Haluaisin, että tähän ketjuun eri ikäiset ja erilaisia asioita kokeneet voisivat kertoa jonkin asian, minkä on oppinut elämässään, ja minkä ymmärtämisestä olisi nuorempana ollut apua. Tyyliin "kunpa olisin ymmärtänyt tämän jo nuorempana, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan".
Haluaisin, että nuoremmat tai kokemattomammat, jotka saattavat parhaillaan kamppailla vastaavassa tilanteessa, saisivat kokemuksen rintaäänellä lausutun neuvon. Vaikkei toisen oppia lopulta noudattaisikaan, eihän koskaan ole haitallista pohtia asioita uudesta näkökulmasta.
Minusta on surullista, että nykyaikana tuntuu olevan niin vähän sukupolvienvälistä ajatusten ja kokemusten vaihtamista. 70-vuotias eläkeläismies on voinut oppia ihmisyydestä jotain, mitä parikymppinen nuorukainen ei vielä ymmärrä. Vastaavasti jotain erityistä kokenut nuori ihminen voi kokemuksensa kautta opettaa jotakin syvällistä seesteistä elämää viettäneelle keski-ikäiselle jne.
Aloitan itse lyhyellä jutulla. Olen nainen, 33-v.
Minulla oli nuorena vielä perheen luona asuessani riitaisat välit sisarusteni kanssa. Minulla on kolme sisarusta, joista yksi on omaa ikäluokkaani. Melkein joka asiasta meille tuli riitaa. Muistan, että minä ja siskoni kilpailimme joskus jopa vanhempiemme suosiosta. Teini-iässä saatoimme haukkua toistemme ulkonäköä. Huusimme ja tiuskimme usein ja paljon.
Koska välimme olivat aina niin huonot, aloimme jossain vaiheessa teini-ikää vieraantua toisistamme. Lapsena meillä oli ollut yhteisiä kavereita ja vietimme aikaa yhdessä, mutta teini-iässä meillä oli tarkkaan eri kaverit ja menimme omia menojamme ja saattoi kulua viikkokin, ettemme puhuneet toisillemme mitään. Lapsena olimme tunteneet toisemme hyvin, myöhemmin olimme kuin vieraat toisillemme.
Parikymppisenä sairastuin aika pahaan masennukseen ja ahdistushäiriöön. En pystynyt puhumaan pahasta olostani parille kaverilleni. Koin ongelmineni olevani taakka meneville ja sosiaalisille kavereilleni. Vanhemmilleni en missään nimessä halunnut avautua. Nuoremmat sisareni olivat liian nuoria ymmärtääkseen. Olisin halunnut, että minulla olisi ollut läheiset välit saman ikäisen siskoni kanssa. Mutta en edes kertonut hänelle ongelmistani. Asuimme eri kaupungeissakin.
Kolmekymppisenä sairastuin fyysisesti. Jouduin olemaan paljon sairaalassa ja koko perheeni huolestui minusta. Silloin myös siskoni alkoi pitää minuun enemmän yhteyttä. Vaikeana aikana lähenimme. Tavallaan ensimmäistä kertaa tutustuimme toisiimme yksilöpersoonina, ja pidämme toisistamme!
Olisin halunnut ymmärtää nuorempana, mikä siunaus sisarukset ovat. Olisin halunnut enemmän osoittaa, että arvostan ja rakastan heitä. Vaikka on normaalia, että sisarukset riitelevät ja käyvät reviiritaistoa keskenään, niin en silti olisi halunnut kokonaiseksi vuosikymmeneksi käytännössä kokonaan vieraantua ja etääntyä siskostani.
Onneksi kuitenkin olemme löytäneet toisemme uudelleen :-)
Haluaisin, että nuoremmat tai kokemattomammat, jotka saattavat parhaillaan kamppailla vastaavassa tilanteessa, saisivat kokemuksen rintaäänellä lausutun neuvon. Vaikkei toisen oppia lopulta noudattaisikaan, eihän koskaan ole haitallista pohtia asioita uudesta näkökulmasta.
Minusta on surullista, että nykyaikana tuntuu olevan niin vähän sukupolvienvälistä ajatusten ja kokemusten vaihtamista. 70-vuotias eläkeläismies on voinut oppia ihmisyydestä jotain, mitä parikymppinen nuorukainen ei vielä ymmärrä. Vastaavasti jotain erityistä kokenut nuori ihminen voi kokemuksensa kautta opettaa jotakin syvällistä seesteistä elämää viettäneelle keski-ikäiselle jne.
Aloitan itse lyhyellä jutulla. Olen nainen, 33-v.
Minulla oli nuorena vielä perheen luona asuessani riitaisat välit sisarusteni kanssa. Minulla on kolme sisarusta, joista yksi on omaa ikäluokkaani. Melkein joka asiasta meille tuli riitaa. Muistan, että minä ja siskoni kilpailimme joskus jopa vanhempiemme suosiosta. Teini-iässä saatoimme haukkua toistemme ulkonäköä. Huusimme ja tiuskimme usein ja paljon.
Koska välimme olivat aina niin huonot, aloimme jossain vaiheessa teini-ikää vieraantua toisistamme. Lapsena meillä oli ollut yhteisiä kavereita ja vietimme aikaa yhdessä, mutta teini-iässä meillä oli tarkkaan eri kaverit ja menimme omia menojamme ja saattoi kulua viikkokin, ettemme puhuneet toisillemme mitään. Lapsena olimme tunteneet toisemme hyvin, myöhemmin olimme kuin vieraat toisillemme.
Parikymppisenä sairastuin aika pahaan masennukseen ja ahdistushäiriöön. En pystynyt puhumaan pahasta olostani parille kaverilleni. Koin ongelmineni olevani taakka meneville ja sosiaalisille kavereilleni. Vanhemmilleni en missään nimessä halunnut avautua. Nuoremmat sisareni olivat liian nuoria ymmärtääkseen. Olisin halunnut, että minulla olisi ollut läheiset välit saman ikäisen siskoni kanssa. Mutta en edes kertonut hänelle ongelmistani. Asuimme eri kaupungeissakin.
Kolmekymppisenä sairastuin fyysisesti. Jouduin olemaan paljon sairaalassa ja koko perheeni huolestui minusta. Silloin myös siskoni alkoi pitää minuun enemmän yhteyttä. Vaikeana aikana lähenimme. Tavallaan ensimmäistä kertaa tutustuimme toisiimme yksilöpersoonina, ja pidämme toisistamme!
Olisin halunnut ymmärtää nuorempana, mikä siunaus sisarukset ovat. Olisin halunnut enemmän osoittaa, että arvostan ja rakastan heitä. Vaikka on normaalia, että sisarukset riitelevät ja käyvät reviiritaistoa keskenään, niin en silti olisi halunnut kokonaiseksi vuosikymmeneksi käytännössä kokonaan vieraantua ja etääntyä siskostani.
Onneksi kuitenkin olemme löytäneet toisemme uudelleen :-)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.