http://www.taydellinenaitiysloma.blogspot.fi/
Ei voi kun ihmetellä! Vitsinä nuo varmaan on kirjoitettu, mutta vitsienkin toivoisi loppuvan ennen kun ne lakkaa olemasta hauskoja. Nyt vitsit muuttuu säälittäväksi valittamiseksi.
Tehdään lapsi ja sitten ihmetellään jos ei menekään niin kuin etukäteen on toivonut. Lapsi herää yöllä, onpa erikoistta, itketään sitten sitä kun omat unet jäi kesken.
Mitä nämä, tai oikeastaan tuo yksi kirjoittaja, on kuvitelleet vauvan kanssa elämän olevan? Ei voi kun ihmetellä! On niin rankkaa.
Ollaan katkeria ja kateellisia muille äideille ilmeisesti.
Ei voi kun ihmetellä! Vitsinä nuo varmaan on kirjoitettu, mutta vitsienkin toivoisi loppuvan ennen kun ne lakkaa olemasta hauskoja. Nyt vitsit muuttuu säälittäväksi valittamiseksi.
Tehdään lapsi ja sitten ihmetellään jos ei menekään niin kuin etukäteen on toivonut. Lapsi herää yöllä, onpa erikoistta, itketään sitten sitä kun omat unet jäi kesken.
Mitä nämä, tai oikeastaan tuo yksi kirjoittaja, on kuvitelleet vauvan kanssa elämän olevan? Ei voi kun ihmetellä! On niin rankkaa.
Ollaan katkeria ja kateellisia muille äideille ilmeisesti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Enpähän jaksanut lukea. Ajattelen,että jospa se on vastaisku sille, että kaikkien pitäisi olla täydellisiä äitejä, jotka eivät väsy/masennu/kyllästy koskaan kullannuppuihinsa? Tai jotka eivät ainakaan myönnä sitä..
Heips,
Yksi blogin kirjoittajista täällä morjensta moi. Blogi on täysin huumorilla pilke silmäkulmassa kirjoitettu.
Rakastamme kullannuppujamme yli kaiken ja äitiysloma on oikeasti parasta aikaa elämässä kaikesta rankkuudesta huolimatta :)
Blogi on aivan loistava, tuollaista se ainakin meillä oli ja lähes jokaiseen tekstiin olen voinut samaistua (nyt jo 1,5 vuoden ikäisen lapsen kanssa).
On kyllä älyttömin pointti jota olen koskaan kuullut, että ei saisi valittaa jos on rankkaa lapsen kanssa kun sellaisen on hankkinut. Kyllä mä ainakin valitan jos en saa nukuttua, jos kaikki on sekaisin, jos joku huutaa 24/7...on se syy sitten mies, kissa tai se lapsi.
Blogi naurattaa, koska se vaan osuu ytimeen. Tsemppiä blogiäideille! ;)
Kiitos palautteesta Salolainen! :)
Olen kanssasi samaa mieltä, että kyllä maailmaan myös valitusta mahtuu. Eri asia on sitten, hukkuuko siihen valitukseen täysin eikä näe enää valopilkkuja ympärillään, mutta on mielestäni aika kummallista kuvitella (joko etukäteen tai jo vanhemmuuden aikana), että kaiken pitäisi olla vain siirappia ja hattaraa kun lapsen hankkii. Tuskinpa kenelläkään on, ja itseasiassa tuskinpa sitä edes haluaisi.
Mutta alkuperäiselle kirjoittajalle vielä, että blogimme idea ei missään nimessä ole olla katkera. Kateellinen, siis hyvällä tavalla, toki ainakin itse olen niille äideille, jotka nukkuvat yönsä hyvin tai joilla kaikki sujuu kuin Strömsössä. Mutta omaa elämääni ja äitiyttäni en siitäkään huolimatta vaihtaisi pois, kenenkään kanssa.
Aurinkoista päivää myös sinulle, Ihmettelen1! Huumorin kukka on se kaunehin kukka ;)
Sorry mutta ymmärsin kyllä blogin idean.
Tiedän kahden lapsen äitini että tuo on arkipäivää ettei kaikki suju "kuin Strömsössä". Se oli tiedossa jo ennen lapsia. Siksi tuollainen "vitsin" toistaminen ihmetyttää, kun meillä se on tavallista arkea ilman että se saa suurempaa huomiota.
Ei se ole edes rankkaa ;)
Mikähän ap:tä oikein risoo? Oikein hauska blogi oli ja hymyssä suin luin sitä.
Taas yksi täydellinen äiti jolle joka päivä on auringon paistetta eikä kukaan muukaan saisi valittaa.
Jollekin arki vauva/lapsen kanssa on raskasta vaikka sen olisi kuinka tiedostanut etukäteen. Ja mikä paras tapa siitä on selvitä kuin huumori ja vitsi. Itkeäkö sitä sitten pitäisi???
Tää aloitus oli kyllä turhista turhin. Mutta ei se mitään...löysinpä mielenkiintoisen blogin jota seurata!
Toivon, että bloggaaminen olilsi keksitty jo silloin, kun minulla oli vauva. Jonkinlainen vertaistuki on paikallaan, kun taistelee raatelevan uupumuksen, univelkojen ja puklutahraisten pyykkivuorten kanssa. Ihmettelen näin 15 vuotta myöhemmin edellen samaa asiaa: miksi tässä maassa äitiyden nurja puoli on edelleen tabu?
