Olen 20v tyttö ja olen käynyt psykologin luona juttelemassa noin puolen vuoden ajan mun ahdistuksen takia, joka johtuu toisesta (fyysisestä) sairaudesta. Tuntuu että kaikki ahdistaa, koulussa on vaikeaa käydä enkä kavereita uskalla nähdä.
Luulin että psykologilla käyminen voisi auttaa, nyt ei kuitenkaan siltä tunnu. Psykologi vähättelee ongelmaani ja tuntuu ettei minun hänen mielestään pitäisi käydä siellä, aina kun aletaan katsomaan uutta aikaa niin hän sanoo tyyliin "no tarvitsetko sä vielä uuden ajan". Ja uusi aika menee aina mun mielestä hirveen kauas, viimeksikin 3 viikon päähän. Ennen seuraavaa kertaa mulla on aika lääkärillä ja sitäkin psykologi sanoi että jos siitä sitten olisi apua. Musta taas tuntuu ettei mistään fyysisestä hoidosta ole apua, ennenkuin tämä ahdistus vähenee.
Mun on tosi vaikea jutella hänelle mistään mistä haluaisin keskustella. Olen tosi huono alkamaan puhua mua askarruttavista asioista, mutta ei psykologikaan ikinä kysy mistä haluaisin puhua.
Viimeksi kun tulin psykologilta itkin kaksi päivää, kun tuntui niin pahalta se vähättely, alkaa tuntua että olen ihan tyhmä ja surkea kun käyn siellä, että kai mun pitäsi pärjätä muutenkin.
Nyt en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, pitäisikö vaan perua seuraava aika ja koittaa pärjätä ihan itsekseni, pelkään kuitenkin että tilanne pahenee ja lopetan koulussa käymisenkin. Ennenkuin menin tälle psykologille, kävin toisella, joka kuitenkin hoitaa ihmisiä vain hetken ja siksi minut siirrettiin tälle toiselle psykologille. Pidin tästä ensimmäisestä psykologista enemmän ja mietin hänelle soittamista, jotta edes jollekulle voisin puhua.
Eli mitä minun teidän mielestä pitäisi tehdä. Tuntuu etten jaksa tälläista enää, kaikki ahdistaa ja masentaa.
Tulipa pitkä teksi, mutta toivottavasti edes joku jaksaisi lukea ja vastata.
Luulin että psykologilla käyminen voisi auttaa, nyt ei kuitenkaan siltä tunnu. Psykologi vähättelee ongelmaani ja tuntuu ettei minun hänen mielestään pitäisi käydä siellä, aina kun aletaan katsomaan uutta aikaa niin hän sanoo tyyliin "no tarvitsetko sä vielä uuden ajan". Ja uusi aika menee aina mun mielestä hirveen kauas, viimeksikin 3 viikon päähän. Ennen seuraavaa kertaa mulla on aika lääkärillä ja sitäkin psykologi sanoi että jos siitä sitten olisi apua. Musta taas tuntuu ettei mistään fyysisestä hoidosta ole apua, ennenkuin tämä ahdistus vähenee.
Mun on tosi vaikea jutella hänelle mistään mistä haluaisin keskustella. Olen tosi huono alkamaan puhua mua askarruttavista asioista, mutta ei psykologikaan ikinä kysy mistä haluaisin puhua.
Viimeksi kun tulin psykologilta itkin kaksi päivää, kun tuntui niin pahalta se vähättely, alkaa tuntua että olen ihan tyhmä ja surkea kun käyn siellä, että kai mun pitäsi pärjätä muutenkin.
Nyt en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, pitäisikö vaan perua seuraava aika ja koittaa pärjätä ihan itsekseni, pelkään kuitenkin että tilanne pahenee ja lopetan koulussa käymisenkin. Ennenkuin menin tälle psykologille, kävin toisella, joka kuitenkin hoitaa ihmisiä vain hetken ja siksi minut siirrettiin tälle toiselle psykologille. Pidin tästä ensimmäisestä psykologista enemmän ja mietin hänelle soittamista, jotta edes jollekulle voisin puhua.
