Perusperhe on se, mistä

Oletko itse tarjonnut lapsillesi sen perusperheen? Toisiaan rakastavat äiti ja isä, lapset, punainen tupa ja perunamaa? Hamaan loppuun saakka?

Sinä itse tiedät vallan hyvin, että rakkauskin voi loppua. Oman miehesi rakkaus sinua kohtaan loppui, ja te erositte. Kasvoivatko lapsesi siis "kieroon"? Eivät asiat ole näin yksioikoisia. Kyllä se millaiseksi lapsi kasvaa, on paljon muustakin kiinni kuin perhemuodosta. Ydinperheessäkin voi kasvaa "kieroon", olla pahoinvointia, väkivaltaa, henkistä tai fyysistä sellaista. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta. Ei ole väliä, kasvaako ydin- vai uusperheessä, onko yksinhuoltajan kasvattama, tai homoparin kasvattama, ei sillä ole merkitystä, vaan sillä, millaiset eväät ne kasvattamat ihmiset antavat elämään. Turvallisia aikuisia, perusturva, syli, hyväksyntä omana itsenä, ei lapsi kaipaa muuta.

Tähän täydellisyyteen meidän kaikkien pitäisi pyrkiä! Se on omasta tahdosta kiinni ja asenteesta. Mikään asia ei tule sinulle valmiina, jokaisen eteen pitää tehdä töitä ja antaa arvo muillekin, tilaa (klassinen sana) ja luottamusta. Ei avioliitto ja perhe pidä olla vankila, vaan kasvualusta uudelle sukupolvelle, turvallinen ja esimerkillinen. Koti on se josta lasten tulevaisuus ja periaatteet muodistuu.
Liian helposti annetaan periksi, eikä huomioida sitä että se onni on siinä vieressä, kaikki ei ole ruusuja, tulee risujakin, mutta mikään asia ei ole ylistepääsemätön, kaikista selviää jos on tahtoa.

No eipä tuo sarasvuokaan rakastanut naista jonka kanssa sai ensiksi lapsia, vaan vaihtoi Virpiin. Joten jättäisin hänen viisaudet ihan omaan arvoonsa.

Hevonkakkaa kaikki. Paras lahja lapselle on molempien vanhempien henkilökohtainen kiintymys ja suhde lapseen ja sitä myötä arvojärjesty, missä lapsen paras menee kaiken muun edelle, jopa sen palvotun parisuhteen. Perhemuodosta riippumatta.

Vanhemmille semmoinen laki, ettei erota saa ennekuin lapset on 20 v, tai muuttaneet pois kotoonta. Eroon pitääkirjata 25 syytä ja maksaa 50.000 e sille jonka jättää, ja lapsille kans.

Yai vaihtoehtoisesti maksaa exälle ja lapsille 100 000 e kipurahat.

Onneksi me näimme heti alussa, että lapset on suojattava miehen naikkosten kynsistä. Emme koksaan antaneet hänen naikkosten tulla meille, emmehän mekään menneet ikinä sinne, miksi olisimme?

Jos mies halusi elää sutturansa kanssa joka rikkoi perheemme, niin ei hänen pidä ohjata meitä samoille huonoille tielle.
Ei ohjannutkaan, sanoi naikkosille ettei meille tarvitse mennä sotkemaan, hyvin piti heidät poissa meidän elämästä ja varsinkin lasten elämästä.

Niin kierota toimintaa ei pienille lapsille silloin aikanaan soinut edes mies, ja sanoikin että naiset ovat erittäin huonoa seuraa meille, eikä tuonut pakolla heitä meille.

Olemme niin etuoikeutetussa asemasa olleet, kun ei ole tarvinnut riidellä ex isän ez miehen naikkosten kanssa, että siinä olisi mennyt miedän elämä pilalle, ja olisimme erittäin onnettomia nyt, mutta kun säästyimme haukuilta ja huonolta kjohtelulta, niin onnemme on rajaton, ja lapsetkin sanovat että olen maailman paras äiti.
Moni on minulle katkera kun olen yksin pystynyt lapseni kasvattamaan onnellisiksi aikuisiksi ja arvostamaan sitä mikä oikeaa ja mikä tekee itsensä onneliseksi. Sitä ei tee väärät ihmiset eikä haukkuminen ja häiriköinti toisten perheessä, naikkoset ei kuulu meidän elämään nyt eikä ikinä. Mies on luvannut pitää sutturat possa elämästämme, niinpajon arvostaa ja rakastaa meitä kaikkia. Muutenhän pakottaisi meidät näkemään perheenrikkojat. hah...

