Oikeaa "nuorisotyötä" jenginuorille

”Hän ei soittanut poliisia, mistä olisi vain tullut meille lisää ongelmia. Aloin miettiä Samista, että toi ei halua mulle mitään pahaa. 12–13-vuotiaana sitä ajatteli, että kaikki ovat sua vastaan”, ¬Fuaad muistelee.
”Sovittiin Samin kanssa, että me tullaan maalaamaan hyvitykseksi. Mutta olin vielä kusipää enkä mennyt maalaamaan, vaan yksi Pieru-Jesse maalasi meidän puolesta. Sitten mä vaan jotenkin keräsin itseni ja tulin nöyränä takasin. Sen jälkeen en nähnyt Samia pelkkänä nuorisotyöntekijänä, vaan jopa kaverina.”

Laitinen antoi pojille videokameran. Sitten he katselivat yhdessä, mitä kameralle tallentui.
”Se oli kiva juttu, joka yhdisti meitä kaikkia. Oli jotain tekemistä. Juostiin kallioilla ja kuvattiin sitä. Vähän pitsaa ja karkkia, sitten katsottiin niitä. Se oli niin hauskaa, kun näki oman naamansa.”
 
POLIISI kävi erikseen kiittämässä Laitista, sillä ilkivallan määrä suorastaan romahti Herttoniemenrannassa Oranssin leffapajan myötä.

Sosiaalityöntekijät ihmettelivät, miten Laitinen sai poikiin kontaktin, siinä ei kukaan muu ollut onnistunut.

”Niistä pojista näki, että kukaan ei ole ollut niille kiva. Eikä kukaan olisi voinut niille mitään enää tarjotakaan, ne olivat jo menneet sen rajan yli.”
Fuaad muistuttaa, että hänellä ei ollut eikä ole merkintää rikosrekisterissä.

”Ilman Oranssia se ei olisi ollut mahdollista. Silloin me erkaannuttiin siitä vielä pahemmasta. Mä olin silloin jengin bossi, mutta me oltiin vain rääpäleitä. Sitten oli niitä isompia tyyppejä, jotka halusi käyttää meitä hyväksi hämärissä puuhissa. Se oli niin coolia, kun ne pyysi meitä tekemään sitä ja tätä. Mutta sitten tuli Oranssi, ja meistä pikkurääpäleistä tulikin dokkarimiehiä. Niitä kuvauspäiviä aina odotti, ihan kuin nykyään palkkapäivää. Alkoi tuntua, ettei koko Suomi olekaan sinua vastaan”, Fuaad sanoo.

”Ei me oltu pahoja, ei me oikeasti satutettu. Ei me oltu oikeita rikollisia, vaan koviksia. Syötiin karkkeja suoraan pöntöstä tai näpisteltiin R-kioskilla.”

Laitista alkaa hieman naurattaa – ettei kertomus vain menisi liian silotelluksi.

”Kerran metrossa joku iso äijä alkoi vittuilla näille kundeille. Kundit istui hiljaa ja kiltisti, mutta se äijä vain jatkoi. Näin kuinka Fuaad puri hammasta kiukusta kihisten. Poistuin Hertsikassa. Laiturilta mä näin, kun Fuaad oli noussut huutamaan sille äijälle, ja kun se metro lähti liikkeelle, näin kuinka Fuaad juoksi niiden penkkien yli sen äijän kimppuun kuin estejuoksija.”

12-vuotiaana Fuaad oli täynnä raivoa. Pelkoa häneen ei mahtunut.
 
LAITINEN ja pojat tekivät videoita Oranssin tiloissa 2004–2005, mutta sitten Oranssi purettiin ja homma hiipui.

Fuaadin täydellinen elämäntaparemontti vaati muutakin kuin elokuvaharrastuksen. Helsingissä oli paljon houkutuksia. Hän muutti Mikkeliin, jossa oppi käymään koulua, hiihtämään, puhumaan paremmin suomea ja pelaamaan kaukalopalloa. Usko vahvistui.
Jossain vaiheessa Fuuad vain katsoi peiliin, kirjaimellisesti.
”Ei ollut mitään syytä katsoa peiliin, sillä olin pullea poika, jota tytöt nipistivät poskesta ja sanoivat söpöksi, mutta halusivat olla vain kavereita. Mutta silloin kerran, kun katsoin peliin, jotenkin tajusin, että en voi vain syyttää muita.”
Viha muuttui kiitollisuudeksi.

”Faija toi mut tänne, että saisin mahdollisuuden. Ei mikään ole sen arvoista, että pilaisin sen. Kun tuli järkeä päähän, niin tajusin, että tämä on yksi maailman parhaista valtioista, kaikesta huolimatta. Olin niin hankala lapsi, että oli ihme, ettei mua häädetty täältä. Kun ajattelee, mitä kaikkea Suomi on tarjonnut mulle, se saa mut vähän enemmän rakastamaan tätä maata.”

http://nyt.fi/a1396492972077?ref=hs-art-new-2

Yllättävän iso % huostaanotetuista on ulkomaalaistaustaisia.
Olen nähnyt jonkin tilaston, mutta en jaksa kaivaa sitä esille.

Avun järjestäminen nuorille on tietysti hienoa asia, mutta onko nyt puhuttu huoliajattelun ja käytäntöjen muuttuminen totisinta totta, vaiko vain pelkkää sanahelinää.

Kun loputtomiin huudetaan nuorten tarvitsevan "välittäviä aikuisia", niin se taitaa olla lähinnä vastuun siirtämistä toisille kun itse ei saa mitään kontaktia rajusti käyttäytyviin nuoriin. Pöytänsä takana istuva byrokraatti on yhtä keinoton kuin omat vanhemmatkin.

Pitäisikö avata kokeiluluonteisia projekteja tuollaisille yllä olevan artikkelin tyylisille henkilöille, jotka oikeasti saavat kontaktin nuoriin ja keksivät nuoria kiinnostavaa tekemistä.

Kyllä pitäisi löytyä muitakin vaihtoehtoja kuin nuorten lähettäminen paikkoihin, josta ei voi soittaa 112:een, että "minun on täällä paha olla ja minua kohdellaan huonosti."