Mistä tämä hirveä itseinho johtuu?
Olen lukion aloittava hyvään perheeseen syntynyt naisihminen jolla pitäisi olla asiat hyvin elämässä. Mikä helvetti mua sitten vaivaa? Tässä iässähän pitäisi "elää unelmaansa" niin kuin joka reiästä toitotetaan. Pitäisi olla poikaystäviä ja kavereita, viikonloput pitäisi täyttyä bilettämisestä. Oonko jotenkin kiittämätön kakara kun en nauti elämästäni vaikka siihen on kaikki eväät annettu?
Pahinta ovat aamut. Pitäisi lähteä kouluun ja näyttää kauniilta niin kuin muutkin ja nähdä ihmisiä ja olla sosiaalinen ja hyvinvoiva. Jäin kotiin tänään. Olin lähdössä juuri kun ahdistus ja se kamalan nöyryyttävä itkukohtaus taas tuli peiliin katsomisen jälkeen. Meikki levisi ja näytin mädältä ja turvonneelta lihamöykyltä. Eilen kävi samoin, mutta lähdin kuitenkin ja pidättelin kuusituntia suolavettä sisälläni.
Olen aivan järjettömän stressaantunut. Tulevaisuus stressaa, sosiaaliset tilanteet stressaa, seuraava aamu stressaa. Olen aina ollut mieleltäni vahva ja pitänyt tunteeni sisälläni. Ala-asteella poika sanoi minulle "tiiätkö et olet aivan saatanan ruma" nälväisin takaisin jotain ja jatkoin elämääni. Kuitenkin illalla menin peilin eteen ja rupesin miettimään että entä jos oikeasti olenkin ruma? Se oli ensimmäinen askel kohti itseinhoa. Nykyään en voi katsoa peiliin ilman itkukohtausta. Vihaan ulkonäköäni, ääntäni, sanomisiani ja olen auttamattomasti aina se huonompi osapuoli kaikessa. Tunnen syyllisyyttä siitä että miljoonilla ihmisillä on asiat pisin vittua ja silti he ovat osaansa tyytyväisiä. En voi puhua ajatuksistani äidilleni, koska hän on niin ihana ja minulle tulee sellainen olo että olen pettänyt hänet vaikka hän on tehnyt kaikkensa vuokseni. Minun on myös vaikea hakea apua, koska luulen että olen paisutellut asiat päässäni liian isoiksi ja että lääkäriltä tulee diagnoosi "itsesäälissä rypevä tavallista herkempi perusteini" ja mietin ettei lääkäri jaksa kiinnostua teinin perusongelmista kun olisi oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä.
Minua pelottaa että katkeroidun niin pahasti että teen jotain kamalaa. Huomaan nyt jo, kun kaupungilla on onnellisia ja kauniita ihmisiä upea elämä edessä (tai takana) muutun vihaiseksi ja pahantuuliseksi kun en itse saa kävellä kevein mielin. En myöskään pysty kunnolla keskittymään mihinkään kun mietin koko ajan kuinkahan yököttävältä näytän tunkin vastaantulevan mielestä.
Tarvitsenko apua vai onko tämä pelkkä perus teiniangsti joka menee ajan kanssa ohi?
Kiitos jos jaksoit lukea.
Olen lukion aloittava hyvään perheeseen syntynyt naisihminen jolla pitäisi olla asiat hyvin elämässä. Mikä helvetti mua sitten vaivaa? Tässä iässähän pitäisi "elää unelmaansa" niin kuin joka reiästä toitotetaan. Pitäisi olla poikaystäviä ja kavereita, viikonloput pitäisi täyttyä bilettämisestä. Oonko jotenkin kiittämätön kakara kun en nauti elämästäni vaikka siihen on kaikki eväät annettu?
Pahinta ovat aamut. Pitäisi lähteä kouluun ja näyttää kauniilta niin kuin muutkin ja nähdä ihmisiä ja olla sosiaalinen ja hyvinvoiva. Jäin kotiin tänään. Olin lähdössä juuri kun ahdistus ja se kamalan nöyryyttävä itkukohtaus taas tuli peiliin katsomisen jälkeen. Meikki levisi ja näytin mädältä ja turvonneelta lihamöykyltä. Eilen kävi samoin, mutta lähdin kuitenkin ja pidättelin kuusituntia suolavettä sisälläni.
