Toissa päivänä minulle diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Olen aina tiennyt että päässäni on jotain vikaa mutta nyt kun vihdoin ja viimein sain siihen varmuuden niin ahdistukseni vain pahenee. Olen paljon lukenut näistä sairauksista viime päivinä ja ei en todellakaan halua hyväksyä että olen tuollainen!!
Muutamalle ystävälle olen kertonut tästä että nyt se on sitten varmaa. Nyt kaduttaa että menin kertomaan. Vaikka tiedän että heidän suhtautuminen tuskin tulee muuttumaan minua kohtaan niin silti... olisiko vain pitänyt olla hiljaa.
Lääkityskin aloitettiin mutta en vielä ole ottanut yhtäkään nappia. Koska en vain halua hyväksyä tätä kaikkea!! Vertaistukea tosiaankin tarvitsen. Miten päässä tästä yli? Kauan aikaa teillä on menny että olette hyväksyneet tosiasian?
Muutamalle ystävälle olen kertonut tästä että nyt se on sitten varmaa. Nyt kaduttaa että menin kertomaan. Vaikka tiedän että heidän suhtautuminen tuskin tulee muuttumaan minua kohtaan niin silti... olisiko vain pitänyt olla hiljaa.
Lääkityskin aloitettiin mutta en vielä ole ottanut yhtäkään nappia. Koska en vain halua hyväksyä tätä kaikkea!! Vertaistukea tosiaankin tarvitsen. Miten päässä tästä yli? Kauan aikaa teillä on menny että olette hyväksyneet tosiasian?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saa nykyään helposti (ja siinä rinnalla epävakaa persoonallisuushäiriö). Oletko varma diagnoosin oikeellisuudesta?
Harmillista että olet sairastunut, mutta hyvä että olet saanut diagnoosin. Näin ainakin itse koen kun diagnoosista on aikaa nyt reilu kaksi vuotta. Olin myös alkuun hyvin lääkevastainen ja aloitin pienemmällä annoksella kuin määrättiin. Lisäsin kuitenkin ajan kanssa annosta ja sain myös täydentävää lääkitystä. Nyt pari vuotta myöhemmin huomaan saaneeni takaisin sen osan persoonallisudestani, kun muistan ennen sairastumisjaksoja. Lääkitys ja keskusteluhoito on tehonnut positiivisesti minun kohdallani. Kerroit että olet kertonut diagnoosistasi ja kadut sitä. Itse koin myös että olin myös liian avoin kun sairastuin. Harmittaa vähän jälkikäteen.
Mitä kauemmin on diagnoosista aikaa ja mitä paremmin alkaa voimaan, niin sitä helpompi sairaus on hyväksyä osana itseä ja menneisyyttä. Sopivasti lääkittynä ja terveellisiä elämäntapoja noudattaen on mahdollista elää ihan normaalia elämää. Käydä töissä, pitää huolta perheestä ja itsestä sekä rakastaa.
Muista myös että et sinä ole sellainen kun täällä palstalla jossain määrin kirjoitetaan. Sinä olet persoona jolla on omat persoonallisuuden piirteesi. Sairastumisen myötä voi jotkut luontaiset taipimukset vahvistua ja toiset heiketä. Oman kokemukseni mukaan tasapaino löytyy kyllä toipumisen myötä ja sitä löytää taas oman itsensä. On myös väistämätöntä että toipuessa huomaa suhtaututuvansa asioihin pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin. Siinä todella elämänkatsomus avartuu ja näkemys inhimillisyyteen laajenee.
bipo2 kirjoittikin tuossa jo niin fiksusti että ei lisättävää.
Itsellä samat diagnoosit. On muistettava kyllä että kumpaakin noista on monen asteista ja tyyppiä. Hyväksymisen kanssa on vähän sillee ja tollee. Ajan kanssa sitten helpottaa.
Aika se taitaa olla joka auttaa hyväksymään. Tänään otin sitten ensimmäisen napin ja katsotaan miten se tästä. Maanantaina aika psykiatrille ja olen tässä viime päivien aikana kirjoitellut ajatuksia ylös. Jotka menee laidasta laitaan. Näyttää ne sille ja jutella.
