Anteeks, en nyt sitten yhtään keksi mille palstalle tän kirjottaisin, mmut tässähän tulee:
5 vuotta sitten yläasteella mulla todettiin neurologinen sairaus. Menin juttelemaan kuraattorille, ja se autto ja tuki mua ja oli läsnä. kun en ketään muuta oikein hyväksynyt.. muut oli liian kiireisiä tai oli omia ongelmia... Kuitenkin, tämä kuraattori oli mulle maailman tärkein ihminen siihen aikaan (olin 9. luokalla) Romahdin täysin kun peruskoulu loppui ja joudui hyvästelemään kuraattorin ja yhden opettajan. Siitä lähtie olen vissiin etsinyt "korvaajaa" sille kuraattorille.
10-luokalla oli samantapainen henkilö, ammattivalmennuksessa samantapainen henkilö, ammattikoulussa MELKEIN kiintysin, mutta en antanut tunteille valtaa.
Nyt sitten fysioterapeutti. oon nyt k'äynyt sen vastaanotolla 9 kertaa, enää yks kerta jäljellä. Koitin viimiseen tippaan asti etten ois kiintyny siihen niin kovasti mun sit se halas mua ja osotti myötätuntoo ja kaikkee ja ääh. nyt mä en saa sitä mielesttä.
miten ihminen voi kiintyy näin kovin? Ja sitku menettää ni ei todellakaan oo järkee pääs ja tekee mitä tekeekin. outoa..
5 vuotta sitten yläasteella mulla todettiin neurologinen sairaus. Menin juttelemaan kuraattorille, ja se autto ja tuki mua ja oli läsnä. kun en ketään muuta oikein hyväksynyt.. muut oli liian kiireisiä tai oli omia ongelmia... Kuitenkin, tämä kuraattori oli mulle maailman tärkein ihminen siihen aikaan (olin 9. luokalla) Romahdin täysin kun peruskoulu loppui ja joudui hyvästelemään kuraattorin ja yhden opettajan. Siitä lähtie olen vissiin etsinyt "korvaajaa" sille kuraattorille.
10-luokalla oli samantapainen henkilö, ammattivalmennuksessa samantapainen henkilö, ammattikoulussa MELKEIN kiintysin, mutta en antanut tunteille valtaa.
Nyt sitten fysioterapeutti. oon nyt k'äynyt sen vastaanotolla 9 kertaa, enää yks kerta jäljellä. Koitin viimiseen tippaan asti etten ois kiintyny siihen niin kovasti mun sit se halas mua ja osotti myötätuntoo ja kaikkee ja ääh. nyt mä en saa sitä mielesttä.
miten ihminen voi kiintyy näin kovin? Ja sitku menettää ni ei todellakaan oo järkee pääs ja tekee mitä tekeekin. outoa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos on valtava rakkauden, sympatian, sosiaalisuuden vaje niin helposti kiintyy kun sellaisen uoman löytää. Vaarana on että jopa takertuu. Sama piirre voi liittyä myös lemmikkeihin, paikkoihin tilanteisiin.
Eihän tuo tunne itsellenikään niin vieras ole, että on voimaks eroahdistus, kun jostain mukavasta pitää luopua, jokin asia tai jakso päättyy lopullisesti. Monet yksinäiset tarvitsevat tällaista ja olen kuullut että on henkilöitä, jotka käyttävät jotain palvelua säännöllisesti vain siihen liittyvän emotionaalisen mielihyvän vuoksi. Käyvät kampaamossa vaikka hiukset eivät tarvitsisi käisttelyä. Yleensä asiakaspalvelussa opetetaan olemalla liian avoin ja läheinen, koska siitä on asiakkaalle ennen pitkää enemmän harmia kuin hyötyä ja käyhän se työntekijällekin raskaaksi.
Olet kyllä oikeasti huolissasi ja kannattaa pitää etäisyyttä tilanteissa joissa koukuttuminen uhkaa. Vaarana on myös pakkomielteet ja että rakastuu (siis hullantuu) liian voimakkaasti jos on taipumusta tuollaiseen.
Itse luulen että jokin häikkä on voinut olla äidin ja lapsen kiintymyssuhteessa vauva-aikana. Kärsin nuoruudessa samoista ongelmista, mutta kunon kokenut elämässä hyvää ja ystäviä, sielunvamma on eheytynyt.
Minulla oli sama mielisairaalassa hoidossa ollessa. kiinnyin sen aikana varmaan kymmeneen ihmiseen, potilaisiin ja jopa hoitajiin lääkäreihin. Aina kun joku johon olin juuri ehtinyt kiintyä lähti, tunsin ahdistusta. Mutta olen linkittänyt tämän siihen, että kyseessä oli hoitotilanne, ja kummallinen ympäristö, sillä normielämässä vastaavaa ei ole tapahtunut. Tosi kivaa kuulla, etten ole ainoa, ja varsinkin että se saattaisi parantua iän myötä!
Kai siitä sitten viimeistään kuollessaan unohtaa kaikki ihanat mutta samalla häiritsevät ihmiset....