Enpä allekirjoittaisi tuota ensimmäistä lausettasi.
Exäni omat vanhemmat erosivat vasta,kun ex oli jo aikuinen. Exän isä oli väkivaltainen, narsistinen, lapsiaan ja vaimoaan syyllistävä sekä todella empatiakyvytön mies. Petti, joi ja pieksi perhettään.

Arvatkaas vaan, millaisen mihen mallin exäni siitä sai? Todella tasapainoinen mies hänestäkin vanhemmiten paljastui, kaikki samat oireet kuin isälläänkin..

Sen perheen toinen poika sairastui 18 vuotiaana vakavaan masennukseen, josta ei ole vieläkään toipunut. Todella normaalia..

Olen 100% varma, että oman lapseni kehitys ja itseluottamus on kasvanut huomattavasti eron jälkeen. Ei tarvitse pelätä, millä tuulella isä on ja saako puhua tai leikkiä vai hermostuuko isi.

Paras lahja minun lapselleni on se, että hän saa asua turvallisessa ja rauhallisessa ympäristössä, hänen tekemisisitään ollaan kiinnostuttu ja hän tuntee itsensä tärkeäksi. Sekä sillä, että lapsen vanhemmat tulevat toimeen lapsen takia eivätkä käytä häntä riitojen välikappaleena.

Minäkin olen kasvanut "täydellisessä ja onnellisessa perusperheessä".

Niin, lukuunottamatta tietenkään sitä, että äitini oli alkoholisti, joka pahoinpiteli isää fyysisesti ja minua ja siskoani henkisesti. Lapsuuteni oli helvetillistä, en koskaan ulkaltanut tuoda kavereita kotiin, koska häpesin äitiä, enkä koskaan ulkaltanut mennä kavereiden luokse itse, koska pelkäsin, että äiti tappaa isän sillä aikaa isän nukkuessa. Siksipä lintsasin paljon koulusta, ja suunnistin aina pika pikaa koulusta kotiin, suojelemaan isää ja pikkusiskoa.

Kun olin 16v, isä kyllästyi. Hän oli antanut äidille 100 tilaisuutta raitistua, kuunnellut lupauksia juomisen lopettamisesta, ottanut selkäänsä, yrittänyt auttaa, yrittänyt rakastaa ja päästä jaloilleen. Mutta ei alkoholisti parane, jos ei itse halua parantua. Isä otti meidät tytöt mukaan ja muutimme pois. Ja koen, että elämäni alkoi vasta tuolloin. En enää pelännyt isän ja siskon puolesta, saatoin viimein hengähtää. Äitiä kävin katsomassa joskus, mutta ei äiti ollut meistä enää kiinnostunut. Hänen luonaan sitä paitsi pyöri niin epämääräisiä tyyppejä, että pelkäsin olla siellä. Aikani yritin minäkin auttaa äitiä, mutta ei hän halunnut apua.

Äitipuoleni tuli kuvioihin kun olin jo täysi-ikäinen. Hänestä tuli minulle todella tärkeä. Ensimmäistä kertaa pystyimme siskoni kanssa tekemään tyttöjen juttuja, emme olleet ennen kyenneet tuhlaamaan energiaamme sellaiseen. Äitipuoli opetti meille asioita naiseudesta, vei ostoksille, ravintolaan, elokuviin. Elimme kuin normaalit nuoret! Siltikään äitipuoli ei koskaan puhunut pahaa sanaa äidistämme, vaan tuki suhdettamme häneen, kuunteli, ja antoi tilaa.

Viinapiru vei äidin jokunen vuosi sitten. Hän joi itsensä hengiltä. Ja kun itse aloin odottaa esikoistani, kävin aikamoisen tutkimusmatkan omassa mielessäni, ja kipuilin kovasti. Tuntui hankalalta olla pian äiti, kun ei ollut itse kokenut rakastavaa äitisuhdetta. Kävin terapiassa, käyn edelleen, ja loppujen lopuksi minusta tuli hyvä äiti lapsilleni, haluan olla heille sellainen äiti mitä minulla ei koskaan ollut.

Niin, että jos tätä kaikkea ei oteta lukuun, niin joo, onnellinen ja täydellinen perusperhe on se kaiken a ja o, ilman sitä ei kasva onnellisia, tasapainoisia lapsia, jotka eivät tarvitse aikuisina terapiaa. Eiköstä vaan?