Kiitos bibo2 kauniista kirjoituksesta. Ehkä se tästä :)
Hei,
itselläni myös nuo diagnoosit, mutta en usko niihin alkuunkaan. Mielestäni tuo hypomania vaihe oli pelkkää nuoruutta ja kokeilun halua. Minulla on ollut vaikea nuoruus ja jäänyt elämättä tiettyjä asioita.
Minulla on ihan huijari olo näiden vaikeiden diagnoosien takia. En mielestäni ansaitsi olla työkyvyttömänä. Tosin jokin sanoo, että kaikki minulla ei ole hyvin, sillä perus arkiaskareetkin tuntuvat niin vaivalloisilta ja masennun herkästi.
Olen yrittänyt puhua lääkärille, että minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta he vain tokaisevat että niitä on eri muotoja ja jopa yksi mania/hypomania kausi riittää diagnoosin saamiseksi.
En itse ole löytänyt keinoja sairauden hyväksymiseksi, mutta veikkaanpa että lähimmillä ihmisillä on asiassa suuri merkitys. Kun he antavat tukea ja ymmärrystä, niin pystyt itsekin paremmin hyväksymään tilanteesi. Itse en ole tätä tukea saanut. :(
"Lääkityskin aloitettiin mutta en vielä ole ottanut yhtäkään nappia."
Etkä ota, jos tahdot elää onnellisen ja terveen elämän.
"Kauan aikaa teillä on menny että olette hyväksyneet tosiasian?"
Mistä lähtien olet luullut, että mikään psykiatrin sanoma olisi totta?
www.madinamerica.com
GET THE FACTS, NOT THE MARKETING CAMPAIGN
toi menee Pseudoreality kuules jo henkisen väkivallan puolelle. Lopeta vaan meidän häirintä aiheesta ja jos itse haluat elää "terveellistä elämääsi" niin siitä vaan. Kukin valitsee itse.
Mä syön lääkkeeni ja voin tosi hyvin niiden ansiosta. Ilman niitä voisin todella huonosti.
Itse olen vasta tuore tapaus psykiatrian poliklinikalla. Vaikean masennuksen takia menin mutta viime viikko on mennyt niin lujaa ja ollut mielestäni elämäni parasta aikaa. Kyllähän tuo elinkautis diagnoosi taitaa pamahtaa viralliseksi kun siitä vahva epäily jo oli. Musta tuntuu että voisin kirjoittaa kirjan.. paksun sellaisen.. mun viime viikon touhuiluista. Höhöö. Mutta en varmaan kirjoita koska en muista puoliakaan.
Mä tiedän että kun tää mania menee ohi niin pudotus on todella karu ja varmaan tapan itteni kun palaudun "normaaliksi" ja ajattelevaksi ihmiseksi ja alan pohtimaan asioita. Mutta se on tervettä järkeä. Kun on mennyt kusemaan taloutensa, muiden raha-asiat, nolannut itsensä pahemman kerran, avautunut väärään suuntaan, tapellut, väitellyt, riehunut ja mitä vielä... en mä kyllä ajatellut jatkaa tätä elämää kun tää mania loppuu..
Pitäis varmaan kertoa nuille ensi viikon vastaanotolla koska prkl haluan jalat maahan - tai vaikka maan alle. Mustapa nyt vaan vähän tuntuu että päädyn in that case suljettujen telkien taakse. Koska oikeesti on tapahtunut tosi jänniä asioita ja minähän menin vähän vuodattamaan ja kertomaan koska se oli pirun hyvä idea olla tosi avoin.. ja vastauksena oli että olen psykoottinen. Että sellainen psykoottinen maniako tässä. No hauska tavata! No mutta joo! Mutta perkuta on hauskaa. heheheheee. Miten mä oon saanut kirjoitettua näin pitkän viestin ja lähestulkoon suomeksi! WUHUU.
Joku maanikko nyt täältä vaan messiin lähdetään vaikka Afrikkaan tai Ameriikan kauniiseen maahan ja sitten pidetään hauskaa.
En ole hyväksynyt vieläkään. Bipo diagnosoitiin 13 vuotta sitten. Välissä olin terve ilman lääkitystä useamman vuoden. Uskon että kyseessä on väärä diagnoosi, koska en ole koskaan ollut sairaalassa täysin psykoottisena ja maanisena. Muuten kyllä sairaalassa olen ollut ja psykoottisuuttakin on ollut mutta kuitenkin...