Niin kauan kuin muistan olen ollut ns. vaikea ihminen. Yksin elellessä ja työelämässä nämä piirteet pysyy taka-alalla mutta parisuhteessa ne tulevat esiin ja lopulta tuhoavat koko suhteen. Ärsyynnyn pikkuasioista ja ne saavat mielessäni isot mittasuhteet. Olen mielestäni lähestulkoon aina oikeassa, asiat tulisi hoitaa minun tyylillä ja tavoillani koska ne ovat "parempia". Etsin toisesta vikoja ja "lyttään". Mielialat vaihtelee laidasta laitaan todella nopeasti, on isot surut ja isot ilot ja kaikkea siltä väliltä. Itkettyä tulee lähes päivittäin jos olen parisuhteessa. Minun kanssa ei jaksa kukaan taistella pitkään ja ymmärrän sen hyvin. Usein suuttuessa tajuan kyllä ettei asiassa ole mitään järkeä mutta silti se kiukku vaan tulee.
Toisaalta on hyviäkin puolia, olen hyväsydäminen, kiltti ja auttavainen. Hyvää seuraa, jos olen hyvällä tuulella. En osaa sanoa miksi olen tällainen. Mitään traumaa ei ole taustalla. Lapsuus oli yksinäinen muttei mitenkään erityisen kurja. Kotiolot oli ok, vaikkakin vanhemmat olivat paljon poissa.
Voisikohan terapiasta olla apua? Kellään kokemuksia vastaavasta?
Toisaalta on hyviäkin puolia, olen hyväsydäminen, kiltti ja auttavainen. Hyvää seuraa, jos olen hyvällä tuulella. En osaa sanoa miksi olen tällainen. Mitään traumaa ei ole taustalla. Lapsuus oli yksinäinen muttei mitenkään erityisen kurja. Kotiolot oli ok, vaikkakin vanhemmat olivat paljon poissa.
Voisikohan terapiasta olla apua? Kellään kokemuksia vastaavasta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
oidipus kompleksi
Katso vihanhallinta.fi
Et oo ainakaan narsisti.
Sulla on varmaan joku hormonaalinen epätasapaino, koska tiedostat huonon käytöksesi.
Mun kaverilla on samanlaisia oireita. Ne on tosi rasittavia. Se on pitkässä parisuhteessa.
Sillä on kilpirauhasen vajaatoimintaa.
Olen samanlainen kuin aloittaja. Viime aikoina on alkanut tuntua, että on tullut vähän liikaakin ns. katsottua peiliin. Kun kuuntelen muiden juttuja toisista ihmisistä, lähinnä siis haukkumista, niin tuntuu melkein aina siltä, että minähän olen juuri tuollainen. Koska on melko ilmeistä, etten pysty muuttumaankaan, toivoisin, että olisin sellainen ihminen, joka vain porskuttaa eikä näe itsessään mitään vikaa. On kamalaa tajuta olevansa kamala.
Minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että yksi niin sanotusti terveen ihmisen suojamekanismeja on se, ettei näe vikaa itsessään. Kun ihminen oivaltaa oman kamaluutensa, seuraa romahdus.