Olen parikymppinen yliopisto-opiskelija. Tai eihän niistä opinnoista mitään tullut. Masennus tuli takaisin ahdistuksineen ja paniikkikohtauksineen. Syömishäiriö iski taas, kuihdutin itseäni ja voin erittäin, erittäin huonosti.
Nyt on takana pari kuukautta sairaslomaa, joka jatkuu vielä ainakin kesäkuun loppuun asti. Aamuisin napsin 60 milligrammaa Cymbaltaa. Ihan kiva lääke varmaan joo, mutta ei se elämää yksin muuta. Terapiaa oon aloittelemassa tässä ihan lähiaikoina.
Ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Nuori mies täynnä potentiaalia vaikka mihin. Vuosi sitten kirjoitin lähinnä laudaturia eximiaa. Eli totta kai "sinusta voi tulla mitä vaan" ja "me saadaan vielä kuulla sun saavutuksista".
JUST JOO.
Moni ei tiedä, mitä elämä mulle oikeasti on. Okei, oon jaksanut pitää kohtuullisesti yllä sosiaalisia suhteita. Mulla on ystäviä. Niiden seurassa on ihan kivaa. Olen puhelias ja hauska kaveri. Ulkokuoren perusteella ei vaan oikeasti voi tehdä juuri mitään johtopäätöksiä.
Sisältä oon rikki. Hajalla. Aivan uuvuksissa. En jaksa ajatellakaan, että jaksaisin joskus mennä töihin tai aloittaa taas opintoja. Tulevaisuus pelottaa, ihmiset pelottaa, melkein kaikki mahdollinen aiheuttaa ahdistusta. Oon tullu niin pahasti murjotuksi elämäni aikana, että enpä tiedä kykenenkö koskaan antamaan mitään konkreettisesti hyödyllistä tälle yhteiskunnalle.
Elämä on joskus raakaa, enkä ite valinnu tietäni, mutta musta taitaa tulla sossun asiakas. Oonhan mä siellä jo käynytkin. Rahat ei vaan millään riitä, vaikka en turhuuksiin tuhlaakaan - esim. en käytä alkoholia ollenkaan. Muutenkin mun elintavat on ihan hyvässä kunnossa. Pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan sen, minkä jaksan.
Siis tätäkö mun tulevaisuus on? Että vaikka elämässä on myös hyviä asioita ja välillä voi olla jopa onnellinen, niin silti elää toisaalta sellaisessa lamaantuneessa tilassa, ettei jaksa tehdä oikein mitään? Olenko yksinkertaisesti niin herkkä, etten jaksa yhtään ylimääräistä painetta? Ehkä oon saanu liian huonot lähtökohdat elämään ja tää aika on liian raaka ja vaativa minunlaiselleni yksilölle.
... :(
Nyt on takana pari kuukautta sairaslomaa, joka jatkuu vielä ainakin kesäkuun loppuun asti. Aamuisin napsin 60 milligrammaa Cymbaltaa. Ihan kiva lääke varmaan joo, mutta ei se elämää yksin muuta. Terapiaa oon aloittelemassa tässä ihan lähiaikoina.
Ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Nuori mies täynnä potentiaalia vaikka mihin. Vuosi sitten kirjoitin lähinnä laudaturia eximiaa. Eli totta kai "sinusta voi tulla mitä vaan" ja "me saadaan vielä kuulla sun saavutuksista".
JUST JOO.
Moni ei tiedä, mitä elämä mulle oikeasti on. Okei, oon jaksanut pitää kohtuullisesti yllä sosiaalisia suhteita. Mulla on ystäviä. Niiden seurassa on ihan kivaa. Olen puhelias ja hauska kaveri. Ulkokuoren perusteella ei vaan oikeasti voi tehdä juuri mitään johtopäätöksiä.
Sisältä oon rikki. Hajalla. Aivan uuvuksissa. En jaksa ajatellakaan, että jaksaisin joskus mennä töihin tai aloittaa taas opintoja. Tulevaisuus pelottaa, ihmiset pelottaa, melkein kaikki mahdollinen aiheuttaa ahdistusta. Oon tullu niin pahasti murjotuksi elämäni aikana, että enpä tiedä kykenenkö koskaan antamaan mitään konkreettisesti hyödyllistä tälle yhteiskunnalle.
