Suhteeseen pakko-oireisen kanssa?

Törmäsin kivaan tyyppiin, jota tapaillessa olen alkanut panna merkille outoja käyttäytymismalleja, nyt hieman asiaa pöyhineenä alan ymmärtää tutustuneeni pakko-oireiseen. Hänen kotinsa on suorastaan kliinisen siisti, käsiä pestään usein ja ne ovatkin kuivat, irronneet karvat tai muut irtoroskat on nypättävä heti roskiin, vessassa menee pelkällä pissallakin piiitkään. Usein kun juttelemme, hän kertoo siivoilleensa, tiskanneensa, tai käyneensä tai olevansa juuri menossa suihkuun, tokihan kyseessä ovat normaalin elämän asiat mutta kokonaisuutena olen tästä ja muutamista muista seikoista laskenut yhteen 1 1.

Kysyisinkin millaista on seurustella pakko-oireisen kanssa? Vastailla siis saa tietenkin itse oireinen tai puoliso. En ole vielä kovin emotionaalisesti sitoutunut, mutta jos jatkan tapailua näin varmasti käynee, siis mitä mieltä olette kannattaako tähän lähteä, onko kyseessä kuinka iso asia seurustelun kannalta? Mitä pitäisi ottaa huomioon, onko tämän lisäksi odotettavissa muita mielenterveydellisiä haasteita (siis onko tämä yksittäinen juttu vai esiintyykö usein yhdessä muiden ongelmien kanssa), entä parannutaanko tästä vai seuraako se lopun elämää? Netistä lukemani perusteella koti on oikea neuroosien hermokeskus, joten voiko siellä toinen edes asua, entä mahdolliset lapset, puhutaanko suku- tai käyttäytymismallirasitteesta asian suhteen (joo nyt meen asioiden edelle mutta tallaista nousee mieleen).

Tarkoitus olisi kuitenkin löytää tasa-arvoinen parisuhde jossa tuetaan toinen toistaan, joten minusta ei ehkä ole pelkäksi ns. tukihenkilöksi varsinkin jos arkielämästä tulee kovin vaikeaa ja raskasta pitkäksi aikaa. Ja arvelluttaa mitenkäs seksi ja tuollainen pöpökammo ylipätään tulevat toimeen keskenään. Voiko se olla spontaania ja iloinen asia vai tappaako kenties joku lika/eritepelko kaiken ilon tästä tärkeästä asiasta. Toki yksittäistapauksia mutta miten teillä?.

Olen tässä vedenjakajalla tämän suhteen kanssa, en haluaisi loukata tätä kiinnostavaa ihmistä menemällä ensin pidemmälle ja sitten vetäytymällä, tästä syystä vatvonkin asiaa nyt. Tätä pohtiessa vaan tuli edesmenneen äitini opetus mieleen: ei kannata tietoisesti haalia ongelmia, niitä tulee ihan tarpeeksi muutenkin. Mitä mieltä olette, mitä teen?