalla äiti rakastaa lastaan vaikka tämä olisi täysi hulttio tai jopa rikollinen. Sinä voit elää elämääsi omalla tavallasi ja antaa äidin elää omallaan, ja rakastatte toisianne sellaisena kuin olette. Teidän ei todellakaan tarvitse olla samanlaisia.
Jos äiti on tehnyt virheitä lapsuudessasi, sinun ei tarvitse kantaa niitä mukanasi vaan voit suuntautua omaan tulevaisuuteesi jatkossa vaikuttaa itse omaan elämääsi. Ei lapsuuden traumojakaan tarvitse muistella loputtomiin, vaan voi toideta että onneksi niistä on selvitty hengissä, ja se aika on ohi nyt. Ei ole myöskään tarvetta syyttää tai moittia äitiä hänen puutteistaan, koska se ei ole ollut tahallista pahaa sinua kohtaan, hän vain ei ole osannut muuta.
Ei,emme mene kylään vain tiuskimaan ja huutamaan.Kuten aikaisemmin sanoin,en ole äidilleni vihainen mistään ja minä nimenomaan puolustan häntä vanhemman sisareni haukuilta.
Ai että millä oikeudella? Kyllä minulla mielestäni olisi oikeutta vähän raivota,ainakin oman pääni sisällä,jos tunnen että lapsuuteni on ollut kurjaa.Tottakai se pistää vihaksi,miksei pistäisi?Lapsuus on ihmisen tärkeintä aikaa.
Ja tottakai äidilläni saa olla juuri sellainen elämä kuin hän haluaa,kunhan hän muistaisi että on edelleen roolimallina nuoremmalle sisarukselleni,joka edelleen asuu kotona ja on kasvavassa iässä.
Mielestäni työttömyys,rahattomuus,ylipainoisuus,sosiaalisista suhteista vetäytyminen,välittömyys,huono itsetuntoisuus ja kaikesta vetäytyminen eikä mistään innostuminen ole hyvän vanhemman ihanne piiteitä.Vanhempien tulisi olla roolimalleja.Näyttää hyvää esimerkkiä lapsilleen,sillä useinkaan se omena ei kauas puusta putoa.
Vai olenko jonkun mielestä aivan väärässä?
Olet väärässä.
Ensinnäkin itse sanoit tiuskivasi ja sisaresi huutaa. Eli äiti parka. Sinulle ei kuuluu äitisi tai sisaresi elämä millään lailla. Yritä jo ymmärtää, että vaikka äitisi ei täytä sinun ihannemalleja, niin hänellä on oikeus omaan yksityiseen elämään. Sinä tai kukaan muukaan ei voi määritellä miten hänen kuuluu elää ja millainen hänen kuluu olla. Te menette työntämään omia mielipiteitä ja arvostelua hänelle. Jos hänellä on masennusta, niin luuletko sen sillä parantuvan..?
Hänen elämänsä ei ole täydellistä, mutta ei ole niiden varakkaiden hoikkien menestyjienkään. Heilläkin on omat ongelmansa siellä omien seinien sisäpuolella. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Aikuisina meidän pitää löytää se oma tie. Ja mekin teemme virheitä, ja niin tulet tekemään sinäkin.
Miksi äitisi ei saa nauttia elämästä sellaisena kuin hän haluaa. Et kai sinä oikeasti oleta, että kaikkien pitäisi nauttia samanlaisesta elämästä kuin sinä? Anna äitisi olla.
Voi olla, että sisäiset tukahdetut tunteesi pyrkivät nyt pintaan. Oletko keskustellut näistä asioista äitisi kanssa? Ehkä hän pettyi niin pahasti rakkaudessa, ettei sen takia halunnut miestä. Joskus kun ihminen elää liikaa hän ikäänkuin luovuttaa vähän kaiken suhteen. Yritä olla tuomitsematta äitiäsi. Jouduin itsekin käymään läpi tiettyjä lapsuuden asioita, joten samaistun todella paljon kirjoitukseesi vaikka tilanteeni oli hieman erilainen kuin sinun. Kävin eräänlaisen suru prosessin läpi ja hyväksyin tapahtuneet asiat. Hyväksyin sen, että vanhempani ovat mitä ovat ja aikuisesta elämästäni voi rakentaa juuri sellaisen kuin itse haluan. Kasvatin ikäänkuin itse itseni uudeksi eheäksi aikuiseksi ihmiseksi.
