Joskus sovittiin exäni kanssa, että ollaan yhdessä aina. Siihen asti että toinen kuolee. Menimme miehen suvun vastustelusta huolimatta kihloihin ja naimisiin. Anoppi oli sitä mieltä että minä olen kelvoton äidiksi koska sairastin tuolloin vakava-asteista masennusta. Kun anopilta alkoi tulla häiden alla viikoittain viestejä joissa minua mustamaalattiin mutta joita minä en saanut nähdä, oli minun pakko laittaa mies selkä seinää vasten: Joko laitat rajat äitisi touhulle tai minä pakkaan kamat ja lähden enkä tuu enää koskaan takas. Exäni valitsi tuolloin minut. Häät pidettiin ja seuraavana vuonna aloin odottaa esikoistamme. Yritimme pitkään raskautta ja kun se vihdoin oli totta, olin onneni kukkuloilla mutta mies vetäytyi kuoreensa. Ainahan hänelle pelaaminen oli tärkeää mutta sen uutisen jälkeen siitä ja hänen omasta maailmastaan tuli entistäkin tärkeämpi. En saanut enää kontaktia eikä meillä enää puhuttu mistään, tiuskittiin vain. Mua pelotti olla exän kyydissä kun se ajoi aivan holtittomasti. Ei ollut enää mitään läheisyyttä, ei henkistä eikä fyysistä. Tunsin itseni vastenmieliseksi ja oloni yksinäiseksi. En koskaan ollut tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin silloin kun odotin esikoistani.
Meni 9kk ja lapsi syntyi. Minä stressasin jo laitoksella. Anopin sanat mun kelvottomuudesta sekä omat kokemukset lapsuuden tunnekylmyydestä ja hoivan puutteesta sekä lapsen isän tunnekylmyys ja välinpitämättömyys. Oltiin viikko sairaalassa ihan vain mun migreenin takia joka puhkesi synnytyksen jälkeen. Kipulääkkeillä ja fysioterapia-lähetteellä pääsin sitten kotiin.
Kotona odotti kaaos. Ei ollut kaapissa ruokaa, ei siivottu, ei pyykätty...... ei mitään. Pidätin itkua. Torkahdin illalla sängylle ja heräsin kun vauva itki. Mies makaa sohvalla eikä tee mitään. Siinä kohtaa muistan purskahtaneeni itkuun ja sanoneeni "Mä en tuu tätä jaksamaan, mä tarvin sun apua".
Seuraavat 6kk onkin sitten sumun peitossa. En muista kuin välähdyksiä sieltä täältä. Olin niin ahdistunut, stressaantunut, väsynyt ja uupunut sekä vittuuntunut. Mulla oli siinä kaksi lasta, yksi iso ja yksi pieni. Koko arki ja vauvanhoito jäi mun harteille. Lapsen isä tuli koulusta kotiin ja istui koneelle ja istui siinä siihen asti että piti mennä nukkumaan ja aamulla taas kouluun. Itse en saanut levätä, lapsi ei nukkunut päikkäreitä, kotityöt jäi mun harteille, ruoanlaitto, kauppa, laskut jne jne. Mistään ei puhuttu enää ja jos miehelle jotain yritin puhua oli vastaus "oo hilijaa, ei oo oikea aika puhua, älä jankuta".
Olin lapsen kanssa 4kk:n neuvolassa ja kaikki meni hyvin. Oltiin pukemassa vaatteita ja tekemässä lähtöä kun neuvolalääkäri sanoi "minä unohdin kysyä että miten sinä itse jaksat". Istahdin alas ja kerroin kaiken. Lääkäri sanoi että ei tee lastensuojeluilmoitusta mutta kehotti ottamaan itse yhteyttä omaan sosiaalityöntekijään. En koskaan saanut aikaiseksi soittaa itse, kumpa se lääkäri olisi tehnyt vaan sen ilmoituksen.
Koitti juhannus. Mies oli taas tapansa mukaan pelannut aamuun asti ja kun lapsi heräili ja olisin tarvinnut apua, alkoi riita. Se paisui niin että minä sain mehukannusta selkääni. Tämä oli jo toinen pahoinpitely. Ensimmäisen kerran tulin tämän miehen käsistä pahoinpidellyksi ollessani viimeisilläni raskaana kun kuulemma kiusasin häntä kun käskin mennä vessaan oksentamaan krapulaa olohuoneen sijasta. Mehukannu oli viimeinen niitti. Pakkasin minun ja lapsen kamat ja lähdimme turvakotiin. Lapseni isä jäi kotisohvalle tabletin kanssa pelaamaan kun me menimme ovesta. Lapsemme oli tuolloin 5kk.
