olin 3½ vuotias kun minut sijoitettiin. Äitini oli juuri 18 vuotta täyttänyt minut synnyttäessään ja isäni 6 vuotta vanhempi, jo kovasti alkoholisoitumassa oleva väkivaltainen mies. huostaanotto tapahtui ollessani 2½ vuotias ja asuin vuoden hoitoperheessä ennen lopullista sijoittamista.
Minut sijoitettiin pienenä tyttönä perheeseen, jossa oli ennestään 4 poikaa. minua 6-14 vuotta vanhempia. muöhemmin sain tietää, että he olivat halunneet poikaa... ja että kaikki perheen pojat olivat olleet vastaan, että perheeseen otettaisiin vierasta lasta, koska olivat tajunneet, ettei siitä mitään tulisi..(eräs "veljistä" kertoi) ja kaikki menikin pieleen alusta asti... minut puettiin kuin poika, minulla piti olla lyhyt tukka, mutta mikä pahinta, en muista kertaakaan koko elämäni aikana, että sijaisäitini olisi pitänyt minua sylissä. Perheen isä joskus. opin vertailuun: sinä...mutta kyllä meidän pojat.... ja opin siihen, että aina kun minua kosketettiin, minua lyötiin.En koskaan ollut tarpeeksi...olin liian lihava, ruma, porsas joka ei mahtunut vaatteisiinsa (en ollut ylipainoinen), mustalainen, huonogeeninen kun äitikin oli sellainen...sain ankaran uskonnollisen kasvatuksen, tosin minulle kerhot ja pyhäkoulu olivat pakopaikkoja. siellä minulle hymyiltiin, jopa kosketettiin ystävällisesti, vaikka olinkin villi ja hieman hankala.Oireilin kotiolojen vuoksi ja kävimme kasvatusneuvolassa, mutta en koskaan uskaltanut kertoa totuutta, koska siihen aikaan, en koskaan saanut olla yksin psykologin kanssa ja pelkäsin avata suutani kotona tapahtuvan rankaisemisen takia. Tiedän miltä tuntuu, kun hakataan kumiletkuilla ja vyönsoljilla...ja opin olemaan hiljaa, itkemättä. en sano, etten ollut hankala. kostin omalla tavallani,varastelemalla rahaa heiltä, välittämättä enään lyönneistä ja rankaisuista ja siitä jäänkö kiinni. Otin sen mikä minulle kuului ajattelin silloin. Ja myöhemmin vasta tajusin ja kuulin, miten paljon minulle olisi kuulunut... olin 12-vuotias kun soitin itse erään kaupungin sosiaalitoimistoon, jonka sos.lautakunta oli virallinen holhoojani.he tulivat katsomaan minua, mutta silloinkaan en uskaltanut puhua....kostoksi teostani jätettiin vaatteeni pesemättä ja seuraavat 6 vuotta varastin pesuaineet ja pesin vaatteeni itse nyrkkipyykillä...
Miten nyt...taistelen vieläkin, kai ikuisesti itsetuntoni kanssa. TIEDÄN, että olen arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olen. Olen ammattitaitoinen, hyvä työssäni, sosiaalisesti taitava, pidetty ihminen, muttaon aivan eri asia pudottaa tieto tunteiden tasolle.
Menin 20-vuotiaana naimisiin, sain 2 poikaa, jotka ovat maailman tärkeimmät minulle ja joita rakastan yli kaiken. Avioliitto kaaatui 10 vuoden jälkeen omaan mahdottomuuteensa, koska kumpikaan emme osanneet käsitellä asioita.... viimeiset 7 vuotta olen opetellut puhumaan. Olen opetellut pitämään itsestäni ja USKOMAAN niihin viesteihin ja singnaaleihin (positiivisiin) joita saan henkilökohtaisesti itsestäni. Minun on vieläkin vaikea uskoa kelpaavani itsenäni. Vaikea uskoa että olen muiden mielestä kaunis ja viehättävä. vaikea uskoa olevani hyvyyden ja onnen ansainnut... mutta kuitenkin jo TIEDÄN sen ja uskon, että jonakin päivänä uskallus tuntea myös kaikki se kasvaa tarpeeksi suureksi. Onneksi minulla on IHANIA ystäviä jotka ymmärtävät minua ja seisovat rinnallani!