Eli mitä minun teidän mielestä pitäisi tehdä. Tuntuu etten jaksa tälläista enää, kaikki ahdistaa ja masentaa.
Tulipa pitkä teksi, mutta toivottavasti edes joku jaksaisi lukea ja vastata.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on ollut sama ongelma muutaman psykologin kans, nyt oon 22v. ja käyn ensimmäisellä psykologilla jolla kävin kun olin 14. Jotenkin sen kans vaan on helpointa puhua ja se on tosi ymmärtäväinen ja mukava. Joten tiedän että kaikkien kans ei todellakaan suju. Olisko sun mahdollista päästä jollekin toiselle psykologille, ei varmaan oo kovin kannattavaa käydä sellaisella joka saa aikaan vaan kamalamman olon? Itellä ongelma on se että joudun kohta taas vaihtamaan psykologia kun täytän 23 ja siirryn aikuispuolelle, rankkaa tulee olemaan enkä tiedä löydänkö enää hyvää psykologia. Huonolla en aio enää käydä pidempää aikaa, se on vaan turhaa.
Kun on kysymys hoitosuhteesta, varsinkin psyyken alueen ongelmista, niin on tärkeä, että potilaan ja terapeutin välillä synkkaa ja syntyy yhteistyö. Usein kai he etenevät potilaan ehdoilla, antavat tukea ja auttavat avainkysymyksillä. He myös kunnioittavat asiakkaan vapautta kertoa, mitä itse haluaa ja eivät tenttaa ja lypsä pakolla asioita.
Jospa asia on nin, että kun et itse halua kertoa, niin psykologi kuvittelee,. ettet enää tarvitse terapiaa.
Jospa nyt kijoitat itsellesi paperille nuo vaikeat asiat ja kun oelt kerran ne pukenut sanoiksi, niin on sitten helpompi ottaa puheeksi suraavassa istunnossa. Voit ottaa myös paperin mukaan ja sanoa, että haluat lukea sanottavas kun ei se oikein muuten ota onnistuakseen
Psykologit ovat oppineet tekemämään kaikenlaisia tehtäviä ja kokeita, joten tuollainen menttely ei heistä mitenkään tunnu oudolta. Pääasia on että sinä saat apua.
Jos yhteistyö ei sitten vieläkään lähde käyntiin, niin ongelma ei ole sinussa vaan terapetuin ammattitaidossa tai ette yksinkertaisesti sovi toteutettavaan terapiaan.
Mulla on myös outo tilanne oman psykologin kanssa kun tuntuu että hän ei tee oloani yhtään helpommaksi tapaamisissa vaikka selvästi näkee kuinka minua ahdistaa. Koskaan hän ei kysy mitään eikä oikeastaan puhu mitään ellen itse aloita. Olemme myös täysin erilaisen oloisia ihmisiä luonteeltamme joten tuntuu että ei vaan kemiat pelaa keskenään. Silti en sitä kehtaa myöntää vaikka pitäisi. Onko tää joku normaali terapiamenetelmä?
Mulla oli kerran vanhapiika psykologi, jolla oli aikamoiset patoumat. Hän tavallaan johdatteli aioihin joista halusi keskustella, siitä on nyt jo yli kymmen vuotta. Psykologi kärsi lapsettomuuden kokemuksestaan, lisäksi häneltä puutui kumppani, jotenkin tuli tunne että hänellä olisi kovasti haluja suhteeseen. Kumppania ei vain ollut löytynyt. Hän oli suuttuinen ja hyvin riepuinen persoona, kun asiat alkoivat valjeta tunsin syvää sääliä ihmispoloa kohtaan. Keskustelimme etupäässä hänen katsomistaa seksielokuvista ja kumma kyllä minua inhottivat hänen ongelmansa. Olen ja olin jo silloin äiti ja isoäiti.