Tietyllä tapaa lapsuus on jättänyt minuunkin jälkensä, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Olen yleensä muita empaattisempi ja osaan pistää itseni muiden asemaan. Toisaalta myös turha sinisilmäisyys on kaikonnut ja osaan välttää huonoa seuraa ja tilanteita. Jos vertaa esimerkiksi mieheeni, jolla on oikein malli esimerkki vanhemmista hän on paljon naiivimpi maailman suhteen eikä aina oikein tunnu ymmärtävän, että jokut ihmiset ovat oikeasti pahoja jne.
Tärkeintä on kasvattaa itselleen hyvä ja vahva itsetunto. Pitää oppia sanomaan ihmisille ei ja myös pitää puolensa itselleen tärkeissä asioissa vaikka joku siitä loukkaantuisikin. On tärkeää hankkitua terveelliseen hyvät arvot omaavien ihmisten seuraan, jotka eivät tee tyhmyyksiä. Pikkuhiljaa kun käyt tuota prosessia läpi saat varmasti suhteen myös äitiisi normalisoitua. Hän on hän ja sinä olet sinä. Älä anna lapsuutesi määrittää sinun aikuista elämääsi. Kasva sen yli ja tee töitä sen eteen, että saisit toisenlaisen elämän.
Joo mieluiten köyhyys ihmisellä kuka sen rahasumman sitten määrittääkin kuin hakkaava isä ja juoppo alkoholisti. Useimmat alkoholistien ja juoppojen lapset päättyvät kahnauksiin poliisin kanssa ennen pitkää. Köyhyys tai miten sen kauniisti sanoisi on parempi monesti kuin sekoboltsi elämäntyyli. Köyhillä ei ole varaa edes viinaan tupakkaan tai muihin päihteisiin.
Usein vaikuttaa paljon sekin, että minkälainen on oman vanhemman lapsuus ollut...Sieltä ainakin meillä löytyi aika paljon, mikä selittää omien vanhempien käytöksen. Ei ole omaa esikuvaa.
Voi olla että olette oikeassa ja minä väärässä.Voi myös olla että te olette väärässä ja minä oikeassa.Ken tietää...tunteet ne on minullakin,enkä voi sille mitään että tällä hetkellä tuntemukseni ovat mitä ovat.
Ehkä olen kasvanut ihmisenä sen verran,että olen alkanut uskaltaa tuoda omia negatiivisiakin tuntemuksiani esille,enkä näe siinä mitään väärää.
Siinä olette oikeassa,että jokaisen täytyy antaa elää sellaista elämää mitä itse haluaa ja missä kokee olevansa onnellinen,en vain usko että äitini on tällä hetkellä omasta elämästään OIKEASTI onnellinen,vaikka niin väittääkin.
Oli miten oli,sen yhden kerran hänelle tiuskin ja se saanee riittää.Yritin vain hieman patistaa häntä parempaan elämään,ja kyllä...ongelmat ne on rikkailla ja laihoillakin mutta ei rikkaiden ja köyhien ongelmia voi todellakaan verrata toisiinsa.Jos rikkailla ihmisillä olisi samat ongemat kuin köyhillä,eivät he kestäisi päivääkään köyhien saappaissa,siitä saan siis olla kiitollinen että köyhyys on tehnyt minusta todella vahvan ihmisen.Kukaan tai mikään ei nykypäivinä saa minua lannistumaan,ja se jos joku on suurin rikkaus kaikista.
nainen 24
Kerrot avoimesti omasta lapsuudestasi, äidistäsi ja siitä miten eri asiat ovat vaikuttaneet sinuun. Haluan muistuttaa siitä, ettei kukaan voi ottaa sinulta pois tai turhentaa niitä kokemuksia, joita sinulle on syntynyt. On ihan luonnollista, että oma lapsuus ja suhde vanhempiin herättävät voimakkaita tunteita tai reaktioita. Kukaanhan meistä ei ole voinut pienenä lapsena valita omia vanhempiaan/huoltajiaan. Äärimmäisen harvoin ihanne ja todellisuus kohtaavat täysin.
Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa omista tekemisistään ja niistä asioista, joita jättää tekemättä, myös äitisi. Läheisiä voi auttaa vain omien resurssien puitteissa, ja vain silloin jos hän haluaa sekä pystyy ottamaan sitä vastaan. Raastavinta on nähdä vierestä läheisen tarvitsevan apua ilman, että hän itse tunnistaa tilannetta.
Nuoremman sisaruksen suhteen voit auttaa häntä sisaruksen verran, mutta et voi alkaa hänelle äidiksi kuten itsekin totesit.
Näet hienosti elämässä olevia hyviä asioita, vahvista niitä. Ne kantavat ja kannatelavat vaikeimpina hetkinä
Kaikkea hyvää sinulle ja läheisillesi
mono-ohjaaja
Ihanan huono provo trolli. Ei sulla kirjoituksen keksijä sitten ollut taas enempää aikaa kuin keksiä tarina köyhästä yh-äidistä- nyyh!
Kyllä minä ihan omasta aidosta elämästäni täällä puhun.Jos sinä et usko,niin älä sitten usko,ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen.
On se outoa ettei kiinnosta työ ja kouluttautuminen senkään jälkeen kun lapsetkin ovat jo koulussa niin ettei siellä kotona päiväsaikaan ketään tarvita.
Ehkäpä ne lapsetkin on tehty sitä varten ettei tarvitse mennä töihin ja kouluttautua eikä kukaan ala ainakaan aluksi ihmettelemään mitään. Sitten eristäydytään kun viimeistään alkaisivat ihmiset ihmettelemään.
Onko ehkä ollut äidilläsi huonot kotiolot omassa lapsuudessaan ja koulukiusatuksi joutumista. Tai ihminen voi olla vaan niin patalaiskakin ettei leipänsä eteen viitsi eväänsäkkään liikuttaa.
Ei se mitään epätavallista ole että lapset alkavat kasvaessaan ihmettelemään epätavallisia vanhempiaan.
Itse en halunnut samanlaista elämää kuin vanhemmillani että ensimmäisenä perustetaan perhettä ennen ammatinopiskelua ja mitään kokemusta työelämästä. Suhde ei kestä edes lasten kouluikään saakka kun se on jo menneen talven lumia. Täytyy olla muutakin elämässä kuin pelkästään lapset ja mies.
Sosiaalisten tilanteiden pelkokin voi tuohon tilanteeseen ajaa. Se on hienoa että ajattelet asioita sillä on niitäkin jotka eivät mieti mitään ja elää samoja polkuja kuin vanhempansa virheineen päivineen. Toistaa sitä sukupolvesta toiseen periytyvää samaa paskoo suoraan sanoen niin ettei polvi parane missään suhteessa. Etäisyyden ottaminen on hyvä merkki että alat itsenäistymään ja ajattelemaan omilla aivoillasi.
Käytöstavat pitää muistaa omankin äidin kanssa.
Kyllä äitini on meidät halusta saada lapsia ja rakkaudesta tehnyt.Vaikka itse tänne tulinkin avautumaan hieman negatiivisista asioista koskien äitiäni,en silti suodata sitä että omaa rakasta äitiäni ruvetaan täällä haukkumaan mihinkään suuntaan.
Kyllä,äidilläni on ollut todella huonot kotiolot ja luulen että niiden pohjalta hänelle onkin muodostunut huono itsetunto ja välttely sosiaalisia tilanteita kohtaan sekä ylipäänsä ihmissuhteisiin sitoutuminen on hänen osaltaan vaikeaa ja vaivalloista.
Ymmärrän siis äitiäni kyllä aivan täysin,ja minusta tuntuu jopa pahalta hänen puolestaan.Sitä suuremmalla syyllä yritänkin antaa hänelle himan potkua persuksi*n,jotta hän saisi elää parempaa elämää,sillä hän on sen ansainnut kaiken sen roskan jälkeen mitä hän on elämässään joutunut kokea.
