Kissan kuolema

Se on oikeen!

Valokuva= Eilen pala paperia, tänään yli tuhat muistoa:(

Minulla oli viimeksi kissa melkein 20 vuotta, siis ison osan elämästäni.
Kun se tuli vanhaksi, lohduttauduin ajatuksella, että annoin sille niin hyvä elämän kuin vain pystyin.
Kissani oli ikänsä terve, ostin sille laadukkaita lihapitoisa ruokia.Eläinlääkäreitä tarvittiin vain leikkaukseen ja rokotuksiin.
Huolehdin kaikesta mahdollisesta, että kissalla olisi kaikki hyvin, ja ettei siltä mitään puuttuisi.
Ulkoilessa olin mukana vahtimassa, en uskaltanut jättää sitä yksin, ettei mitään pahaa tai vahonkoa sille sattuisi.
Ja kun ikää kertyi sen loppu läheni, ruka ei enää maistunut, ja silmistä hävisi elämänilo, oli siitä aika luopua.Parhaani tein kissani eteen, ja viimeinen palvelus sitä kohtaan oli viedä se lopetuspiikille.
Kyllä itkin useampana päivänä, ja vielläkin ikävöin, ja muistelen yhteisiä hetkiä.Mutta tärkeintä on hoitaa kissaa kunnolla, ettei jälkeenpäin tarvitse katua .
Ikävä helpottaa ajankanssa, ja suru muuttaa muotoaan.Ensimmäiset päivät ovat hankalimpia, minä keräsin heti kaikki kissan tavarat pois.Ja ajattelin että näin se meni yksi kissan pitkä elämä, ja ainahan ne lupulta kuolee, vaikka kuinka hyvin niitä hoitaisi.
Uuden lemmikin voi ottaa sitten, kun itse on siihen valmis.Jotkut ottavat heti, jotkut vasta vuosien päästä.

Ainahan pitää varautua lemmikistä luopumiseen, se hetki alkaa lähestyä siitä asti kun lemmikki on otettu.
Mutta, kannattaa nauttia siitä yhteisestä ajasta, ja hoitaa kissa asiaan kuuluvasti, antaa sille turvallinen ja hyvä elämä.Sen on jokainen kissa ansainnut.

Minusta tuntui että kissani oli läsnä vielä kuoltuaankin. Juttelin sille, tunsin että on lähellä. Lemmikin menetys koskee kovasti, on kokemusta.

Menee kyllä mun sympatiat sun puoleen. Itselläni ollut 3 lemmikkiä ennen mun nyk. kissaa, ja jokainen on ollut mulle kuin oma lapsi. Kun lemmikki on kuollut, se tuntuu kuin ois sydän revitty rinnasta, mutta mulla on auttanut kun on järjestänyt lemmikille hautajaiset kauniiseen paikkaan, Myöhemmin oon ajatellut lemmikkieni kujeita ja pyrkinyt olemaan tyytyväinen siihen, että se vietti hyvän elämän. Vaikka aiempien lemmikkien kuolemista on jo vuosia, en silti halua ajatella päiviä, joina ne kuolivat. Nykyään pidän seinällä kuvia pörröisistä kavereistani, ja niiden kuvien katsominen saa minut hyvälle tuulelle. Ajan mittaan surun tilalle tulee onnen tunne siitä, että on saanut kokea lemmikkinsä elämää. Jos tuntuu että jaksat, niin kirjoittele.

Itse en voinut pitää edesmenneen kissani kuvaa seinällä kuin pari päivää tapahtuman jälkeen, tuntui että tulee vaan pahempi olo siitä, voi olla henkilökohtainen asia mutta jotenkin helpompaa unohtaa entinen kaveri kun ei koko ajan hänen kuva ole näkyvillä, ehkä myöhemmin kun olo helpottuu näkee asian aivan eri lailla ja voi sen kuvankin taas ottaa esille.
Eihän toki entistä lemmikkiään kokonaan voi koskaan unohtaa eikä pidäkään mutta kun suru on pahimmillaan se voi helpottaa oloa kun on vähemmän siitä muistuttavaa esillä.

Kyllähän se kissasi elää ikuisesti sinun sydämessäsi. Kissan elämä ei ole niin pitkä kuin on ihmisen ja sairaus tulee hiipien, kissa osaa peittää sen hyvin. Jos kunto on huono, anna kissasi päästä kissojen taivaaseen. Anna tuhkata se ja pidä sille hautajaiset sopivassa paikassa, mihin hautaat tuhkan. Katsot valokuvat ja pidät muisteluillan.
Suru hellittää aikanaan, on totta vaikka kuulostaa kliseiseltä. Aikanaan voit lähteä esimerkiksi etsimään uutta kissaa kodittomista kissoista löytötaloissa, tutustua uuteen kissapersoonaan.
Ihmisen sydän kun on kummallinen. Sinne mahtuu monta rakasta. Minäkin olen hoitanut suurella sydämellä montaa kissaa, nytkin heitä on useampi. Eikä kaikki ole tulleet jäädäkseen (sijaishoidan kissoja).
Jossain odottaa raidallinen aikuinen mirri uutta kotia.