Tässä minä taas olen. Samassa veneessä, yhtä kiikkerässä. Yritän pysyä kyydissä, läähätän valmiiksi hengitettyyn tahtiin ja tukehdun.
Miten minä voisin sinua tästä syyttää? Miten ihmeessä tämä sinun vikasi olisi? Aikuinen ihminen tekee itse omat valintansa ja myös itse kantaa niistä vastuun. Minä kannoin muistoja mukanani kaiken aikaa. Niin kipeitä, niin eläviä. Kuukausia podin joka päivä syvää tunnetta siitä, että olen menettänyt jotain täysin korvaamatonta. Että minut on tuomittu väärin perustein, että sinä menetät minussa enemmän kuin ymmärrät.
Ja aika paransi haavat. Elämä jatkui ilman sinua. Minä selvisin epäilyistäni huolimatta, en ehkä ihan ehjänä, mutta selvisin kuitenkin. Muutamia kuukausia erillään ja sinä ilmestyit. Viattomasti, vilpittömin aikein. Ja minä nautin sinusta kuten ennenkin, yhtä vilpittömästi, vailla sen kummempia toiveita tulevasta. Tyytyväisenä omaan elämääni ilman sinua, tyytyväisenä sinun sivurooliisi minun arjessani.
Mutta sydän vei voiton. Sinä kuiskasit korvaani ne pienet sanat ja minun onneton, heikko, hiljattain jotenkin kokoon parsittu sydämeni singahti silkasta ilosta taivaaseen. Sinä rakastat minua. Sittenkin. Sinä ymmärrät vihdoin, että minä olen sinulle oikea nainen. Että parempaa on turha etsiä.
Ja kaikki on hyvin, muttei kuitenkaan ole. En minä tullut tänne toista kertaa itkemään, tuijottamaan sadetta ikkunan takana. Tällä kertaa kaiken piti olla toisin. Ja me lupasimme yrittää. Tehdä parhaamme. Mutta samoja me olemme, eikä meidän tarvitse muuksi muuttuakaan. Samoihin ongelmiin painaudumme ennen pitkää. Sinä et arvosta minua, et jaksa ponnistella rakkauteni eteen. Ja enää minä en jaksa rakastaa sinua pyyteettömästi. Haluan itsellenikin jotain.
Kuinka paljon ihminen voi itseään sättiä, moittia armottomasti, osoitella sormella ja syyttää? Kuka käski työntää päänsä samaan pensaaseen toistamiseen? Eikö kantapään kautta nyt jotain pitäisi oppia?
Minä odotan kauhulla sitä päivää, kun sinä jätät minut uudelleen. Toivon sen tulevan pian tai ei ollenkaan. Kaikesta huolimatta yhä toivon, uskon ja rakastan. Aikuinen nainen ja niin lapsellinen.
Vannon vakaasti sen nimeen, että toisen ihmisen sydämen voi varastaa.
Miten minä voisin sinua tästä syyttää? Miten ihmeessä tämä sinun vikasi olisi? Aikuinen ihminen tekee itse omat valintansa ja myös itse kantaa niistä vastuun. Minä kannoin muistoja mukanani kaiken aikaa. Niin kipeitä, niin eläviä. Kuukausia podin joka päivä syvää tunnetta siitä, että olen menettänyt jotain täysin korvaamatonta. Että minut on tuomittu väärin perustein, että sinä menetät minussa enemmän kuin ymmärrät.
Ja aika paransi haavat. Elämä jatkui ilman sinua. Minä selvisin epäilyistäni huolimatta, en ehkä ihan ehjänä, mutta selvisin kuitenkin. Muutamia kuukausia erillään ja sinä ilmestyit. Viattomasti, vilpittömin aikein. Ja minä nautin sinusta kuten ennenkin, yhtä vilpittömästi, vailla sen kummempia toiveita tulevasta. Tyytyväisenä omaan elämääni ilman sinua, tyytyväisenä sinun sivurooliisi minun arjessani.
Mutta sydän vei voiton. Sinä kuiskasit korvaani ne pienet sanat ja minun onneton, heikko, hiljattain jotenkin kokoon parsittu sydämeni singahti silkasta ilosta taivaaseen. Sinä rakastat minua. Sittenkin. Sinä ymmärrät vihdoin, että minä olen sinulle oikea nainen. Että parempaa on turha etsiä.
Ja kaikki on hyvin, muttei kuitenkaan ole. En minä tullut tänne toista kertaa itkemään, tuijottamaan sadetta ikkunan takana. Tällä kertaa kaiken piti olla toisin. Ja me lupasimme yrittää. Tehdä parhaamme. Mutta samoja me olemme, eikä meidän tarvitse muuksi muuttuakaan. Samoihin ongelmiin painaudumme ennen pitkää. Sinä et arvosta minua, et jaksa ponnistella rakkauteni eteen. Ja enää minä en jaksa rakastaa sinua pyyteettömästi. Haluan itsellenikin jotain.
Kuinka paljon ihminen voi itseään sättiä, moittia armottomasti, osoitella sormella ja syyttää? Kuka käski työntää päänsä samaan pensaaseen toistamiseen? Eikö kantapään kautta nyt jotain pitäisi oppia?
Minä odotan kauhulla sitä päivää, kun sinä jätät minut uudelleen. Toivon sen tulevan pian tai ei ollenkaan. Kaikesta huolimatta yhä toivon, uskon ja rakastan. Aikuinen nainen ja niin lapsellinen.
Vannon vakaasti sen nimeen, että toisen ihmisen sydämen voi varastaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sydämen voi viedä ja unohtaa palauttaa. Omani on tuhansien kilometrien päässä. Opin kuitenkin vähitellen elämään ilman sitä ja arkipäivä on yhä siedettävämpää. Kuitenkin tiedän tarkalleen, kuka on elämäni suuri rakkaus, vaikken häntä saakaan.
Hakusessa hyvä kaveri jakamaan arjen murheita. Sydäntä en voi antaa, se meni jo naiselle, joka ei sitä näemmä tarvitse.
tarvitseeko naisesi sydäntäsi.
Minun sydämeeni sattuu, kun luen täällä kaikkia näitä "näemmä" kirjoituksia.
HALOO!!!!