Minulta on joskus kysytty ottaisinko itse sijaislapsen... en tiedä. vastuu on suuri ja miten pystyä hyväksymään ja rakastamaan lasta joka ei ole oma ja jolla on jonkinlainen huono historia ja jolla kuitenkin on side omiin biologisiin vanhempiinsa (minulla ei ollut kuin mummuun ja äitiin vasta yli 10-vuotiaana harvakseltaan, isään sain tutustua vasta18 vuotiaana oikeuden päätöksen vuoksi)...se on kysymys jota olen pohtinut vuosia... vaikka touhuun ammatilliset eväät olisi.
Tänä päivänähän (30 vuotta myöhemmin) perheet "syynätään" ihan eri tavalla ja perheen sisäiset suhteet, arvot, arki, motiivit selvitetään tarkkaan, ennen kuin voi sijaisvanhemmaksi tulla. On käytävä pakollisia kursseja jne... ARVOSTAN todella niitä, jotka siihen rumbaan lähtevät ja sitä työtä tekevät!!! Siinä ei raha voi olla sen rumban jälkeen motiivina!
olenko yhteydessä kasvatusvanhempiini? Kyllä. on outoa lukea nkirjoituksia, joiss sanotaan, ettei kasv. vanhempia enään tarvita kun tulee 18-vuotiaaksi. vaikka suhteemme on ollut erittäin vaikea, ja vaikka olikin n. 2 vuoden tauko (30 v. täytettyäni) jonka tietoisesti pidin, valehtelisin, jos sanoisin, että KAIKKI oli ainoastaan huonoa. minä en pystynyt koskaan täyttämään sitä unelmaa ja illuusiota, joka heillä minusta oli ja itse en varmasti ollut helpoin tapaus, mikä taitaa olla hyvinkin yleistä, että oireilee käytöksellään. Tämän ymmärtäminen on minua auttanut antamaan anteeksi ja ymmärtämään, ettei toiveet ja todellisuus vain kohdannut. Tänään meillä on hyvät ja läheiset suhteet, vaikka emme menneisyydestä puhukaan koskaan. Opinko mitään kasvaessani heillä? Tuntuu joskus karvaalta ajatella, ettäopin sittenkin hyvin arvokkaan läksyn ja pääoman: en koskaan ole lyönyt lapsiani ja sanon heille usein ääneen rakastavani heitä. Meillä puhutaan ja halataan paljon ja jos tarvitsin ne kokemukset oppiakseni, se kaikki sittenki oli sen arvoista!