Meni 9kk ja lapsi syntyi. Minä stressasin jo laitoksella. Anopin sanat mun kelvottomuudesta sekä omat kokemukset lapsuuden tunnekylmyydestä ja hoivan puutteesta sekä lapsen isän tunnekylmyys ja välinpitämättömyys. Oltiin viikko sairaalassa ihan vain mun migreenin takia joka puhkesi synnytyksen jälkeen. Kipulääkkeillä ja fysioterapia-lähetteellä pääsin sitten kotiin.
Kotona odotti kaaos. Ei ollut kaapissa ruokaa, ei siivottu, ei pyykätty...... ei mitään. Pidätin itkua. Torkahdin illalla sängylle ja heräsin kun vauva itki. Mies makaa sohvalla eikä tee mitään. Siinä kohtaa muistan purskahtaneeni itkuun ja sanoneeni "Mä en tuu tätä jaksamaan, mä tarvin sun apua".
Seuraavat 6kk onkin sitten sumun peitossa. En muista kuin välähdyksiä sieltä täältä. Olin niin ahdistunut, stressaantunut, väsynyt ja uupunut sekä vittuuntunut. Mulla oli siinä kaksi lasta, yksi iso ja yksi pieni. Koko arki ja vauvanhoito jäi mun harteille. Lapsen isä tuli koulusta kotiin ja istui koneelle ja istui siinä siihen asti että piti mennä nukkumaan ja aamulla taas kouluun. Itse en saanut levätä, lapsi ei nukkunut päikkäreitä, kotityöt jäi mun harteille, ruoanlaitto, kauppa, laskut jne jne. Mistään ei puhuttu enää ja jos miehelle jotain yritin puhua oli vastaus "oo hilijaa, ei oo oikea aika puhua, älä jankuta".
Olin lapsen kanssa 4kk:n neuvolassa ja kaikki meni hyvin. Oltiin pukemassa vaatteita ja tekemässä lähtöä kun neuvolalääkäri sanoi "minä unohdin kysyä että miten sinä itse jaksat". Istahdin alas ja kerroin kaiken. Lääkäri sanoi että ei tee lastensuojeluilmoitusta mutta kehotti ottamaan itse yhteyttä omaan sosiaalityöntekijään. En koskaan saanut aikaiseksi soittaa itse, kumpa se lääkäri olisi tehnyt vaan sen ilmoituksen.
Koitti juhannus. Mies oli taas tapansa mukaan pelannut aamuun asti ja kun lapsi heräili ja olisin tarvinnut apua, alkoi riita. Se paisui niin että minä sain mehukannusta selkääni. Tämä oli jo toinen pahoinpitely. Ensimmäisen kerran tulin tämän miehen käsistä pahoinpidellyksi ollessani viimeisilläni raskaana kun kuulemma kiusasin häntä kun käskin mennä vessaan oksentamaan krapulaa olohuoneen sijasta. Mehukannu oli viimeinen niitti. Pakkasin minun ja lapsen kamat ja lähdimme turvakotiin. Lapseni isä jäi kotisohvalle tabletin kanssa pelaamaan kun me menimme ovesta. Lapsemme oli tuolloin 5kk.
Vastaukset 5
Vanhimmat
jatkuu.....
En kuullut tästä ihmisestä mitään 1,5vk. Vasta sossupalaverissa näin sen paskiaisen seuraavan kerran. Ei vieläkään halua keskustella, vain esittää hyvää miestä ja isää sekä valehdella ummet ja lammet sossuile. Ei katumusta. Ei halua selvittää parisuhteen ongelmia. Jäimme lapsen kanssa turvakotiin.
Tätä jatkui koko sen ajan mitä olimme turvakodissa, paskiainen kävi siellä esittämässä isää 2-3h/pv. Meillä oli palavereja ja yhteiskeskusteluita. Ei ne johtaneet mihinkään. Päädyin sitten etsimään omaa asuntoa minulle ja lapsellemme. Eräs turvakodin ihminen kysyi meiltä, miltä se meistä tuntuu. Minä sanoin "tuntuuhan se kurjalta heittää kaikki yhteinen sekä monta yhteistä vuotta roskakoriin". Tähän paskiainen totesi "tai sitten tää on vain hengähdystauko". Ei perhe-elämästä oteta hengähdystaukoja. Tein tuolloin jo päätöksen että koska en yhteiseen kotiin enää palaa, ei ole enää paluuta yhteiseen elämäänkään.
