Oliko sinulla lapsena kavereita?

Ei ollut kavereita ja huonosti kävi kun tälläisilla palstoilla pyörin!

Oli. Omalla kohdalla taisi alamäki alkaa jo ylä-asteen aikaan. Tai jopa ala-asteen lopulla. Aloin jäädä ikäisistäni "jälkeen" pikku hiljaa, ei oikeen juttu enää luistanut niin sanotusti. Olin ihan ulkona, ei ollut ylä-asteella ainuttakaan kaveria. Oli enää pari lapsuuden aikaista ystävää vapaa-ajalla. Amis meni yllätyksekseni ihan hyvin vaikkei mitään ystävyyssuhteita tullutkaan. Siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä tosin kariutui loputkin ystävyyssuhteet, kun alkoholi sun muu tuli kuvioihin. Oli siinä kyllä jo muutenkin erilleen kasvettu. Itsellä ei muita kavereita ollut, heillä oli peruskoulu- ja amis ajalta omat piirit. Olin jo niin henkisesti "jälkeenjäänyt" että en ymmärtänyt juuri mistään puheenaiheista tai jutuista mitään. Omalla heikolla sanavarastollakaan ei mitään järkeviä keskusteluja saanut enää aikaiseksi. lopulta jättäydyin suosiolla pois.

Muutenkin olen vahvasti introvertti luonteinen, mikä alkoi käymään vahvasti ilmi teini-iässä. Oman ajan tarve kasvoi entisestään jne. Väsyn henkisesti nopeasti ihmisseurassa. Jo tuohon aikaan olin välillä parin viikon jaksojakin ihan yksin "akkuja lataillen." Eli vaikka olisikin kavereita, niin en jaksaisi jatkuvasti olla yhteydessä.

Suurimman osan ajastani tahtoisin edelleenkin olla yksin, mutten aina. Kinkkinen juttu sinänsä. Vaikea löytää sellaisia kavereita kenen kanssa silloin tällöin tapaisi. Tosin en edes tiedä mistä ikäiseni ihmiset normaalisti puhuvat jne. Niin pahasti olen elänyt kiven alla viimeiset vuodet. Ystäviin nyt ei mitään pakottavaa tarvetta itsellä enää ole vaikka nuori olenkin, mutta naisesta olen kyllä aina haaveillut. On vaan asiat niin retuperällä, että turha edes haaveilla.

Minulla oli vielä ala-asteiässä kavereita. Yläasteelle osa meni eri kouluun ja siinä tiet erosivat. Osa tuli samalle yläasteelle, mutta jotenkin seiskaluokan aikana tiemme vain erosivat. En tiedä syytä. Kai me vain kasvoimme erilleen ja muutuimme kaikki niin erilaisiksi. Olin yksin koko yläasteen ja sen jälkeen lukion. Lisäksi olin koulukiusattu. Myöhemmissäkään kouluissa en ole onnistunut luomaan ystävyyssuhteita.

Jotenkin yksinäisyyteenkin alkoi tottua. Jotenkin siitä tuli noidankehä ja automaattisesti jättäytyi muiden ulkopuolelle. Koulussa oli masentavaa ja tylsää olla aina yksin, mutta vapaa-ajalla netti oli pelastus. Yläaste- ja lukiovuosina parhaat kaverini olivat netissä. En minä heitä "oikeassa elämässä" nähnyt, mutta voisin sanoa, että parhaat nuoruusmuistoni liittyvät näihin netissä koettuihin hetkiin.

Nyt edelleen 29-vuotiaana olen yksinäinen, mutta jälleen kerran netti on pelastukseni. Facebookin kautta olen saanut läheisiäkin ystäviä ympäri Suomen ja maailman. Siksi en tunne olevani niin kauhean yksin, vaikka kyllähän olisi ihanaa saada sellainenkin ystävä, jonka kanssa voi tehdä kaikkea kivaa ja nähdä usein.

Asuin maalla syrjässä keskikouluikään. Lapsuudessa ja alakoukussa oli nuorempi sisko paras kaverini. Oli joitain tovereita koulussa ja varsinkin koulumatkoilla kuljettiin yhdessä. Mustää bestiksistä ei voi puhua.
Myös oppikouluaikaan olin paljon siskon ja muutaman saman kylän tytän kanssa asuntolassa. Kesällä oli joskus serkkutyttö muutamia viikkoja isäni kodissa mummolassa noin parin kilometrin päässä meiltä ja leikittiin siskon ja hänen kanssa yhdessä.

Kansakouluaikana ei tytöillä ollut "kahden kimppoja" ollenkaan.Välillä kaverattiin kenen kanssa milloinkin ja käytiin toisten kodeissa. Keskikoulussa sitten oman kylän tytöstä tuli paras kaverini ja se jatkui yli kouluajan,aikuisuuteen ja naimisiinmenoon ja sen yli. Kuvittelin ,että vanhenemme yhdessä ja kerromme lapsistamme ja avioliittojemme onnesta ja murheista ja saamme laskea harmaita hiuksiamme yhdessä ! Toisin kävi. Rakkain ystäväni sairastui ja lähti luotani elämänsä parhaassa iässä,kun lapset olivat parhaimmillaan ja elämä täynnä iloista touhua. En ole vieläkään toipunut yli kymmenen vuoden takaisesta menetyksestä. Tilalle ei ole tullut yhtä läheistä rinnallaeläjää..