Elämä on joskus raakaa, enkä ite valinnu tietäni, mutta musta taitaa tulla sossun asiakas. Oonhan mä siellä jo käynytkin. Rahat ei vaan millään riitä, vaikka en turhuuksiin tuhlaakaan - esim. en käytä alkoholia ollenkaan. Muutenkin mun elintavat on ihan hyvässä kunnossa. Pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan sen, minkä jaksan.
Siis tätäkö mun tulevaisuus on? Että vaikka elämässä on myös hyviä asioita ja välillä voi olla jopa onnellinen, niin silti elää toisaalta sellaisessa lamaantuneessa tilassa, ettei jaksa tehdä oikein mitään? Olenko yksinkertaisesti niin herkkä, etten jaksa yhtään ylimääräistä painetta? Ehkä oon saanu liian huonot lähtökohdat elämään ja tää aika on liian raaka ja vaativa minunlaiselleni yksilölle.
... :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!
Minulla oli sinun iässä myös erittäin vaikea elämän vaihe. Tuli muutto opiskelupaikkakunnalle, käytin liilaa huumeita,olin yksin. Opinnot kariutuivat ja palasin takaisin maalle. Vuosi pari meni suuntaa hakiessa. Noin 23 vuotiaana elämä alkoi kuitenkin rullaamaan mukavasti. Hankin koulutuksen,menin naimisiin,sain töitä. Ja sitten tehtiin lapsia ja ostettiin oma talo.
Tarinani on piiitkä vaihderikas,mutta halusin vaan sulle sanoa, että ota ihan rauhassa ja etene omaan tahtiin. Jos sun pitää ny5 käydä paskaa läpi niin hyvä. Eipähän sitten ole hankaloittamassa elämää myöhemmin. Tee mikä susta tuntuu hyvältä ua oikealta äläkä ota paineita muoden odotuksista. Elämä on hetki hetkeltä fantastinen lahja. Siihen kuuluu kaikki tunteet ja välillä ne hankalat tunteet on pääosassa. Sitten taas elämä hymyilee vaan jotta seuraava alamäki tuntuis taas pahalta. Sellaista vuoristorataa se ainakin mulla on ollu. Toisaalta nykyään en enää ota niin vakavasti näitä ailahteluita. Ne 8n vähän niinkuin sää tiloja. Asenne ratkaisee ja myrskystäkin voi nauttia;)
"Ihan kiva lääke varmaan joo, mutta ei se elämää yksin muuta. Terapiaa oon aloittelemassa tässä ihan lähiaikoina."
Olet siis hakenut ja saanut apua.
Hyvä niin.
Eihän ne lääkkeet kaikkia ongelmia ratkaise, mutta niiden turvin pääsee aloittamaan kuntoutumisen.
Olet nuori vielä, ei vielä ole syytä heittää kirvestä kaivoon.
Olen jo yli 40- vuotta ajelehtinut elämän ajopuuna, välillä on tuntunut, että olen tieni päässä, mutta tässä sitä vain elellään, kivaakin joskus välillä on.
Keskivaikeasta masennuksesta parhaillaan yritän toipua ja nappeja napsin.
Kdrran viikossa käyn juttelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa.
Talvella suunnittelin narua kaulaan, nyt tuntu jo välillä hyvältäkin.
Tarinasi kuulostaa pelottavan tutulta. En ole vielä yliopistossa, mutta tuota samaa "sinusta on vaikka mihin" -toitotusta saan kuulla.
Minua pelottaa, että minulle käy samalla tavalla kuin sinulle, oikeastaan olen varma siitä. En osaa kuvitella muunlaista suorituskeskeistä elämää, kuin se mitä elän nyt, ja sen tiedän, että tulevaisuus tällaisissa mielenmaisemissa tuntuu täydellisen toivottomalta.
Kuulostaa hyvältä että olet hakenut apua. Minua vaivaa eniten se, etten ns. tiedä paremmasta. En tiedä lainkaan mitä haluan elämältäni, ja siksi en halua mitään.
Välillä ajattelen että "no, sitten seuraavassa elämässä." Menipä tämä viestini nyt synkäksi. Kuitenkin, valtavasti tsemppiä sinulle!