Olen 24 vuotias nainen. Olen aloittanut 3 viikkoa sitten työvoimakoulutuksen, johon hain koska ala kiinnostaa minua. Olen ollut pari vuotta työttömänä koulusta eroamisen jälkeen, tunsin jo silloin että olen masentunut, mutta vasta viime keväänä hain apua. Sain lääkkeet (Cipralex) ja käyn edelleen sairaanhoitajan juttusilla. Viime syksynä olo kohentui, ja lopetin lääkityksen. Nyt kevään aikana sain voimia hakea koulutukseen oltuani 6 kuukautta siivoamassa.
Matkaa koululle minulla on n.72 kilometriä. Joudun heräämään 4:30 että ehdin käydä koiran kanssa lenkillä, ja vähän herätä aamun aikana. Linja-auto lähtee 6:20, koululla olen 8 aikaan, kotiin pääsen 4 aikoihin, yleensä 5 jos pidämme tunnit puoli kolmeen. Toistaiseksi minulla ei ole ollut univaikeuksia, joita aikaisemmin oli.
Nyt on alkanut taas tuntua aivan kauhealta. Minua on masentanut yksin ollessa todella paljon, välillä olen sortunut viiltelemään, ja haluaisin vaan kuolla. Kun olen muiden seurassa, olen iloinen ja pirteä, mutta sisältä kuolen yhä enemmän. Alan myös muistamaan paljon asioita viime keväästä, jotka haluaisin unohtaa (suhteen päättyminen yksi näistä) Myös murrosiän hankalat ajat tulevat mieleen. Jo silloin ajattelin usein kuolemaa ja itseni satuttamista, ja näistä ajatuksista en ole vieläkään päässyt eroon. Itse asiassa ajattelen näin koko ajan :( Väillä ahdistun todella pahasti, ja todella mietin itseni tappamista. Yleensä silloin sorrun viiltelemään.
Kurssikaverini ovat mukavia, loppuviikon jouduin olemaan poissa koulusta lääkärin määräämänä. Ohjaava opettaja kysyi, onko vika koulussa ja luokassani, mutta näin ei onneksi ole. En tiedä. mitä tehdä. Koulussa kaikki asiat unohtuvat usein, mutta pitkän päivän jälkeen kotona olen todella väsynyt ja välilä ahdistunut.
Itsetuntoni on täysin romuna, olen se, joka ei kelpaa miehille. Eron jälkeen en enää pysty uskomaan rakkauteen. Haluan pois täältä, mutta tiedän, että en kykene siihen. Keskiviikkona minulla on sairaanhoitajalle aika, en malta odottaa että pääsen puhumaan.
Onko kenelläkään muulla samaa tilannetta, tai kokemuksia?
Matkaa koululle minulla on n.72 kilometriä. Joudun heräämään 4:30 että ehdin käydä koiran kanssa lenkillä, ja vähän herätä aamun aikana. Linja-auto lähtee 6:20, koululla olen 8 aikaan, kotiin pääsen 4 aikoihin, yleensä 5 jos pidämme tunnit puoli kolmeen. Toistaiseksi minulla ei ole ollut univaikeuksia, joita aikaisemmin oli.
Nyt on alkanut taas tuntua aivan kauhealta. Minua on masentanut yksin ollessa todella paljon, välillä olen sortunut viiltelemään, ja haluaisin vaan kuolla. Kun olen muiden seurassa, olen iloinen ja pirteä, mutta sisältä kuolen yhä enemmän. Alan myös muistamaan paljon asioita viime keväästä, jotka haluaisin unohtaa (suhteen päättyminen yksi näistä) Myös murrosiän hankalat ajat tulevat mieleen. Jo silloin ajattelin usein kuolemaa ja itseni satuttamista, ja näistä ajatuksista en ole vieläkään päässyt eroon. Itse asiassa ajattelen näin koko ajan :( Väillä ahdistun todella pahasti, ja todella mietin itseni tappamista. Yleensä silloin sorrun viiltelemään.
Kurssikaverini ovat mukavia, loppuviikon jouduin olemaan poissa koulusta lääkärin määräämänä. Ohjaava opettaja kysyi, onko vika koulussa ja luokassani, mutta näin ei onneksi ole. En tiedä. mitä tehdä. Koulussa kaikki asiat unohtuvat usein, mutta pitkän päivän jälkeen kotona olen todella väsynyt ja välilä ahdistunut.
Itsetuntoni on täysin romuna, olen se, joka ei kelpaa miehille. Eron jälkeen en enää pysty uskomaan rakkauteen. Haluan pois täältä, mutta tiedän, että en kykene siihen. Keskiviikkona minulla on sairaanhoitajalle aika, en malta odottaa että pääsen puhumaan.
Onko kenelläkään muulla samaa tilannetta, tai kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinnittele sinne hoitajalle asti, siellä mietitte sitten jatkoa, että onko aamuneljästä iltaviiteen vähän liian rankkaa sinulle tässä vaiheessa kun olet vasta kuntoutumassa. Jos sait lääkityksestä apua niin sen uudelleen aloittamista voi miettiä. Tuo koulu vie sinua kuitenkin elämässä eteenpäin, avaa uusia ovia. Sikäli siitä kannattaa yrittää pitää kiinni jos vain mahdollista, varsinkin kun siellä koulussa sinun on hyvä olla. Onko koululla asuntolaa? Onko sinun mahdollista muuttaa väliaikaisesti lähemmäs?
