Miksi minua aina syytetään että teen jotain väärin? Omaiseni syyttävät, että esitän sairaampaa kuin olen. Kärsin mm. masennuksesta. Aina, kun olen jossakin, esim. terapiassa tai menen esim. opiskelemaan, on kotiväki syyttämässä, että teen jotain väärin, "olen kuin murrosikäinen", "esitän sairaampaa kuin olenkaan" jne. He eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Aina pitäisi skarpata ja esittää jotain parempaa kuin on.
Mielestäni olen oma itseni ja rehellinen, mutta eivätkö kotiväki usko minua ja luota, että teen niin kuin parhaaksi näen?
Olen miettinyt sitä, että esitänkö kuitenkin saadakseni sääliä, ymmärrystä, eri oikeuksia kuin muut tms.? Vai lopetanko sairauksistani kertomisen ja uskottelen olevani miltei normaali?
Ehkä korostan sairauksiani liikaa. Joskus isäni on jopa kiistänyt sairauteni.
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta omaisten suhtautumisesta?
Mielestäni olen oma itseni ja rehellinen, mutta eivätkö kotiväki usko minua ja luota, että teen niin kuin parhaaksi näen?
Olen miettinyt sitä, että esitänkö kuitenkin saadakseni sääliä, ymmärrystä, eri oikeuksia kuin muut tms.? Vai lopetanko sairauksistani kertomisen ja uskottelen olevani miltei normaali?
Ehkä korostan sairauksiani liikaa. Joskus isäni on jopa kiistänyt sairauteni.
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta omaisten suhtautumisesta?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen sairastanut masennusta jo useamman vuoden, mutta omaiseni tajusivat sairauteni vakavuuden vasta, kun olin käytökseltäni psykoottinen.
Kokemusteni mukaan masennusta ei pidä kukaan ansiotyössä käyvä perheellinen oikeana sairautena. Sehän on vain yksinäisten ihmisten turhaa valitusta, mutta toisaalta masentuuhan ne perheellisetkin.
Niin totta, niin totta... Itselläni ihan samanlaiset kokemukset ja jopa sairauden kulku - olin masentunut vuosia enkä itsekään sitä ymmärtänyt ennen kuin ajauduin psykoosiin.
Mutta sitä ei vain voi tietää - sitä tuskan määrää ei oikeastaan voi edes uskoa - ellei itse ole kokenut.
Minä olin kyllä ennen psykoosiani ollut hoidossa masennuksen takia, mutta sairauden vakavuuden tajusin itsekkin vasta psykoosista selvittyäni.
En ole oikein vieläkään täysin toipunut, enkä kyllä tiedä toivunko tästä ikinä? Eläminen on vaan käynyt niin kovin mutkikkaaksi kaikkien sekoilujen jälkeen.
Eli kovin on tuskasta tämä elämä vielä psykoosin jälkeenkin.
hullugaani:Itse olen kokenut aikoinaan myös psykoottisuutta. Voin sanoa ainakin omasta kokemuksestani, että se jättää kyllä syvän haavan. Siitä järkytyksestä toipuessa meni kauan aikaa. Otan osaa...
Kiitos osanotosta Ahdistunut, mutta eihän tämä tilanne tästä voivottelemalla parane. En ole varsinaisesti järkyttynyt psykoosista. Minusta on vain tullut elämänhaluton psykoosin jälkeen. En pysty ajattelemaan tulevaisuutta, kun kaikki tuntuu niin harmaalta. Lisäksi olen toisaalta pettynyt itseni suhteen, kun en saa itsestäni mitään irti.
Välillä läheisten puheetkin tuntuvat painostavilta, kun he puhuvat vain oman elämän tapahtumista ja kiireellisistä työntäyteisistä päivistä. Sitä vaan tuntee itsensä aivan turhaksi paskaksi, kun joskus kuuntelee läheisten puheita. Siksi olenkin mieluiten eristäytyneenä omissa oloissa, jolloin pääsen henkisesti paljon helpommalla.
Luulisi sinun vanhempiesi olevan ymmärtäväisempiä sairautesi suhteen, kun sinulla on ollut psyykoottinen kausi takana. Selviytymistä varmaan helpottaa, jos pystyy olemaan jossain toiminnassa mukana töissä tai koulussa. Toisaalta luulisi opiskelun olevan hankalaa, jos olet vieläkin masentunut. Tavoitteenasettelua on masentuneena melkein pakko laskea ja toivoa vain seuraavasta päivästä parempaa.
Voimia ja innostusta
ovat olleet lyhyitä, mutta silti kauheita kokemuksia. Niitä kyllä pelkää että ne uusivat kun tarpeeksi vanne kiristää pään ympärillä.
Olen kuullut jostain psykoosin jälkitilasta...siihen kuuluu juuri väsymystä jne.
En ole tosiaan kokenut saaneeni tarpeeksi ymmärrystä omaisiltani...mutta sitäkin enemmän tietysti ammattiauttajilta ja kohtalokavereilta.
niistä lyhyistä psykooseista on tosiaan kauan aikaa...toisen koin 14 v. ja toisen 18 v. ja nyt olen 28v.