Minut sijoitettiin pienenä tyttönä perheeseen, jossa oli ennestään 4 poikaa. minua 6-14 vuotta vanhempia. muöhemmin sain tietää, että he olivat halunneet poikaa... ja että kaikki perheen pojat olivat olleet vastaan, että perheeseen otettaisiin vierasta lasta, koska olivat tajunneet, ettei siitä mitään tulisi..(eräs "veljistä" kertoi) ja kaikki menikin pieleen alusta asti... minut puettiin kuin poika, minulla piti olla lyhyt tukka, mutta mikä pahinta, en muista kertaakaan koko elämäni aikana, että sijaisäitini olisi pitänyt minua sylissä. Perheen isä joskus. opin vertailuun: sinä...mutta kyllä meidän pojat.... ja opin siihen, että aina kun minua kosketettiin, minua lyötiin.En koskaan ollut tarpeeksi...olin liian lihava, ruma, porsas joka ei mahtunut vaatteisiinsa (en ollut ylipainoinen), mustalainen, huonogeeninen kun äitikin oli sellainen...sain ankaran uskonnollisen kasvatuksen, tosin minulle kerhot ja pyhäkoulu olivat pakopaikkoja. siellä minulle hymyiltiin, jopa kosketettiin ystävällisesti, vaikka olinkin villi ja hieman hankala.Oireilin kotiolojen vuoksi ja kävimme kasvatusneuvolassa, mutta en koskaan uskaltanut kertoa totuutta, koska siihen aikaan, en koskaan saanut olla yksin psykologin kanssa ja pelkäsin avata suutani kotona tapahtuvan rankaisemisen takia. Tiedän miltä tuntuu, kun hakataan kumiletkuilla ja vyönsoljilla...ja opin olemaan hiljaa, itkemättä. en sano, etten ollut hankala. kostin omalla tavallani,varastelemalla rahaa heiltä, välittämättä enään lyönneistä ja rankaisuista ja siitä jäänkö kiinni. Otin sen mikä minulle kuului ajattelin silloin. Ja myöhemmin vasta tajusin ja kuulin, miten paljon minulle olisi kuulunut... olin 12-vuotias kun soitin itse erään kaupungin sosiaalitoimistoon, jonka sos.lautakunta oli virallinen holhoojani.he tulivat katsomaan minua, mutta silloinkaan en uskaltanut puhua....kostoksi teostani jätettiin vaatteeni pesemättä ja seuraavat 6 vuotta varastin pesuaineet ja pesin vaatteeni itse nyrkkipyykillä...
Miten nyt...taistelen vieläkin, kai ikuisesti itsetuntoni kanssa. TIEDÄN, että olen arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olen. Olen ammattitaitoinen, hyvä työssäni, sosiaalisesti taitava, pidetty ihminen, muttaon aivan eri asia pudottaa tieto tunteiden tasolle.
Menin 20-vuotiaana naimisiin, sain 2 poikaa, jotka ovat maailman tärkeimmät minulle ja joita rakastan yli kaiken. Avioliitto kaaatui 10 vuoden jälkeen omaan mahdottomuuteensa, koska kumpikaan emme osanneet käsitellä asioita.... viimeiset 7 vuotta olen opetellut puhumaan. Olen opetellut pitämään itsestäni ja USKOMAAN niihin viesteihin ja singnaaleihin (positiivisiin) joita saan henkilökohtaisesti itsestäni. Minun on vieläkin vaikea uskoa kelpaavani itsenäni. Vaikea uskoa että olen muiden mielestä kaunis ja viehättävä. vaikea uskoa olevani hyvyyden ja onnen ansainnut... mutta kuitenkin jo TIEDÄN sen ja uskon, että jonakin päivänä uskallus tuntea myös kaikki se kasvaa tarpeeksi suureksi. Onneksi minulla on IHANIA ystäviä jotka ymmärtävät minua ja seisovat rinnallani!
Minulta on joskus kysytty ottaisinko itse sijaislapsen... en tiedä. vastuu on suuri ja miten pystyä hyväksymään ja rakastamaan lasta joka ei ole oma ja jolla on jonkinlainen huono historia ja jolla kuitenkin on side omiin biologisiin vanhempiinsa (minulla ei ollut kuin mummuun ja äitiin vasta yli 10-vuotiaana harvakseltaan, isään sain tutustua vasta18 vuotiaana oikeuden päätöksen vuoksi)...se on kysymys jota olen pohtinut vuosia... vaikka touhuun ammatilliset eväät olisi.
