Olen parikymppinen opiskelija ja haluaisin terapiaan, koska pelot ja ahdistus rajoittavat elämääni. Tuntuu vain, ettei tämä ole riittävä syy. Olen ollut muutama vuosi sitten lyhytterapiassa joka lopetettiin parin käynnin jälkeen, kun mulla "meni niin hyvin". Ymmärrän kyllä että esim. vakavasti masentuneet menevät etusijalle, mutta tuntuu ettei "pienemmillä" ongelmilla kukaan ota vakavasti. Olisiko ainut keino siis mennä kalliille yksityiselle, jos haluaa ammatilaisen kanssa prosessoida omia ahdistuksentunteitaan ja tunnelukkojaan? Jos ei ole mitään tiettyä, selkeästi määritettyä mielenterveyden häiriötä, voiko terapiasta vain haaveilla?
Miten terapiaan?
mietinnn.
585
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sanot, että pelot ja ahdistus rajoittavat elämääsi.
Kyllä tämä minun käsittääkseni on tärkeää ja vakavasti otettavaa. Kelan psykoterapiatukea saa, jos OIREET uhkaavat työ- tai opiskelukykyä (eli juuri sitä normaalia elämää ja siinä jaksamista). Diagnoosi saa kelan tukea haettaessa olla periaatteessa mikä vain, jos vain henkilöllä on motivaatiota, voimia psykoterapiaan ja sillä katsotaan todennäköisesti olevan hyötyä henkilön toimintakykyyn.
Mene opiskelijaterveydenhuoltoon psykiatrille. Käy se kelan vaatima kolme kuukautta vastaanotolla (käyntitiheyttä ei ole määrätty) pohtimassa tilannettasi, terapiatavoitteitasi, pohdi lääkitykset ym. Sitten voi hakea kelan tukea yksityisen psykoterapiaan. Ikäisesi saa (erityistason) psykoterapeutilla käynteihin korvausta 52 euroa/kerta.
Tsemppiä!!!
Kyllä voit saada varmasti terapiaa, kun pyydät. Muista kieltäytyä kaikista "lääkkeistä" mitä psykiatrit alkavat tyrkyttämään saman tien. Niistä saat vain aivovammoja ja sitä kautta elämäsi pilattua.
Se, että saako julkiselta terapiaa tai edes hyödyllisiä keskusteluaikoja riippuu aivan paikkakunnasta ja henkilöstä, kuka siellä on kuuntelemassa. Itsekin kerroin peloistani ja ahdistuksesta, joka oikeasti on välillä uskomattoman uuvuuttavaa, niin tuputettiin vaan menemään työkkäriin hakemaan harjoittelupaikkaan.
Sellasesta paskasta oo mitään hyötyä. Puiden halailukin on terapeuttisempaa. Lääkettä ne vaan lykkää, että menee loppukin mielenterveys kun oot ihan koomassa ja hepilläsi / pillullasi et tee muuta kuin kuset sen jälkeen.
En kyllä mitään lääkkeitä halua missään nimessä. Vaan prosessoida näitä asioita. Ehkä pystyn "itseterapiaan", mutta olisi kyllä jotenkin todella helpottavaa puhua näistä jollekin joka kuuntelee. (Ironista (tai sitten ei), olen itse psykologian opiskelija, ja ihan vain "sidenotena" sanon että todellakin uskon psykoterapian voimaan eikä mikään puidenhalailu sitä voita...)