Ajatellaanpa vaikka synnytystä, pakollista toimitusta raskauden jälkeen. Romantisointi on huipussaan ja usein kuulee "kauniista tapahtumasta" ja siitä kuinka "kaikki kivut unohtuvat" kun saa vauvan syliin. Aikamoista tyylittelyä, kun ottaa huomioon, että kaunis tapahtuma pitää sisällään verta - ja usein kaikkia eritteitä - ja että kyllä se sattuu, ihan saatanasti, ja että sitä ei kyllä heti unohda. Ehkä kukaan ei synnyttäisi yltiörehellisessä ilmapiirissä, mene ja tiedä.
Oli hauska huomata, että se tietty tylsistyminen on nykyään nimetty äitiysdementiaksi. Onneksi sekin hepottaa ajan myötä. Joskus se musta huumori on sitä tervetulleinta huumoria, hienoa ettei kaiken enää tarvitse olla niin ruusunpunaista unelmaa ja tällainenkin blogi otetaan vastaan ilman helvetillisä haloota.
Mun viimeisestä synnytyksestä on aikaa jo 19 v. Jos mulla olisi ensimmäisessä synnytyksessä ollut tämä järki päässä kuin nyt, niin varmasti olisin ilman lapsen isää sinne mennyt. Ihan oikeesti oli kamalaa, kun sattui ja mies siinä vierellä yritti pitää hyvää mieltä yllä älyttömillä jutuillaan. Yök. Ei saanut olla rauhassa yhtään. Ja se veren määrä ja haju ja se leikkaushaava jälkikäteen. Huh.
Toisella kerralla meninkin sitten yksin synnyttämään. Olipa mukavaa jos ei kipua oteta lukuun. Kiikuskelin keinutuolissa ja luin kirjaa, kävin välillä suihkussa. Ja synnytys kesti alusta loppuun 1,5 h!
Aika tietysti kultaa muistot, mutta en mä kuitenkaan kokenut lasten vauva-aikaa kamalan raskaana, vaikka heillä ei ikäeroa olekaan kuin puolitoista vuotta. Arki sujui tavallaan, väsytti ja uuvutti ja kotityöt oli retuperällä. Musta se vaan kuuluu asiaan, ihan normaalia.
Jotenkin vaikuttaa siltä, että nykyisin synnytyksestä ja vauva-ajasta tehdään vaaleanpunaista unelmaa. Ja jos joku valittaa uupumustaan, niin on huono äiti.
Mä kai olin se huono äiti, kun musta imettäminen oli ihan kamalaa. Ja lopetinkin sen hyvin äkkiä molempien lasten kohdalla.
Tuo blogi on mahtava.
Hei täällähän on syntynyt taas mukavaa keskustelua!
Äitiysloman rankkuus on nimenomaan varmastikin aivan normaalia, kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan. Kaipa se on vähän kuin palkkatöissä, että kukapa sitä jaksaisi jos ei palkinto olisi mitä mahtavin.
Kannan kyllä ihan mielelläni huonon äidin kruunua, jos sellaisen asioiden ääneen sanomisesta ja mustan huumorin, tai ap:n sanoin "vitsien" toistamisesta saa. P*ska homma, mutta jonkunhan sekin on tehtävä ;).
Blogimaailma ja keskustelufoorumit ovat kyllä olleet aivan järjettömän hyvä vertaistuki sekä ajanviete kuolleina hetkinä. Ja myös niinä hetkinä, kun aurinko paistaa, lapsi mönkii jokellellen lattialla ja elämällä on suupielet korvissa.
Tässä kruunuja jakamassa olla.
Kukaan ei sitten halunnut ymmärtää minun näkemystä tästä asiasta?!
Minun mielestä nämä blogissa kirjoitetut asiat ovat yhtä tavallisia kuin sipulin leikkaaminen jauhelihakastikkeeseen. Välillä se sipuli itkettää ja välillä ei, silti jokaisesta kerrasta ei keksi julkista ruotimista kun taas se itketti.
Vaaleanpunaista ei ole lapsiarki, ei minkään väristä. Ihan ta-val-lis-ta.
Mutta eikö blogeissa juuri ruodita niitä tavallisia asioita, elämää ei sen enempää? Itselleni blogi on ainakin ikään kuin päiväkirja, ajatusten oksennusmalja :D
lapsiarki tavallista?? Ei kyllä täällä ainakaan :D koskaan ei tiedä mitä saattaa tapahtua, lapsella koko ajan erilaisia kehitys vaiheita ja varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa KAIKKI on ihan uutta ja kaukana "tavallisesta".
Itselläni on nyt kolme lasta (6.v, 4.v ja 8kk) ja joka päivä vähintään joku yllättää jotenkin :D
No se on kyllä enemmän kuin totta, että kaikki tuntuu olevan vaiheita :D. Valitettavasti myös ne hyvät :D
Olen monesti miettinyt, onkohan toisen kanssa sitten helpompaa. Toisaalta, sitten on todennäköisesti taapero JA vauva. Ajatuskin saa hien pintaan :D
Nyt meillä on juuri ollut unikoulu menossa ja kyllä varmaan esimerkiksi luottamus sen onnistumiseen helpottuu toisen myötä.