Kirjoitan tämän tänne nyt, sillä en ehkä pystyisi tätä lähiviikkoina tekemään ja oloni on nyt tunteiden puolesta vakaa. Mietin, kuinka moni on tällä hetkellä samassa tilanteessa...
Ensimmäinen ja ehkä elämäni viimeinen lemmikkiystäväni tulee todennäköisesti sulkemaan silmänsä lopullisesti lähiaikoina. Kissani lopetetaan, mikäli todetaan, ettei pystytä hoitamaan kuntoon, koska itse kuntoon hoitaminen voisi tappaa nopeammin.
Nämä kaksi viikkoa ovat olleet vaikeita ja kaipaan kovasti kissani kehräystä, juttelua, vaatimuksia, seuraa ja hyvää ruokahalua. Kissani on sairas ja pahemmaksi näyttää menevän päivä päivältä. Kissa on paljon yksin omissa oloissaan ja käyttäytyy kuin vihaisi minua (erityisesti silloin kun annan lääkkeet). Tunnen myös, miten itsekin hajoan rikki päivä päivältä. Kissani on minulle erittäin rakas, sillä hän on auttanut mielenterveydellisissä ongelmissani. Ties missä olisin, jos häntä ei olisi. Kissani tultua elämääni elämäni muuttui henkisesti rikkaammaksi ja kasvatti minua ihmisenä.
Miten ihmeessä, miten miten miten MITEN te olette päässeet yli? Mitä sanoja ja ajatuksia olette itsellenne syöttäneet ennen kissan kuolemaa tai sen tapahduttua tai sen jälkeen? Miten tapahtui, millainen kissa oli viime päivinään/hetkinään ja mitä sinä ajattelit? Pysähtyikö maailma hetkeksi vai pitkäksi aikaa.
Minua pelottaa, etten pääse viikkoihin sängystä ylös, sillä olen mieleltäni herkkä, sosiaaliselta puolelta ihmiskaveriton ja käynyt läpi vakavan masennushelvetin.
Ja mietin, otettaisiinko minua missään lääkärissä tai muualla vakavasti, koska olen MIEHENÄ mennyt TUNTEILEMAAN ja kiintynyt "PELKKÄÄN" LEMMIKKIIN, jonka tilalle voi hankkia uuden lemmikin kuin tavaran.
Vittu.
Ensimmäinen ja ehkä elämäni viimeinen lemmikkiystäväni tulee todennäköisesti sulkemaan silmänsä lopullisesti lähiaikoina. Kissani lopetetaan, mikäli todetaan, ettei pystytä hoitamaan kuntoon, koska itse kuntoon hoitaminen voisi tappaa nopeammin.
Nämä kaksi viikkoa ovat olleet vaikeita ja kaipaan kovasti kissani kehräystä, juttelua, vaatimuksia, seuraa ja hyvää ruokahalua. Kissani on sairas ja pahemmaksi näyttää menevän päivä päivältä. Kissa on paljon yksin omissa oloissaan ja käyttäytyy kuin vihaisi minua (erityisesti silloin kun annan lääkkeet). Tunnen myös, miten itsekin hajoan rikki päivä päivältä. Kissani on minulle erittäin rakas, sillä hän on auttanut mielenterveydellisissä ongelmissani. Ties missä olisin, jos häntä ei olisi. Kissani tultua elämääni elämäni muuttui henkisesti rikkaammaksi ja kasvatti minua ihmisenä.
Miten ihmeessä, miten miten miten MITEN te olette päässeet yli? Mitä sanoja ja ajatuksia olette itsellenne syöttäneet ennen kissan kuolemaa tai sen tapahduttua tai sen jälkeen? Miten tapahtui, millainen kissa oli viime päivinään/hetkinään ja mitä sinä ajattelit? Pysähtyikö maailma hetkeksi vai pitkäksi aikaa.
Minua pelottaa, etten pääse viikkoihin sängystä ylös, sillä olen mieleltäni herkkä, sosiaaliselta puolelta ihmiskaveriton ja käynyt läpi vakavan masennushelvetin.
Ja mietin, otettaisiinko minua missään lääkärissä tai muualla vakavasti, koska olen MIEHENÄ mennyt TUNTEILEMAAN ja kiintynyt "PELKKÄÄN" LEMMIKKIIN, jonka tilalle voi hankkia uuden lemmikin kuin tavaran.
Vittu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Se on oikeen!
Valokuva= Eilen pala paperia, tänään yli tuhat muistoa:(
Minulla oli viimeksi kissa melkein 20 vuotta, siis ison osan elämästäni.
Kun se tuli vanhaksi, lohduttauduin ajatuksella, että annoin sille niin hyvä elämän kuin vain pystyin.
Kissani oli ikänsä terve, ostin sille laadukkaita lihapitoisa ruokia.Eläinlääkäreitä tarvittiin vain leikkaukseen ja rokotuksiin.
Huolehdin kaikesta mahdollisesta, että kissalla olisi kaikki hyvin, ja ettei siltä mitään puuttuisi.
Ulkoilessa olin mukana vahtimassa, en uskaltanut jättää sitä yksin, ettei mitään pahaa tai vahonkoa sille sattuisi.