Entä, jos olet väärässä? Jos ajatus enemmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä ahdistaa äitiäsi. Entä, jos se elämä, jota hän nyt viettää onkin juuri se mihin hän pystyy. Olet vielä nuori ja idealistinen. Joten ihan ymmärrettävää. Yritä enemmän keskittyä omaan elämään. Sinä olet tehnyt omat valintasi, sillä perusteella mitä haluat tulevaisuudessa. Äitisikin on aikoinaan tehnyt omat valintansa sillä perusteella mikä sopii parhaiten hänelle ja mihin hänellä oli mahdollisuuksia.
Ehkäpä äidilläsi ei ole ollut mahdollisuuksia hankkia itselleen koulutusta samalla kun huolehti teistä. Hän on mahdollistanut sen että te lapset saisitte sen mitä hän ei ole saanut. Kasvattaminen on raskasta ja vielä raskaampaa se on jos joutuu liäksi itse kamppailemaan köyhyyden. Onhan se sama köyhyys koskettanut myös äitiäsi? Tärkeintä on elämässä se että välittää, välitä sinäkin äidistäsi, älä anna hänen vajota masennukseen. Ota mukaan elämään. Kuten sanoit: Äiti on tehnyt parhaansa meidän lasten kanssa, tee sinä parhaasi nyt äidin kanssa.
Älä hylkää, kuten isäsi teki teille.
Eikö mutsisi osaa lukea ja kirjoittaa, kun sanot et ei ole mitään koulutusta?
Olet selvästi todella fiksu ja empaattinen nainen. Onneksi äidilläsi ja pikku sisaruksellasi on sinut tukenaan.
Toivottavasti voit auttaa äitiäsi mutta muista että vanha koira ei välttämättä opi enää uusia temppuja! Yritä hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on.
Todennäköisesti äitisi saisi jonkin neurologisen tai psykiatrisen diagnoosin niin halutessaan. Muistakaa tämä neuvomis-innossanne.
Rahapula on raskasta, mutta rikkaissa perheissä vanhemmilla ei ole aina niin paljon lapsille aikaa työkiireiden takia. Voivat olla myös kunnianhimoisia, lapsista pitäisi tulla jotain hienoa. Olisiko se sitten kivaa?
On ikävää, että sinulla ei ole isään mitään välejä.
Kuulostaa muuten aika normaalilta kasvatukselta tuo teidän, paitsi teillä on ollut aika löysä kuri. Se näkyy nyt siskosi huonona käytöksenä. Aikuinen voi kuitenkin itse parantaa omaa käytöstään.
Harvalla on täydellinen lapsuus. Useimmat pärjää silti ihan hyvin.
Tuohan kuulostaa normaalilta "aikuistumisprosessilta" eli lapsena ihailemme vanhempiamme, myöhemmin 20-30 v iässä tajuamme ehkä heidän " virheet" ja saatamme olla heillä vihaisia siitä, kun eivät olekaan "täydellisiä" ja sitten hyväksymme heidät kun ymmärämme, ettemme itsekään ole niin täydellisiä (kun omia lapsia tulee). Niin kauan kun et anna anteeksi äidillesi ja hyväksy äitiäsi, niin annat oman lapsuutesi vaikuttaa edelleen elämääsi. Tarinasi kuulostaa vähän samalta kuin omana, tosin erotuksena se, että oma äitini oli työelämässä ja ei ole masentunut, mutta kannustusta, läsnäoloa ja rajojen asettamista en saanut lapsena, millä oli seuraukset. Nyt olemme äitini kanssa läheisiä ja olen ymmärtänyt, että hän on varmasti tehnyt parhaansa niillä resursseilla, joita hänellä silloin oli! Eli tietysti myös sinun äitisi toimintatapaan on vaikuttanut se, minkälaista hoivaa hän ITSE on saanut omassa lapsuudessaan. Uskon, että jokainen äiti yrittää parhaansa, mutta ainahan se ei valitettavasti riitä. Suosittelen, että puhut äitisi kanssa rehellisesti tunteistasi, mutta koita ymmärtää myös häntä - miksi hän toimi niin! Itse olen nyt jo vanhempana tajunnut, että esim. tietyissä asioissa äitini toimi kasvattajana todella väärin, mutta toisaalta - joissakin muissa asioissa paremmin kuin minä itse.