Olen aivan järjettömän stressaantunut. Tulevaisuus stressaa, sosiaaliset tilanteet stressaa, seuraava aamu stressaa. Olen aina ollut mieleltäni vahva ja pitänyt tunteeni sisälläni. Ala-asteella poika sanoi minulle "tiiätkö et olet aivan saatanan ruma" nälväisin takaisin jotain ja jatkoin elämääni. Kuitenkin illalla menin peilin eteen ja rupesin miettimään että entä jos oikeasti olenkin ruma? Se oli ensimmäinen askel kohti itseinhoa. Nykyään en voi katsoa peiliin ilman itkukohtausta. Vihaan ulkonäköäni, ääntäni, sanomisiani ja olen auttamattomasti aina se huonompi osapuoli kaikessa. Tunnen syyllisyyttä siitä että miljoonilla ihmisillä on asiat pisin vittua ja silti he ovat osaansa tyytyväisiä. En voi puhua ajatuksistani äidilleni, koska hän on niin ihana ja minulle tulee sellainen olo että olen pettänyt hänet vaikka hän on tehnyt kaikkensa vuokseni. Minun on myös vaikea hakea apua, koska luulen että olen paisutellut asiat päässäni liian isoiksi ja että lääkäriltä tulee diagnoosi "itsesäälissä rypevä tavallista herkempi perusteini" ja mietin ettei lääkäri jaksa kiinnostua teinin perusongelmista kun olisi oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä.
Minua pelottaa että katkeroidun niin pahasti että teen jotain kamalaa. Huomaan nyt jo, kun kaupungilla on onnellisia ja kauniita ihmisiä upea elämä edessä (tai takana) muutun vihaiseksi ja pahantuuliseksi kun en itse saa kävellä kevein mielin. En myöskään pysty kunnolla keskittymään mihinkään kun mietin koko ajan kuinkahan yököttävältä näytän tunkin vastaantulevan mielestä.
Tarvitsenko apua vai onko tämä pelkkä perus teiniangsti joka menee ajan kanssa ohi?
Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei kannata ikinä kysyä muilta kuin ammattilaisilta "onko tämä teiniangsti?", koska ainoastaan välinpitämättömät ja typerimmät ihmiset tulee siihen vastaamaan ja enimmissä tapauksissa väärin.
Niin vähän ajattelinkin. Mutta kun se ammattilaisen kanssa juttelemaan meneminen on jotenkin niin vaikeaa. Jos vaan menisi hammasta purren sinne lääkäriin niin se tuskin olisi ylitsepääsemättömän kamalaa, mutta miten ihmeessä saan itseni raahattua sinne? Pelkään ettei asiani olekaan oikea enkä osaa varmasti kertoa ongelmaani selkokielellä face to face.
Tuntui kuin olisi lukenut itsestään. Sama ongelma minulla 24 vuotiaalla naisella. Diagnoosina oli taas eilisen sairaanhoitajakäynnin perusteella vaikea/keskivaikea masennus. Vihaan itseäni, ja uskon todella olevani ruma. Koulussa jaksan vielä jotenkin käydä, mutta aamut ovat tuskaa koska pitäisi "ehostaa" itseään edes vähän. En kyllä usko sen auttavan juuri yhtään, mutta ilman meikkiä en uskalla ja kehtaa kouluun lähteä.
Minä olen se, joka ei kelpaa miehille. Kerrankin kuulin vain kommentin että et osu makuhermoon, tästä ei tule mitään sen takia. Se masentaa, ja miljoona kertaa enemmän kun itsetunto on tarpeeksi alhaalla. Myös kommentit "ota itseäsi niskasta kiinni, ja ala pitämään itsestäsi" eivät auta yhtään.
Tässä oli vain osa minun elämästä. Kehottaisin sinua juttelemaan vaikka kouluterveydenhoitajalle. Uskon että hän osaa auttaa ja tarvittaessa neuvoa sinua eteenpäin.
Hei AP. vaikutat hyvin kypsältä ikäiseksesi ja sinulla on taitoa lukea itseäsi ja tunnistaa tunteitasi. Voin sieluni silmin nähdä mten kaunis nuori nainen oikeasti olet.