Tänä päivänähän (30 vuotta myöhemmin) perheet "syynätään" ihan eri tavalla ja perheen sisäiset suhteet, arvot, arki, motiivit selvitetään tarkkaan, ennen kuin voi sijaisvanhemmaksi tulla. On käytävä pakollisia kursseja jne... ARVOSTAN todella niitä, jotka siihen rumbaan lähtevät ja sitä työtä tekevät!!! Siinä ei raha voi olla sen rumban jälkeen motiivina!
olenko yhteydessä kasvatusvanhempiini? Kyllä. on outoa lukea nkirjoituksia, joiss sanotaan, ettei kasv. vanhempia enään tarvita kun tulee 18-vuotiaaksi. vaikka suhteemme on ollut erittäin vaikea, ja vaikka olikin n. 2 vuoden tauko (30 v. täytettyäni) jonka tietoisesti pidin, valehtelisin, jos sanoisin, että KAIKKI oli ainoastaan huonoa. minä en pystynyt koskaan täyttämään sitä unelmaa ja illuusiota, joka heillä minusta oli ja itse en varmasti ollut helpoin tapaus, mikä taitaa olla hyvinkin yleistä, että oireilee käytöksellään. Tämän ymmärtäminen on minua auttanut antamaan anteeksi ja ymmärtämään, ettei toiveet ja todellisuus vain kohdannut. Tänään meillä on hyvät ja läheiset suhteet, vaikka emme menneisyydestä puhukaan koskaan. Opinko mitään kasvaessani heillä? Tuntuu joskus karvaalta ajatella, ettäopin sittenkin hyvin arvokkaan läksyn ja pääoman: en koskaan ole lyönyt lapsiani ja sanon heille usein ääneen rakastavani heitä. Meillä puhutaan ja halataan paljon ja jos tarvitsin ne kokemukset oppiakseni, se kaikki sittenki oli sen arvoista!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Meidän pikkukylässä oli tyttö joka sijoitettiin erääseen perheeseen, hänen vanhempansa eivät olleet alkoholisteja vaan muuten sairaita.
Tuo sinun kirjoitus toi minulle selvästi taas muistot esiin, koska perhe asui meidän naapurissa, se tyttö oli niin niiden orja, sijaisisä oli alkoholisti ja äiti uskovainen, tyttö teki kaikki työt, mihin vain suinkin pystyi, tyttö oli pieni ja hyvin hento, ihmettelen mitenkä hän jaksoi raataa niin paljon ja miksei kukaan kyläläisistä puuttunut asiaan, koska jokainen kyläläinen sen tiesi.
Siksi minun kirjoitukseni täällä ovatkin joskus kiukkua täynnä, kun tiedän, että kuinka voidaan julmasti käyttää sijaislapsia hyväksi, teettää heillä työtä tolkuttomasti, no tuskin enää löytyy paljonkaan niitä perheitä, mutta aina jossain voi joku olla.
Muistan senkin, kun tämä silloin nuori-nainen sai ensimmäisen lapsen, niin hänen sijaisäitinsä sanoi, että hyvä kun tuon edes hoitaa, hänellä on useita lapsia ja voi hyvin, eli vedettiin matto alta pois, ennenkuin toinen sai edes yrittää.
Mutta sinun kohdalla, miten teidän jutustelu sujuu, kun kohtaat ensiset sijaisvanhemmat, tuleeko sulle kiukku?
Mutta uskotko, että ei sillä sijaiskodilla ole varmaankaan puhdas omatunto, ei sen äiti ja isä varmaan saa elää viatonta elämää, kyllä he kärsivät siitä, näin uskoisin, jos heillä vähänkään on häveliäisyyttä tai miksikö sitä nyt sanoisi.
Sinun kertomus on hyvä, ettei aina ajatella, kaikkea itsestäänselvyytenä, hyvyydessäkin voi olla joukossa pahan siemen, joka kohdistuu heikompiosaseen, kuten nyt sinuun ollessassi siellä.
Mukavaa, kun sinulla on elämä järjestyksessä, sinun kohdalla kärsimys on jalostunut vahvuuteen ja anteeksi antamiseen, koska et varmaan muuten voisi pitää yhteyttä heihin.
Hei sinulle!