Olen sairastanut kaksisuuntaista 30 vuotta. Elämä on mennyt hukkaan :ei ole perhettä , ystäviä . Olen työkyvytön. Mitkään lääkkeet ei auta. Sen takia oon yrittänyt sinnitellä elävien kirjoissa kun isä ja sisko on tehnyt itsemurhan tän sairauden takia .Enää en näe mitään elämää edessäni.Miksi enää kärsin kun en pärjää elämässä ?
En jaksa enää
Toivon kaikille hyvää
9504
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko sulla kunnon hoitotahoa/suhdetta johonkin? Koita jaksaa tää toisille (sinulle myös?)vaikea vuodenaika. Yksin ei tarvitse tämän sairauden kanssa olla. Tukiverkostoja löytyy kyllä nykyään ja tärkeätähän olisi kyllä kunnon terapia ja oikean lääkityksen löytyminen. Nykyään noissa lääkkeissäkin on menty kovasti eteenpäin. Ota yhteyttä hoitavaan tahoon ja kerro tilanteestasi. Suuret tsemit sulle!
Kärsinet lääkemyrkytyksestä niin kuin tuhannet ja tuhannet kohtalontoverisi. Lisätiedot:
http://www.madnessradio.net/madness-radio-bipolar-medication-myths-joanna-moncrieff
sä olet oikeasti todella häiriintynyt ihminen. Tulet tänne taas tota paasaamaan kun toisella on oikeasti hätä. Todella sairasta.
Lakkaa miettimästä, että sun pitäis elämässä "pärjätä" sillä varmaan tarkoitit, työelämää ja rahaa. Sun työsi on elää tuon sairauden kanssa. Älä ota kuuleviin korviisikaan muiden lässytystä tai painostamista, kun totuus on se, ettei terveillä ihmisillä ole harmainta aavistustakaan, siitä millaista työtä ihan tosissaan on vakavan sairauden kanssa eläminen. Annettakoomme anteeksi heidän idioottimaisuutensa.
Kiitos viestistä mimmelimu.Viestisi oli napakka mutta hyvällä tavalla. Oma siskokaan on ei tajua kuinka raskas sairaus tää on. Musta tuntuu että fyysiset sairaudet ei oo mitään psyykkisiin verrattuna. Tästä kun ei koskaan parane.Tosiaan työstä käy tämän "kaverin " kanssa eläminen. Nyt toivon että uusista lääkkeistä on mulle apua ja elämästä tulisi edes vähän helpompaa.
Olen sairastelijan puoliso ja tiedän vähän enemmän nyt, kun puolisoni oli 6 kk sairaalahoidossa. Lääkkeet eivät ensin meinanneet auttaa, mutta pikkuhiljaa löytyi niistä apua. Myös terapia on auttanut. Keskusteltiin jossain vaiheessa myös sähköhoidosta, mutta sitä ei annettu. Oletko itse saanut tai keskusteltu siitä kanssasi.
Eräs tuttu hoitaja sanoi, että jos hän sairastuisi niin haluaisi itse vain sähköhoitoa.
Voimia sinulle ja et ole yksin. Näin tuolla sairaalassa kuinka paljon siellä oli kävijöitä ja myös osa oli pitempäänkin hoidossa. Se on vain sairaus siinä missä muutkin sairaudet. En häpeä puolisoni sairautta, mutta diagnoosia en useinkaan kerro vaan puhun masennuksesta, joka on jo tänä päivänä tunnetumpi.
Kiitos viestistä "vierellä kulkija". Itse en ole ollut sairaalahoidossa vaan jotenkin sinnitellyt kotona. Hoitosuhde on mielenterveystoimistoon.Nyt syön seroquelia ja lamictalia-en tiedä onko tämäkään oikea lääke minulle. Kyllä sähköhoitokin on käynyt mielessä.Olen aika väsynyt.Hienoa että olet jaksanut miehesi rinnalla :-)
Voimia sinulle jaksaa eteenpäin.
Tää on joillakin tässä sairaudessa taustalla: seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena. Jotkut muistaa, joillakin on vaan sellanen tunne ja on niitä jotka ei muista mitään mutta asiallaon ollut todistaja tai lääkäri on tutkimuksessa asian todennut. Se ei oo häpeä koska lapsi ei voi olla tippaakaan syyllinen.