Auttakaa! Pakkomielteisiä ajatuksia

Eli muutama vuosi sitten rakastuin tähän tyttöön. Hänkin sanoi minua rakastavansa. Meillä oli hetken verran kivaa, kunnes hän muuttui omituiseksi ja ilkeäksi. Lopulta petti ja jätti mut. Petti pojan kanssa, sanoi ettei halua olla kanssani koska olen tyttö. Menin aivan sekaisin. Emme olleet kuukausiin yhteyksissä, katkaisin välit ja olin aivan murtunut.

Sitten hän kuitenkin soitti ja olemme sen jälkeen aina välillä jutelleet niitä tai näitä. Nähneet välillä jossain sattumalta. Minä olen koko tämän ajan ollut häneen rakastunut. Asiasta ei ole puhuttu, eikä suhteestamme. Olen pitänyt tunteeni sisälläni, mutta elätellyt toivoa, että joskus vielä meillä tulisi olemaan jotain.

Oikeastaan minä ajattelen häntä pakkomielteisesti. Vaikka on selvää, että hän ei ole minusta ollut kiinnostunut enää pitkään aikaan, ajattelen häntä yhä elämäni rakkautena. On minulla ollut tässä välissä muitakin suhteita, eräs yksi iso ja tärkeäkin, mutta tuntuu etten vain koe samaa kenenkään muun kanssa kuin tuon "elämäni naisen". Joka todellisuudessa on minulle vain surullinen pakkomielle.

Uskon, että olen edelleen rakastunut vain mielikuvaan. En oikeaan ihmiseen. Rakastuin häneen aikoinaan niin nopeasti, oppimatta tuntemaan häntä. Ja olimme molemmat kauhean nuoria, ja edelleen. Senkin jälkeen, kun hän minua niin satutti, minä kaipaan hänen peräänsä ja luon päässäni jatkuvasti kuvitelmia meistä. Olen sairas! Melkein joka päivä kuvittelen itseni suutelemassa häntä, vaikka minun pitäisi olla jo unohtanut hänet kauan aikaa sitten.

Tänään huomasin, että hän oli poistanut minut facebook -kavereistaan. Itkuhan siinä tuli. Minä en ole hänelle yhtään mitään, olen ulkona hänen maailmastaan, vaikka hän on ajatuksissani kaiken aikaa. Osasin jo vähän pelätä tätä. Näin hänet nimittäin bussiasemalla jonkin aikaa sitten, eikä hän edes katsonut minua. Vaikkei siitä ollut kauaa, kun olimme viimeksi jotain jutelleet. Facebook -kaveritilanne on meillä vaihdellut, olen hänet poistanut useammin, mutta hän aina pyytänyt takaisin. Tämä hänen päätöksensä nyt kai vihkii kaverisuhteemme loppuneen. Häbtä ei edes kiinnosta kaveeraaminen kanssani.

Mikä pahinta, tein juuri ratkaisun jäädä samalle paikkakunnalle hänen kanssaan opiskelemaan. Hain samaan kouluun kuin hän. En hänen takiaan kylläkään. Ala, jota nyt haluan opiskella, on vähän samankaltainen kuin hänen, ja siis samassa koulussa. Kieltämättä ehdin jo iloita ajatuksesta, että olemme samassa koulussa, ja pääsemme ehkä tutustumaan taas ja lähenemään uudestaan. Turhia unelmia taas. Turhia kuvitelmia. Hän tuskin innostuu siitä, että tulen sinne.

Hän on sitä koulua käynyt jo vuoden. Nyt kun menen sinne hänen toisena vuonnaan, pelkään että hän ajattelee minun seuranneen häntä sinne. En aio katsoakaan häntä, jottei hänelle tule siitä vastenmielinen olo. En voi enää perääntyä ja hakea toiseen kouluun, eikä minulla liion ole mitään toista paikkakuntaa, jolle haluaisin muuttaa. En tiedä, kykenenkö opiskelemaan siellä, vai masennunko sitten ihan täysin, kun näen hänet joka päivä. -Ja hänen tyttöystävänsä. Jep, hän seurustelee tytön kanssa, ensi kerran julkisesti.

Hänen tyttöytävänsä on nätti ja varmaan mukavakin, en ole järin mustasukkainen, vielä. En tiedä miten minun käy ensi lukuvuonna. Sekoan varmaan lopullisesti. Jos nyt jo olen näin pakkomielteinen.

Vielä sen verran, että ihmettelen, miten hän niin yhtäkkiä kylmeni. Ei enää katsonut minua, ei halunnut jutella. Kuvittelen, että häpeääkö hän jotain, sitä että aikoinaan sanoi minulle, että haluaa olla poikien kanssa, eikä voinut tuoda esiin julkisesti lesboa puoltaan, meidän suhde oli salassa. Ja nyt, kun hän on ensi kertaa julkisesti tytön kanssa, hän jotenkin tuntee olonsa vaikeaksi minun kanssa. Että haluaa kuopata minut menneisyyteensä. Etten häntä tuomitse, kerro muille tms. En minä tiedä. PITÄISI UNOHTAA KOKO IHMINEN MUTTA MITEN IHMEESSÄ SE TAPAHTUU