Ero ja ahdistus lasten menettämisestä

Meillä on kolme lasta, joista vanhin vasta 3-vuotias. Parisuhde on ihan päin prinkkalaa. Mitään keskusteluyhteyttä ei ole ollut aikoihin. En tiedä enää mitä tekisin. Kerron vähän taustaa. Tavattiin noin 6 vuotta sitten ja rakastuttiin päätä pahkaa. En ollut koskaan tuntenut mitään sellaista ja muutimme yhteen hyvin pian tapaamisen jälkeen. Ajattelin, että tässä on mies, joka ei koskaan tule minua satuttamaan. Toisin kävi. Ilmeni, että hänellä oli alkoholiongelma. En sanoisi alkoholisti, mutta ei siis pystynyt lopettamaan, jos joku yllytti juomaan. Eikä siinä vielä mitään, koska joi harvoin. Mutta kännissä iski naisia mun nenän edessä, oli aggressiivinen, kusi mihin sattuu jne. Tätä sattui kolme kertaa, jonka jälkeen sanoin, että juominen loppuu kokonaan tai lähden. Mies lopetti juomisen ja jonkin ajan kuluttua tulin raskaaksi. Silloin meni vielä hyvin. Lapsen syntymän jälkeen välit kuitenkin viilenivät selvästi. Hän kohteli minua enemmän äitinä kuin puolisona. Olimme kuitenkin vielä onnellisia ja haaveilimme tulevaisuudesta. Tulin raskaaksi uudestaan ja odotin kaksosia. Kun raskaus oli yli puoli välin, miehellä oli firman pikkujoulut. Hän ei ollut juopotellut moneen vuoteen. Mies lähti keilaamaan ja syömään ja sanoi tulevansa kahdeksalta kotiin. Laitoin viestiä kun miestä ei näkynyt, että miten menee, onhan kaikki kunnossa. Laittoi viestin, että tulee kohta. Kirjaimet sekaisin, joten tajusin, että on kännissä. Odottelin, odottelin. Laitoin viestiä, ei vastattu. Soitin, löi luurin korvaan tai ei vastannut. Pelkäsin. Aloin saamaan supistuksia, mutta sain onneksi rauhoitettua itseni ajoissa. Laitoin oveen turvalukon, onneksi! Mies tuli puoli kolme yöllä ovelle kiroilemaan. En uskaltanut päästää sisään. Aamulla päästin sisään, Se oli virhe. Silloin 1v tyttöni pelkäsi ja niin pelkäsin minäkin. Olisin jättänyt miehen silloin, mutta hän sai minut taas ylipuhuttua. Sanoi etten pärjää yksin. Anna olla edes siihen asti. Anna vielä anteeksi. En vieläkään tiedä missä mies oli sinä yönä, kun baarista poistunut kolme tuntia ennen kotiin tuloa ja asuimme parin minuutin kävelymatkan päässä. Hän ei muista mitään, tai ainakin väittää niin. Emme ole onnellisia olleet sen jälkeen. Hän syyttää minua, kun ei keskustella mistään. En ole hänen tukenaan. Kerran sanoi kiukuissaan, että meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteistä ja on ollut kanssani vain paremman puutteessa. Se selittäisi paljon, vaikkei kuulemma ole totta. Viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä. Pelkkää tappelua. Lasten edessä ja ilman lapsia. Mies vaan jupisee kaiken aikaa ja joka ikisestä asiasta! Mikään ei ole hyvin. Mitään kotitöitä ei tee. Ei siis mitään! Toki olen kotiäitinä, mutta kolmen lapsen kanssa ei paljon ehdi. Hän ei ole koskaan vienyt lapsia yksin mihinkään. Kotona on kännykällä netissä kaiken aikaa, lapsia kylvettäessä, lasten kanssa leikkiessä ja silloin kun muka katsomme yhdessä leffaa. Olen pyytänyt luopumaan kännykästä, ei käy. Olen pyytänyt kävelylle, ei kiinnosta. Olen ehdottanut, että muuttaisi puoleksi vuodeksi pois ja selvittäisi mitä haluaa. Ihan oikeasti ajattelen, että se olisi ollut ainoa viimeinen oljenkorsi löytää toisemme. Mutta ei käy. Se ei olisi ollut edes ero ja hän olisi asunut viikonloput kotona. Työpaikka olisi ollut valmiina ja liksakin parempi. Nyt tuli sitten mitta täyteen ja kysyin mikä järjestely tulee olemaan, jos eroamme. Viikko sulla, viikko mulla, hän sanoi! Järkytyin. Menetänkö mä nyt puolet lasten elämästä sen takia, kun en eronnut silloin kun olisi pitänyt??? Unohdin mainita vielä senkin, että hän karjuu lapsille ja jouduttiin käyttämään 1v tyttöä sairaalassa, kun mies oli raahannut häntä niin, että kyynärluu meni sijoiltaan. Isompi lapsi pelkäsi isäänsä monta kuukautta. Kukaan lapsista ei halua käydä isänsä kanssa nukkumaan. Hän ei esim koskaan pese aamulla lasten hampaita. Eivätkä käy missään. Sisällä kököttävät, kun isä tuijottaa omaa ruutuaan ja lapset on keskenään. Mä koen pyörittäväni koko huushollia, mutta pelkään hirveästi, että menetän lapset. Mies osaa olla hyvin vakuuttava vieraiden läsnäollessa. Olen niin ahdistunut, että olen itsekin huutanut hänelle lasten edessä ja lähtenyt lätkimäänkin sen takia ettei lapset näkisi moista. Mennyt siis kävelylle pariksi tunniksi. Mies syyttää mua siitä hirveästi, kun itse ei ole lähtenyt koskaan. Olen jopa sanonut tappavani itseni, kun ahdistaa niin paljon. En siis aio tappaa, vaan välillä tekisi mieli kun ahdistaa niin paljon, siis mies. Hän syyttää mua tästäkin. Nyt mulle on tullut mieleen, että manipuloikohan Tää mies minua? Itsetunto on jotenkin romahtanut ja koko olemus iloisesta apeaksi. Mitä mun pitäis tehdä? Voinko menettää lapset? Pärjäänkö, jos saan pitää lapset? Uskallanko erota?