Minulla oli pitkäkestoinen paranoidinen psykoosi viime vuoden syksystä aina kevääseen asti. Kesällä lopetin lääkityksen ja jouduin pakkohoitoon elokuulla taas psykoottisena tapauksena poliisin avustamana.
Siispä sen verran omaiseni minusta välittävät, että olen joutunut tänä vuonna aina säännöllisin väliajoin pöpilään pakkohoitoon. Nyt kyllä yritän pysyä poissa pöpilästä ja syödä lääkkeet avohoidon piirissä.
Masennusta olen sairastanut jo useamman vuoden, nyt olen 20v. Yläasteelta lähtien minulle on vain hoettu, että haen vain huomiota, vaikken ikinä, IKINÄ ole mennyt kelleen edes mainitsemaan, että kärsisin masennuksesta ja pahoinpitelen itseäni minkä ehdin. Ja syytökset ovat peräisin vanhemmilta, ei muilta ulkopuolisilta niinkään, muilta on saanut vain tukea.. Uskottelen olevani normaali, vaikka minulle koko ajan muuta hoetaankin. Ja tosiaankaan, en ikinä ole kelleen kertonut sairauksistani yms.,silti syytetään, että olen tämmönen vain saadakseni huomiota. Epäilyttää jo itseänikin.. :S
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Olen nyt 27-vuotias nainen. Olen sairastanut masennusta lukioikäisestä saakka ja vielä tänäkin päivänä saan enimmäkseen äidiltäni kuulla, että "ei sitä saa jäädä sairastamaan" ja minun "pitää ottaa vain itseäni niskasta kiinni" jne. Olen sairastanut myös pitkän psykoottisen vaiheen, se kesti noin vuoden. Vanhempani ja lähipiirini kiinnostuivat mielenterveyden tilastani vasta, kun aloin psykoosissa heille selittämään miten opiskelukaverini aikoo tappaa minut ym. harhoja. Minulle on omaisteni suhtautumisen takia kehittynyt vahva syyllisyyden tunne kaikenlaisesta sairastamisesta, en uskalla aamuisin edes nukkua kovin pitkään vaikka on vapaapäivä.
Joo on kokemusta. Mä en sitten osaa tehdä yhtään mitää sukuni mielestä tai ukkoni mielestä. Antaa kuule sellasten ihmisten olla omassa arvossaa. Oletko sinä arvostellut heidän olemistaan. Se on kyllä vaan kumma että nämä oikeassaolijat ovat niin mielellään kuuntelemassa minua että voisivat olla parempia ja viisaampia.
Minun läheiseni saavat olla ihan rauhassa mielipiteneen minä en niitä kaipaa. Eikö sinua ihmetytä mikä tarve niillä on mielipiteitään tyrkyttää. Hankkisivat oman elämän niin ei tavis miettiä mitä muut tekee niiden mielestä väärin.
Elä puhu niille kun ne yrittää udella. Mun ukko on ihan ällikällä kun olen lopettanut puhumisen.
Tollaset ihmiset ei voi elää ilman meitä raukkoja joita parempia ja viisaampia ne on. Jos me "parannutaan" ne on ihan hukassa.
Esimerkiksi mun mies on ihan hukassa jos mulla menee hyvin. Sille passaa tosi hyvin että olen masentunut ja onneton. Eikö oo vaan ihmeellistä.
Helvetti että vihaan tollasia ihmisiä. jos yritän aina teoillani meilyttää noita läheisiäni olen iltseläni hukassa.
edellytys että löytää itsenä on ettei pidä ohjenuoranaan elämässä muiden mielyttämistä.
Itsetuntokin siinä kasvaa kun uskaltaa olla olla omaitsenä ja sitä kautta löytääkin itsenä ja voi ihan itse miettiä mitä on ja mitä haluaa.
Ja kun sitten kun on itsensä kanssa edes vähän sinut sillä pohjalla ettei yritä mielyttää toisia on aivan ihana jos saa joltain hyväksyntää. Se kasvattaa itseluottamusta ja uskoa itseen ja uskallusta etsiä itseä.
Omana itsenä oleminen vaatii paljon. Se vaatii opiskelua siitä mitä omana itsenä oleminen on. Se vaatii uskallusta, ainakin munun kohdallani vaatii koska tunnen olevani niin heikko.
Kannattaa lopettaa skarppaaminen eikä elää toisten pillin mukaan.
Usein tuntuu olevan niin, että kun läheinen, etenkin oma lapsi sairastuu masennukseen, syllisyys alkaa kalvaa itse asiassa vanhempia itseään. Joskus syystäkin toki. Sitten ne yrittävät helpottaa omaa oloaan mitätöimällä koko sairauden olemattomaksi tai itse keksityksi, ettei vahingossakaan tarvitsisi myöntää omia heikkouksiaan. Helkkarin epäkypsää. Masennukseen pitäisi oppia suhtautumaan kuin mihin tahansa kremppaan, vaikka vittumaiseen ihottumaan tai jotain. Senkin kanssa voi elää ihan selkä suorassa.
Niin, ja jos nyt yrittäisivät edes vähän asettua sen masentuneen nahkoihin. Ihan potilaan mieliksi, edes kerran.