Itselläni itseinho myös on kova ja johtuu syvältä lapsuudestani. Alkoholistivanhempani inhosivat ja kaltoinkohtelivat minua. Isälläni oli myös tapana sanoa: "hyi hel*vetti, ei tollasta kukaan mies koskaan huoli". Tämän olen itsestäni ja ulkomuodostani sisäistänyt eikä sitä ole mikään minusta pois kitkenyt.
Näillä eväillä yritän elää katkeraan loppuun asti. En voi käydä missään enkä tutustua ihmisiin, koska tiedän että en ole sen arvoinen Ja olen kuitenkin jo yli 40 vuotias.
Toivon että Sinä saat apua ajatuksiisi ja mahdollisuuden onneen elämässäsi.
Itellä vähän sama tilanne. Ei vanhemmat. Mutta koulukiusausta koko kouluaika ja armeija. Eka työpaikka oli vähän kuin uusi alku. Yllätyin että ihmiset on kiinostuneita ja ystävällisiä. No. Toisessa työpaikassa joku narsisti otti silmätikukseen. Nykyään miettii vain että olisi pitänyt pamauttaa aivot intissä kun vielä pystyi.
Hei tiedätkö mitä, elämässä on pakko olla joku muu elämänsisältö kuin seksi.
Maailma on kamala paikka juuri seksuaalisuuden takia.
Ihmiset hankkii siksi mahd.paljon rahaa ja statusta ja ulkonäköä että pääsisivät totetuttamaan omia pornofantasioitaan. Mutta suuremman tyydytyksen saat kun autat muita.
Mieti niitä miehiä joiden arvo naisen silmissä on nollissa.
Heillä on yhtä vaikeaa. Suurin osa ihmisistä on luusereita joten sieltä löytyy kumppani sinulle. Toki parisuhde on kaiken kamaluuden alku ja juuri, että hanki mieluummin hyvä harrastus.
The secret to happiness is to face the fact that the world is horrible.
Bertrand Russell
Terve,
itse olen 24-vuotias miespuolinen henkilö. Voin samaistua tilanteeseesi. Vuosikaudet kamppaillut jo mielenterveysongelmien kanssa. Järjetön stressi usein päällä, ahdistaa ja masentaa. Pitää vaan painaa, vain joitakin kertoja olen jäänyt sängynpohjalle makaamaan. Viinaa on tullut vedettyä, viilleltyä ja hakattua päätä seinään.
Kaikki avaimet pitäisi olla ties kuinka hyvään elämään. "Onhan sulla vielä aikaa, oot niin nuori" blaa blaa. Samaa hoetaan varmaan kolmekymppiseksi asti. Olen vaan todella itsekriittinen ja käännän lähes kaiken itseeni. Itseäni ongelmista syytänkin, en halua muille pahaa. En jaksa enempää kirjoittaa, mutta tsemppiä...
Niin, mietin myös miksi täytyy aina laittautua kun lähtee ulos, vaikka tuskin kukaan edes vilkaiseekaan tarkemmin miltä joku tuntematon näyttää. Pariutuminenkin kun vaikuttaa omalta kohdaltani aina vaan epätodennäköisemmältä (ikää yli 30v) on aivan sama vaikka näyttäisi tuulenpesältä.
Voi kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet tänne kirjoittaa. Arvostan teitä todella.
On helpottavaa saada tietää etten ole ainoa näin ajatteleva, mutta samalla mulle tulee hirveän surullinen olo teidän puolesta. Monien tekstien rivien välistä pystyy havaitsemaan älykkään ihmisen.
Olen pahoillani etten jaksa nyt enempää kirjoittaa, halusin vain kertoa miten paljon teidän muutaman tänne kirjoittamaan jaksaneen sanat auttoivat. Oli iloinen yllätys huomata että joku jaksoi kuluttaa omaa aikaansa minulle kirjoittamiseen. Kiitos!
-ap
Kukaan ammattilainen ei väheksy tarvettasi puhua. Olen kuullut tästä paikasta hyvää, ja sivuilla pystyy tekemään itsetunto-testinkin, josta saa heti tuloksen. Tässä linkki:
https://www.vastaamo.fi/itsetunto/