Itkun keskeltä

Ei koskaan. Miksen tajua sitä? Miksi käyn aina tätä samaa haaveiden ja korkealta putoamisten ketjua läpi kanssasi? Miksen tajua, että et tunne samalla tavalla, vaikka intuitioni yrittää niin väittääkin? Miksi? Itkisin enemmän, jos jaksaisin. Poistaisin sinut kaikin tavoin muistoistani ja elämästäni jos pystyisin. Aina sinä vaan ilmestyt haaveisiini, muistoihini ja joka paikkaan uudestaan ja uudestaan. Ja aina uudestaan sullon haaveeni sinusta jonnekin itseni ulkopuolelle ja sanon "ei sittenkään, ei nyt eikä ehkä koskaan". Ja aina se luopuminen koskee ihan yhtä kovasti. Itkeä päiväkausia, tuntea olonsa tyhmäksi pennuksi... Miten monta vuotta edessä tätä samaa, kun takana niitä vuosia on jo pelottavan monta! Kuka sinä oikein olet, kun teet minulle tällaista, kysynpä vaan... Rakkaus. Ja niin paljon kaikkea muuta. Anna minulle unohtamisen ja ylipääsemisen lahja. Sinulla ei koskaan ole aikaa minulle, vaikka niin väitätkin. Teoriassa, muttei koskaan käytännössä. Kaikille muille kyllä. En merkitse sinulle mitään, käytännössä. Miksen tajua siitä lopettaa? Rakastan sinua, mutta sillä ei ole sinulle mitään väliä. Vaikka tiedätkin sen. Jos sinulla on sitä mainostamaasi tunneälyä, totta helvetissä sinä sen tiedät. Sinua ei vaan kiinnosta. Tykkäät leikkiä minulla, huomaat miten helposti saat minut kiedottua itsesi ympärille. Ja sitten taas peräännyt. Sinun pieni, julma leikkisi minun sydämelläni. Miksihän kirjoitan tätä ikävä-palstalle. No en tiedä, ihan sama. Jonnekin tämä nyt oli ulkoistettava päästäni. Olen ihan romuna. Kiitos ja anteeksi.