Koulu, siellä uudet ihmiset, sen jälkeen ehkä uudet työt jne vievät sinua kauemmaksi menneisyyden kurjista muistoista. Yritä pitää suunta sitä kohti. Ei tästä nyt hirveästi apuja ollut, mutta sympatiaa täältä lähettelen sinulle. Miettikää hoitajan kanssa vaihtoehtoja, voisiko päiviäsi jotenkin keventää. Koulun opintoneuvojalta voi myös kysyä tulisiko hänen mieleensä mitään mikä voisi tukea sinun koulussa jaksamistasi. Kotiin jäämisestä tulee helposti lopullinen ratkaisu, tarpeeksi monta vuotta kun kotona masennusta potee niin ei jaksakaan elää aloittaa elämistä uudelleen. Olet nyt hyvin ratkaisevassa vaiheessa, jos vain suinkin pystyt ja jaksat niin valitse elämä.
Mites hoitajan luona sujui? Onko löytynyt mitään helpotusta tilanteeseen?
Ihan hyvin sujui. Hoitaja on sitä mieltä että lääkitys olisi paikallaan. Itse en haluaisi mutta en keksi muutakaan. Nyt keskiviikkona on sitten aika psykiatrille, niin siellä kartoitetaan tilannetta. Maanantaina alkaa 3 viikon työssäoppiminen omalla paikkakunnalla, ei tarvitse ainakaan matkustaa. Viime viikolla yöunet jäi todella lyhyeksi, enkä muista enää mitään mitä koulussa puhuttiin.
Olo on nyt hieman parempi, mutta silti mielen sopukoissa liikkuu pahoja ajatuksia. Yritän laittaa ne sivuun, ja levätä kunnolla viikonloppuna.
Opiskelu on (käytännön aloilla) rankempaa kuin töissäkäynti, kuormittaa enemmän. Jos jaksat nyt puristaa tuon koulutusvaiheen niin ehkä sitten kun pääset töihin helpottaa puristus ja nyt mahdollisesti aloitettavan lääkityksen voi taas pikkuhiljaa jättää pois? Eihän niitä lääkkeitä ikinä ole kiva napsia, mutta siitä huolimatta mitä jotkut näillä palstoilla palopuhelee niin jos lääkettä syö oikeaan tarpeeseen ja se oikeasti vaikuttaa niin tarvittaessa se on ihan käypä ratkaisu.
Olisipa minulla pahoista ajatuksista pääsemiseksi joku hyvä neuvo, vaan olen siinä yhtä neuvoton kuin sinäkin. Onneksi sinulla on se koira, pitää sinut liikkeessä ja järjestää pientä touhua sen verran ettet ihan pysyvästi synkkiin ajatuksiisi pääse uppoamaan.
Onnea ja jaksamista työharjoitteluun :)
Nykyään erotaan jan karataaan. Ei elämä ole vain parisuhde. Sinulla ei ole vielä surutyö tehty loppuun. Sinulla pitäisi olla itaisin jotain mielekäsä puuhaa jotta ajatukset eivät alkaisi soittaa samaa levyä.
Oon monta kertaa miettiny sitä et miks mua ei vieläkään masenna, olen aina ollu helvetin yksinäinen ja kaikki tuntuu vihaavan mua millon mistäkin syystä, tarhasta tähän päivään olen ollut yksin, ainoot ketkä musta on koskaan välittäny on mun mutsi ja faija, faija tosin kuoli muutama vuosi sitten, ja sitä ennen kuoli koira.
Koulussa mua kiusattiin 9 vuotta tasaseen tahtiin, faijan kuoleman jälkeen jäin työttömäks ja muutenkin elämä vittuilee kaikenaikaa.
Ystäviä on tasan 0, mulla ei oo koskaan vielä ollu ainuttakaan ystävää, onnistun aina vaan vetämään kusipää mulkkuja mun lähelle.
Mua pitäis masentaa kyl, ihmettelen kovasti miksi ei masenna, aihetta olisi kyllä.
Ulkona mua vihataan, netissä mua vihataan, miks mää en saa koskaan vihata ketään misään? Miks mun pitää olla aina se kuka kestää kaikkea paskaa.
Sinulle haamu muutama sana: toiset viihtyvät yksin ja elävät mielekästä elämää. Tunnen erän vanhuksen, jolla ei ole lähellä sukua, hoitohenkilökunnan lisäksi ei käy ketään hänen luonaan. On vielä psyykkisesti pirteä. Kerran kysyin, että kokeeko hän yksinäisyyttä. Hän vastasi, että ei. On elänyt aina yksin, viihtyy itsensä kanssa ja on tottunut siihen. Ja sen kyllä näkee, että ei ole sosiaalinen ihminen. Kodissaan hän elää kuin ketään ei olisi paikalla, vaikka nin ei olisi. Hän tarvitsee apua vain siksi, kun ei enää suoriudu fyysisistä ja teknisistä kotiaskareista sairauksien vuoksi.
Kun avun on saanut, hän ilamisee ja antaa ymmäärtää, että jälleen pärjäilee.
On kuulemma lapsesta asti ollut selalinen. Hänestä huokuu tyyneys ja rauha.