Ja kun ikää kertyi sen loppu läheni, ruka ei enää maistunut, ja silmistä hävisi elämänilo, oli siitä aika luopua.Parhaani tein kissani eteen, ja viimeinen palvelus sitä kohtaan oli viedä se lopetuspiikille.
Kyllä itkin useampana päivänä, ja vielläkin ikävöin, ja muistelen yhteisiä hetkiä.Mutta tärkeintä on hoitaa kissaa kunnolla, ettei jälkeenpäin tarvitse katua .
Ikävä helpottaa ajankanssa, ja suru muuttaa muotoaan.Ensimmäiset päivät ovat hankalimpia, minä keräsin heti kaikki kissan tavarat pois.Ja ajattelin että näin se meni yksi kissan pitkä elämä, ja ainahan ne lupulta kuolee, vaikka kuinka hyvin niitä hoitaisi.
Uuden lemmikin voi ottaa sitten, kun itse on siihen valmis.Jotkut ottavat heti, jotkut vasta vuosien päästä.
Ainahan pitää varautua lemmikistä luopumiseen, se hetki alkaa lähestyä siitä asti kun lemmikki on otettu.
Mutta, kannattaa nauttia siitä yhteisestä ajasta, ja hoitaa kissa asiaan kuuluvasti, antaa sille turvallinen ja hyvä elämä.Sen on jokainen kissa ansainnut.
Minusta tuntui että kissani oli läsnä vielä kuoltuaankin. Juttelin sille, tunsin että on lähellä. Lemmikin menetys koskee kovasti, on kokemusta.
Tuo kissan läsnäolo voi tuntua hyvinkin todelliselta, heräsin aamuyöllä ihan muuten vaan ja kävin WC:ssä ja rupesin uudelleen nukkumaan, siinä oltuani jonkin aikaa ihan kevyessä unessa hämmästyin kun juuri edesmennyt kissani tulee päälleni ja koskettaa tassulla poskeani ja viihtyy jonkin aikaa rintani päällä, itse siinä olevinaan käsilläni pitelen kissaani kuten tapana oli vastaavassa tilanteessa ja yhtäkkiä alan ajatella että eihän tämä voi olla todellista, niinpä siinä pikkuhiljaa kissani alkaa haihtua kuin taiottuna hiljakseen pois kun heräilin, ihan kylmänväreet tulee vieläkin kun kirjoitan tätä.
Kokemus oli muuten tosi miellyttävä.
Menee kyllä mun sympatiat sun puoleen. Itselläni ollut 3 lemmikkiä ennen mun nyk. kissaa, ja jokainen on ollut mulle kuin oma lapsi. Kun lemmikki on kuollut, se tuntuu kuin ois sydän revitty rinnasta, mutta mulla on auttanut kun on järjestänyt lemmikille hautajaiset kauniiseen paikkaan, Myöhemmin oon ajatellut lemmikkieni kujeita ja pyrkinyt olemaan tyytyväinen siihen, että se vietti hyvän elämän. Vaikka aiempien lemmikkien kuolemista on jo vuosia, en silti halua ajatella päiviä, joina ne kuolivat. Nykyään pidän seinällä kuvia pörröisistä kavereistani, ja niiden kuvien katsominen saa minut hyvälle tuulelle. Ajan mittaan surun tilalle tulee onnen tunne siitä, että on saanut kokea lemmikkinsä elämää. Jos tuntuu että jaksat, niin kirjoittele.
Itse en voinut pitää edesmenneen kissani kuvaa seinällä kuin pari päivää tapahtuman jälkeen, tuntui että tulee vaan pahempi olo siitä, voi olla henkilökohtainen asia mutta jotenkin helpompaa unohtaa entinen kaveri kun ei koko ajan hänen kuva ole näkyvillä, ehkä myöhemmin kun olo helpottuu näkee asian aivan eri lailla ja voi sen kuvankin taas ottaa esille.
Eihän toki entistä lemmikkiään kokonaan voi koskaan unohtaa eikä pidäkään mutta kun suru on pahimmillaan se voi helpottaa oloa kun on vähemmän siitä muistuttavaa esillä.
Kyllähän se kissasi elää ikuisesti sinun sydämessäsi. Kissan elämä ei ole niin pitkä kuin on ihmisen ja sairaus tulee hiipien, kissa osaa peittää sen hyvin. Jos kunto on huono, anna kissasi päästä kissojen taivaaseen. Anna tuhkata se ja pidä sille hautajaiset sopivassa paikassa, mihin hautaat tuhkan. Katsot valokuvat ja pidät muisteluillan.
Suru hellittää aikanaan, on totta vaikka kuulostaa kliseiseltä. Aikanaan voit lähteä esimerkiksi etsimään uutta kissaa kodittomista kissoista löytötaloissa, tutustua uuteen kissapersoonaan.
Ihmisen sydän kun on kummallinen. Sinne mahtuu monta rakasta. Minäkin olen hoitanut suurella sydämellä montaa kissaa, nytkin heitä on useampi. Eikä kaikki ole tulleet jäädäkseen (sijaishoidan kissoja).
Jossain odottaa raidallinen aikuinen mirri uutta kotia.