Jos hymyilet luokkakuvissasi?

No höpönpöpön taas!
Itse hymyilen varmasti joka ikisessä luokkakuvassa mutta kappas vaan, täällä sitä tallataan yksikseen. Olen edelleen herkästi hymyilevä, kiltti ja ujo nainen, muttei se mitään ystäviä ole tuonut.

Mä en hymyillyt missään koulukuvissani. Oikein ihmetyttää näin jälkikäteen miksen voinut hymyillä niissä. Nykyään edes yritän hymyillä kuvissa. Ihan hyvät sosiaaliset suhteet ja turvallinen koti mulla oli lapsena eikä koulussa edes kiusattu. Ehkäpä tuo perusluonne sit vaa on mitä on ja nytkin löydän itseni tältä palstalta.

http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-1288668091661.html

En hymyillyt enkä edes osaa hymyillä :(

Aina hymyilin mut ei oo yhtään kaverii

Minäkin hymyilin, koska olin niin naiivi, etten tajunnut ettei minulla ollut yhtään ihmissuhdetta, jossa olisin kelvannut omana itsenäni. Olin ihan onnellinen tässä tietämättömyydessäni. Kavereita oli ja tein niin kuin he halusivat. Nyt kun katson taaksepäin, näen sen selvääkin selvemmin.

Enää en jaksa teeskennellä muuta kuin olen, joten olen yksin. Jo lapsena ilmeisesti intuitiivisesti oivalsin, että näytellä tässä pitää. Onneksi oivalsin, koska muuten olisi lapsuus ja nuoruuskin olleet yksinäisiä.

Minua ei kiinnosta, mitä minut luokkakuvien ottamisiässä tunteneet minusta ajattelevat. Toivottavasti ei ole julkisessa levityksessä missään kenenkään luokkakuvat ihmisistä netissä - muistuttaa laista, mutta omasta luonteestani kertoo eniten ilmeeni peruskoulun ensimmäisen luokan luokkakuvassa: itsevarma, fiksu, järkevä tyttö ja pää pystyssä. Se on se luonne, mikä mulla on. Älykin voi näkyä, ei aina mutta usein. Muistan, että yhdessä kuvassa kuvaaja teki ihan tahallisen törkeyden, ja laittoi kuvaan huonon kuvan minusta, mutta en sentään ollut seinähullu, joka näytti keskisormea.


Minä olen hymyillyt sen jälkeen enemmän, kun pääsin eroon koulukiusaajistani. Oksettaa kylläkin edes ajatus, että sellaiset edes nyt nettiaikana pääsisi urkkimaan mun ja mulle rakkaiden elämää, tai mitenkään osalliseksi tietämään mitä mulle kuuluu. Tosin en koskaan ollut koulukiusattu perinteisellä tavalla, vaan lähinnä silloinkin kun mielsin itseni koulukiusatuksi yläasteella ja tms. sen ikäisenä, olin sellainen verbaalityyppi, että mä olemuksellanni kai annoin sen verran alemmuudentunteita joillekin muille kakarana, että jotkut vihasi mua siksi. En myöskään halunnut olla ns. suosittujen kaveri kakarana, en halunnut poikaystävää, enkä istua syjeksimässä ja heittämässä läppää.


Mutta yhä: yhä oksennan, jos joku luulee, että mä haluaisin olla tekemisissä entisten koulukiusaajieni kanssa. Yksikin nilkki kehtasi sattumalta kohdatessa tulla multa kyselemään, että olenkö viime aikoina nähnyt hänen ystäväänsä jotakin yksinhuoltajaperheen ilkeäksi muistamaani juoruilijaa, tyyppi ei suurinpiirtein edes hei sanonut,ennen kuin tunki kun sika limppuun kysymään, että olenko viiime aikoina tavannut hänen ystäväänsä. No ei siinä oikein suoraan voinut sanoa, että "v*ttu paitsi että muistan sinut vastenmielisenä ihmisenä, ei tule myööskään kyseeseenkään, että olisin ollut ystäväsi kanssa missään tekemisissä hyvin pitkään aikaan".


Minua inhottaa ajatus, jos ihmiset joista itse en ole kiinnostunut, että jos ovat uteliaita minun kuulumisistani, vaikkei kahteenkymmeneen vuoteen käytännössä ole ollut mitään kontaktia ja kun tiedän, että kyse ei ole edes luotettavista kunnon ihmisistä.


Muistan kyllä ne, jotka minua hyvin kohteli lapsuudesta. Samaten muistan ne, joilla ei ollut mitään käytöstapoja - säälini niille.

Itse tänä vuonna hymyilin kaikissa otoksissa, paitsi yhdessä hymy unohtui ja näytin aika kärsivältä koska olin korjaamassa ilmettäni. Ja tietenkin sen kuvaajan piti valita juuri se kuva kotiin saapuvaksi >:(

Ei valitettavasti aina toteudu. Katson luokkakuvia siellä myös tulevan aikuisuuden hirviöitä. Mukava ajatus kyllä.