Ylös ulos vaikka väkisin!

Okein loistavaa, kun kerroit uutisen toisillekin.

Haista paska, miten sitä pystyy tekemään inhottavia asioita, kun ei edes pysty mieluisiin asioihin enää?

Whoa, masennusta on eri asteisia ja lääkkeet vaikuttaa eri tavoin eri ihmsiin, joten joku voi pystyä pakottamaan ittensä salille ja saada siitä vielä mielihyvää kaiken lisäks. Itse en kuulu näihin henkilöihin. Mutta tietenkin hyvä niille, jotka tähän pystyy, jos ei oo niin pohjalla ja/tai lääkkeet on auttanu hyvin.

Kannattaa myös pitää, niinä mustimpinakin hetkinä, edes jollain tasolla mielessä se että masennuksen tasot ja asteet voivat vaihdella. Vaikea, keskivaikea, lievä jne. Ainoa pysyvä asia on muutos, pätee kaikkeen.

I have been there, i have fucking been there. Psykoosissa mielisairaalan suljetun osaston eristyshuoneessa ja sieltä erittäin vaikean depression ja ahdistuksen kourissa osaston sängyssä kuukausia maannut. Maannut ja maannut. Nousin kun kello kilkatti syömään, koska oli pakko. Tai jos hoitaja sanoi että "Nyt haiset niin pahalta että menet suihkuun siitä makaamasta". Päästivät kotiin. Makasin. Makasin. Harkitsin itsemurhaa, yritin itsemurhaa. Uusi osastoreissu. Makaamista.

Lopetin kovien huumeiden käytön viime vuosikymmenellä. Ahdistus, masennus, semipsykoosit ja muu flippailu pysyi, mutta hälveni ajan mittaan. Yritin uskoa kauniimpaan huomiseen, tai jos se tuntui mahdottomalta, uskoa edes jonkinlaiseen huomiseen, henkikirjojen jäsenenä. Luin psykologiaa ja filosofiaa. Aloitin pitkät reippaat kävelylenkit ja kevyen lihaskuntoharjoittelun. Aloitin siivoamaan asuntoani, pesemään vaatteeni kun ne olivat likaisia, tekemään terveellistä ja ravitsevaa, edullista ruokaa. Opettelin siis tällaisia elämän perusasioita jotka "normaalille ja terveelle" ovat ihan vakiosettiä.

Nyt on vuosia mennyt aika tasaisesti. Olen yhä melankoliaan taipuvainen surumieli, pohdiskelijaluonne. Haihattelen jotain utopioitani maailmasta ilman sotaa ja sortoa, ilman nälänhätää, väkivaltaa, ihmistä ihmisen yläpuolella. Kunnes huomaan tämän utopian mahdottomuudeksi ja totean olevani vain liian naiivi ja herkkä tänne. Mutta täällä mä olen, just ulos lähdössä, lenkille. Ei sinänsä huvita mutta ekan puolen kilometrin jälkeen, kun koko keho on täynnä alkukevään raikasta happea, tunnen ja tiedostan joka solullani kuitenkin eläväni ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ihan oikeasti. Kaikesta voi nousta, kaikesta voi selviytyä, vaikka ei niin ehjäksi ja pirteäksi peipposeksi tulisikaan. Kaikille vakavasti masentuneille itsemurhaa hautoville: Hakekaa apua, puhukaa. Kirjoittakaa vaikka tälle palstalle miltä teistä tuntuu. Ei kukaan teitä sen takia tuomitse, jos tuomitsee: vika ei ole teissä. Yksinäiset, hakekaa seuraa. Aina jossain on toinen yksinäinen jolle sinä olisit yksinäisyyden lievittäjä ja päinvastoin.

Meillä on täällä jokaisella omanlaisemme polku kuljettavana. Oma lähtopiste, oma matka, oma määränpää ja tarkoitus. Kiviä ja ohdakkeita osuu jokaisen matkan varrelle, myös suoranaisia skeida-valtameriä joillekin meistä. Mutta ikinä et tiedä mitä seuraavan kukkulan takana odottaa, ennen kuin jatkat matkaasi katsomaan, miltä siellä sitten näyttää. Mä lähden tästä metsäkävelylle, kaikkea hyvää kaikille jotka luki ja niille jotka ei lukenut. Moro.

-sypressi

Itse käyn lenkillä sekä töissä säännöllisesti, vaikeata tämä on mutta en anna itseni livetä.

Tulikohan sulle mieleen, että kaikki ei välttämättä pidä liikunnasta? Se mikää toimii sulla ei välttämättä toimi muilla.

En saa itseäni pakotettua ulos. Jos menisin ulos jonkun toisen pakottamana, tulisin sieltä takaisin huoneeseeni makaamaan vaan entistä huonommalla päällä ja vittuuntuneena.

niin kun sulla ei edes ikinä ollut oikeaa masennusta etkä tiedä mitä masennus edes on...

Mä en voi lähteä yksin kävelylle, alkaa kaikki paska kiertää mielessä entistä enemmän ja tunnen itseni entistä ulkopuolisemmaksi kun näen muut ihmiset ja niillä on elämä ja mä oon yksin omassa kuplassa. Ja mistä niitä ystäviä saa? Ei ole rahaa lähteä mihinkään, kylällä ei ole kuin pieni kirjasto ja ruokakauppa. Olis edes joku lenkkikaveri, olis muuta ajateltavaa, mutta kun ei ole eikä tätä menoa tulekaan. Netissäkin kun yrittää hakea seuraa, kaikki asuu kaukana tai sitten niillä on kalliita harrastuksia ja eihän mulla sellasiin oo varaa.