Mistä löytäisin palstan missä tällainen vanhempi henkilö voisi saada tukea arkielämäänsä? Tuntuu siltä, että netissä näistä asioista keskustelee lähinnä nuoret enkä koe kuuluvani joukkoon.
Olen vajaat viiskymppinen nainen jolla on paljon ihmisiä ympärilläni. Itse kutsun useimpia heistä kavereiksi sillä ystäviksi en heitä voi kutsua. Minä olen yleensä se jolle tullaan puhumaan kun tarvitaan olkapäätä mutta kun mitä tarvitsisin olkapäätä niin sitä ei löydy, ei edes omalta mieheltäni. Olen niin vanhanaikainn, että mielestäni näiden sioiden pitäisi toimia molempiin suuntiin ennenkuin voitaisiin puhua ystävyydestä.
Elämäni on ruvennut tuntumaan niin raskaalta, että en tiedä miten jaksaisin eteenpäin, Tekisi mieleni luovuttaa. tosin en voi tehdä niin vielä sillä laspeni asuvat vielä kotona ja tarvitsevat minua, mutta muutaman vuoden kuluttua he varmaan seisovat jo omilla jaloillaan.
Haluaisin siis löytää yhteisön tms. jonka avulla jaksaisin vielä jonkin aikaa eteenpäin. Antakaa vinkkejä, kiitos!
Olen vajaat viiskymppinen nainen jolla on paljon ihmisiä ympärilläni. Itse kutsun useimpia heistä kavereiksi sillä ystäviksi en heitä voi kutsua. Minä olen yleensä se jolle tullaan puhumaan kun tarvitaan olkapäätä mutta kun mitä tarvitsisin olkapäätä niin sitä ei löydy, ei edes omalta mieheltäni. Olen niin vanhanaikainn, että mielestäni näiden sioiden pitäisi toimia molempiin suuntiin ennenkuin voitaisiin puhua ystävyydestä.
Elämäni on ruvennut tuntumaan niin raskaalta, että en tiedä miten jaksaisin eteenpäin, Tekisi mieleni luovuttaa. tosin en voi tehdä niin vielä sillä laspeni asuvat vielä kotona ja tarvitsevat minua, mutta muutaman vuoden kuluttua he varmaan seisovat jo omilla jaloillaan.
Haluaisin siis löytää yhteisön tms. jonka avulla jaksaisin vielä jonkin aikaa eteenpäin. Antakaa vinkkejä, kiitos!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mene seurakuntaan. Punaisen Ristin toimintaan, Martta-yhdistyksiin ym. Jos olet liiakisi kuormitettu, liian monelle se olkapää, opettele sanomaan ei.
Minä olen jo pian 60-vuotias. Minua netissä kirjoittelu avastaa ja olen saanut ystäviä olemalla itse aktiivinen. Miestä ja lapsia minulla ei ole, sukulaisiakin hyvin vähän.
Olet sen verran "vahvanoloinen", että ulkopuoliset vaistoavat sinussa tuen itselleen. Ehkä et osaa antautua itse avauntarvitsijaksi. Jotain elekieltä me koko ajan viestitämme. Itse taidan olla samanlainen, mutta en nykyän enää tarvitse sitä olkapäätä.
Olen reilut neljäkymppinen mies.
Mopo alkoi hyytymään muutama vuosi sitten.
Olen toki ollut raskasmielinen ikäni, varsinkin ala-asteiän jatkunut kiusaaminen
jätti pysyvät arvet.
Taloudellinen vastuu perheen ja firman raha-asioista, lasten sairastelu, vaimon
kyvyttömyys vastata velvoitteistaan(kiltti ja ihana ihminen muuten), ammatin vaihdos/yrittäjäksi ryhtyminen, anopin mielisairaus, taustalla menneisyyden aiheuttama heikko itsetunto...
Hakeuduin terveyskeskukseen tänä talvena, sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, lääkkeet ja keskusteluapua.
Lääkkeiden turvin olen jälleen alkanut nauttia niistä asioista jotka ovat minulle tärkeitä.
Lapsista, harrastuksista(ei kovin aktiivista vielä), työstäkin.
Tulin juuri koiraa taluttamasta, katselin tähtiä.
Elämä hieman yrittää jo hymyillä toisella suupielellä.
Harrastuksia minulta kyllä löytyy ja ihmisiä tapaan siellä. Juttelen paljon ihmisten kanssa ja minulle on monestikin sanottu, että olen niin mukavan positiivinen ihminen. tämä on täysin ristiriidassa omien tuntemusteni kanssa. Kyläilijöitä en kotiini halua vaan haluan hautautua sinne. Minulla on mies ja kolme teini-ikäistä lasta ja odotan aina kovasti sitä hetkeä kun joskus (harvoin) saan olla ihan yksin kotona.
Tuolla yhteisön löytämisellä tarkoitankin ennemmin sellaisia ihmisiä joiden kanssa voisin puhua siitä miltä minusta oikeasti tuntuu, ei marttyyrinkruunu otsalla vaan ihan faktaa. Liian usein nämä keskustelut päättyvät siihen jo niin kuluneeseen kommenttiin: Mitä sinä valitat, sinulla on niin ihana perhe ja plaa plaa plaa. pidän siitä, että ihmiset puhuvat suoraan, kiertelemättä. Itsekin haluaisin mutta tuntuu etten enää osaa sanoa asioita niinkuin ne on vaan puhun usein juuri sitä mitä ihmiset hauavatkin kuulla.... huono juttu!
Minulla on, kuten Kaljulla Pitkätukallakin, heikko itsetunto enkä osaa sitä kohottaa. Minulla ei ole takana koulukiusaamista vaan kovat vaatimukset joita minulle asetettiin lapsena ja nuorena ja joita kaikkia en tietenkään pystynyt täyttämään. Koskaan vanhempani eivät olleet tyytyväisiä siihen mitä olin tehnyt tai saanut aikaan. Suvustani sanouduin irti v.1996 koska kyllästyin olemaan heidän sylkykuppinaan. Kysymys ei siis ole siitä mitä minulla ei ole vaan siitä mitä minä olen.
minut on kasvatettu "kiltiksi tytöksi" ja siksi en osaa sanoa ei. monesti haluaisin mutta jotenkin en vain halua loukata muita. silloin harvoin kun sen pystyn sanomaan niin tunnen kalvavaa syyllisyyttä pitkään. siinä ei ole mitään järkeä, tajuan sen itsekin mutta niin se vain on. Ehkä juuri siksi minulla on paljon harrarstuksi.... ei tarvi erikseen kieltäytyä asioista kun kalenteri on jo valmiiksi täynnä.
olen käynyt psykoligien juttusilla mutta koska en osaa kertoa asioiden oikeaa laitaa niin he ovat katsoneet ettei minulla ole minkäänlaista ongelmaa. No, ei olekaan.... vaan ongelma olen minä itse! Ja koska ongelmaa ei ole niin hoito (=keskustelut) ovat turhia psykologien mielestä. Eli ainoa keino päästä ongelmasta eroon on se, että pääsisin eroon itsestäni.... Ja miten se onnistuu?