Muutimme lapsen kanssa yhteiseen kotiin, hän oli tuolloin 8kk:ta vanha. Alku oli ihan kamalaa. Surin eroa ja hoidin arjen ja lapsen yksin sekä totuttelin elämään lapsen kanssa yksin. Paskiainen muutti entisestä yhteisestä kodistamme soluun, ettei tarvitsisi kantaa lapsesta huolta.
Minulta loppui voimat tukiverkon ja avun puuttuessa ja lapsen ollessa 11kk menimme takaisin turvakotiin. Turvakodin työntekijät pakottivat paskiaisen hoitamaan lasta jotta minä sain levätä. Kävimme myös palavereja ja paskiainen lupasi hankkia uuden asunnon ja ottaa enemmän vastuuta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Nyt tuo lapsi on 1v1kk vanha. Exäni asuu edelleen siellä solussa eikä ole kantanut lapsesta vastuuta vieläkään. Minä panin jälleen paskiaisen selkä seinää vasten toistamiseen: Joko minulle lapsen äitinä ja vastuunkantajana yksinhuoltajuus tai tie vie käräjille. No saimme paperit tehtyä eikä paskiainen sanonut mitään. Seuraavassa sossupalaverissa hän sanoi ettei hänellä ollut vaihtoehtoja ja että hänelle ei ole annettu mahdollisuutta olla isä ja että lapsen äiti eli minä estän isän ja lapsen tapaamisia.
En oikein osaa muuta sanoa kuin että hyvin toimittu kun menit turvakotiin. Parempaa jatkoa!
Näin tässä vaiheessa, miten ajattelet äitiyttäsi? Kaduttaako lapsenteko näin jälkikäteen?
Ja sitten ihan vanhan äidin pikku neuvo. Kun olet siinä yksin vastuuta kantamassa, niin hanki tukeva leikkikehä. Meillä oli puinen kotimaista nikkarointia. Juuri tuossa iässä 1-2 v. säästää aikaa ja hermoja kun ei koko ajan tarvitse pelätä kotitapaturmia.
Esim. istut ensin itsekin kehässä lapsen seurana 10-15 min, ja kun hän viihtyy hyvin voit vaikka silittää, tehdä ruokaa tai käväistä suihkussa.
En kadu äitiyttäni. Minä halusin monta vuotta omaa perhettä ja nyt mulla se on. Perhe me ollaan kahdestaankin. Olisinhan mä halunnut perheen jossa on kaksi vanhempaa mutta mä halusin myös tasapainoisen ja tasavertainen, kunnioittavan parisuhteen terveelle pohjalle ja kun se ei lapsen isän kanssa onnistunutkaan niin mun oli parempi lähteä. Onhan meillä tosi raskaita päiviä välillä ja kun itsekin kotona hoidan lasta mutta meillä on myös paljon ilonaiheita ja koko ajan helpottaa ja asiat menee eteenpäin.
Ei se elämä vaan niin mene että "mä haluun sitä ja tätä". Jos ei muuta tullut niin tulipahan taas yhdestä yksinhuoltaja ja isätön lapsi. Mistä te aina löydätte kaikkein kelvottomimmat miehet lapsienne isäksi? Kohta on taas samanlainen peli ja päihdeongelmainen mies haavissa ja taas paksuna sille heti välittömästi. Mä haluun lapsen heti eikä tämäkään suhde onnistunut. Lapsi ei vie peli ja päihdeongelmia siltä isäksi aikovalta vaan pahentaa niitä. Ne haluavat että vaimo ja lapsi ruokkii isukinkin ja on hotelli mihinkä mennä perseaukisena, vetaista ämmää pataan jos se alkaa nalkuttamaan.
Eikö yhtään hälytyskellot soi jos miehellä on jo ongelmia ja se haluaa nopeesti naimisiin ja ämmän paksuksi. Juuri teidänlaiset naiset ovat hyviä uhreja kun on kamala kiire saada se kakara ja joku äijä panemaan sen alulle.
Jos ei teillä naisilla ole aivoja niin älkää ruikuttako. Tieten tahtoen haette näitä retkuja lapsen siittämiseen eikä edes kuunnella vanhempien ja viisaampien neuvoja "kun mä vaan haluan just nyt kaikki ja heti".
...lukuelämyksestä!
Hienosti kirjoitettu tarina siitä, mitä voi tapahtua, kun tekee nuorena lapsen ihmisen kanssa, jota ei tunne ollenkaan. Lapsesi olisi ansainnut syntyä toisenlaisiin olosuhteisiin.