Mahtuiha tuolle aikavälille paljon kavereita, kaverien menetyksiä, ilkeitä kavereita, parhaan ystävän menetys ja ties mitä muuta kaveridraamaa. Niin paljon kaikkea, että ei jaksa edes alkaa kirjoittamaan tarkemmin. Mutta sen voin todeta, että oli koko ajan sentään ainakin joku kaveri. Koskaan en joutunut olemaan täysin ilman kavereita, vaikka olinkin usein melko yksinäinen.

Joo oli mutta poikakavereita, lähiössä jossa asuimme silloin oli vain poikalapsia siunaantunut samanikäsistä. Pikkusiskolle kävi parempi tuuri. Mutta koulussa oli sitten tyttökavereitakin ja on vieläkin lähelty postareita vaikka matkaa on muutama sata kilometriä, mutta kuitenkin yli 40 vuotta.

Ei ollut kaveria ala-asteella.

Pikkukoulussa alaluokassa(1-2) oli 2 poikaa, minä ja yksi kiusanhenkikusipää ja 6 tirskuvaa tyttöä.

Yläasteelle mennessä olinkin sen verran traumatisoitunut, etten osannut uskoa ketään kaverikseni, vaikka sellaisia olikin pari tarjolla.
Onneksi ei enää kuitenkaan kiusattu.

Teini-ikä olikin ahdistavaa aikaa kun muut meni ja minä olin yksin.

Ulkopuolisuuden tunne on aina kiusannut minua, vaikka olen työn ja perheen onnistunut hankkimaan.

Minulla oli yksi kaveri vielä 1. luokalla, mutta 2. luokalla alettiin etääntyä ja kaverini alkoi kohdella minua huonosti. 3. luokalla jouduttiin/ meidät laitettiin eri luokille. En saanut uusia kavereita koskaan siitä koulusta. Minua alettiin syrjiä ja jättää ulkopuolelle omalla luokalla. Yläaste oli vaikeaa jatkumoa ala-asteelle. Kiusaaminen vaan pahentui ja ulkopuolelle jättäminen varsinkin tyttöjen parissa. Yläasteaikana sain yhden kaverin muualta. Lukiossa oli yksinäistä, mutta vähemmän suoraa kiusaamista. Muutama jopa joskus puhui minulle ja moikkasi. Uudet ihmiset piristivät vähän.

Minulla oli lapsena paljon kavereita, etenkin kun muutettiin toiselle paikkakunnalle, niin olin yksi suosituimmista lapsista koulussa. Aina oli joku kenen luokse pääsin koulun jälkeen leikkimään ja harvoin tunsin yksinäisyyttä, seurastani suorastaan riideltiin.. Pihapiirissäkin oli paljon lapsia, koska asuttiin silloin rivitalossa ja leikin kaiken ikäisten kanssa.

No viidennen luokan jälkeen vanhemmat ilmoittivat, että muutetaan takaisin sinne paikkakunnalle, mistä aiemmin lähdettiin. Aluksi olin innoissani kun menin samaan kouluun ja luokalle mistä olin aiemmin lähtenyt ja odotin entisten luokkalaisten näkemistä. No sitten en päässyt enää joukkoon mukaan ja ajauduin vähemmän suositun tytön ystäväksi, kun kaikilla oli jo ne omat piirinsä. Kuudennella monet luokasta alkoivat meikkaamaan ja olivat "pissimäisiä", itseä kiinnosti hieman älyllisemmät jutut kuin pelkät pojat ja meikit.. Kuudennen lopulla olin syrjitty ja sitten yläasteella alkoi kiusaaminen, jolloin minulla oli tasan 2 kaveria luokalla ja heitäkin kiusattiin. Toisen tytön hiukset jopa pilattiin ja muistan kun sain uudet farkut, niin ne pilattiin jollain pulverilla, eli aikas raakaa kiusaamista. Yläasteen lopulla toinen kaverini ilmeisesti kiusaamisen pelossa ajautui epäsosiaaliseen seuraan, alkoi lintsata koulusta ja käyttää päihteitä. Hänen keskiarvonsa oli ehkä kutosen luokkaa, putosi yli kasista. Enää en ole häneen pitänyt yhteyttä, mutta toisen kaverin kanssa oltiin samassa lukiossa ja siellä kiusaaminen taas yllättäen jatkui. Koko koulu juorusi meistä, minusta jauhettiin kaikenlaisia juoruja. Ihmettelen miksi, koska eivät koulun oppilaat edes tunteneet mua. Lukion loputtua olin pitkään syrjäytynyt nuori. Minua ahdisti kaikki sosiaalinen kanssakäyminen, jopa puhelimella soittaminen oli iso ponnistus ja ensimmäiset työharjoittelut pelottivat kuin helvettiin olisin joutumassa. Tutustuin ihmisiin vain netin kautta ja meni pitkään ennen kuin uskalsin tavata ketään.

Nykyään olen enemmän tai vähemmän yksinäinen, koska en saa solmittua ystävyyssuhteita. Harmittaa kun olin tässä viikolla pari päivää sijaisena ja siellä oli tosi mahtava työkaveri, mutta en tiedä enää tapaanko häntä koskaan tai koska seuraavan kerran. :(