se ajokielto

Se mitä te perheen kesken teette, ja mitä keksitte lapsillenne tekemistä (oli mahdollisuus kuljetukseen tai ei) pitäisi olla täysin teidän oma asia. Älä välitä muiden paheksunnasta. Se johtuu vain siitä ettei ulkopuoliset monesti ymmärrä tilannetta. Itselläni ei ole lapsia, mutta on paljon pieniä asioita mihin itsellä ei ole mahdollisuutta sairauden takia, eivätkä ystävät tai sukulaiset sitä aina ymmärrä.
Kyllä ne sunkin lapset pian kavereita saavat, kun pääsevät tarhaan/kouluun. Se miten se sitten tapahtuukin, on sen ajan murhe. Sukulaiset ja ystävät voisivat sitä ennen tuoda lapsiaan kylään. Seuraavan kerran ehdota heille sitä, kun kuulet jotain pientä paheksuntaa.

Ikävää, että sinua ei ymmärretä. Helppo se on "terveiden" jaella ohjeita. Eivät vaan käsitä sitä miksi ei voi juoda usein ja hirveitä määriä, miksi ei voi ajaa autolla, miksi pitää saada niin paljon unta yms... "Kyllähä sitä nuorena jaksaa"...

Ilmeisesti sukulaisesi ovat ns. vanhanliiton ihmisiä. Aikanaan epilepsiahan oli pelätty sairaus(luultiin tarttuvaksi tai mielenterveyden ongelmaksi) ja myös este avioliitolle... Siksi saattavat kammoksua epilepsiaa. Eivät halua edes yrittää ymmärtää, "ku sillo ennen vanhaa"... Surullista.
Onko sinulla ketään, joka ymmärtäis sinua?Vai ovatko kaikki läheisesi todella tuommoisia?

Itse sain diagnoosin nuorena, joten tulemme aina asumaan kaupungissa palveluiden ja työpaikan äärellä juurikin tämän ajokiellon vuoksi. Milloin sait diagnoosin ja mikä on kohtaustilanteesi?

Kiitos ystävällisistä viesteistä. Mieheni on ollut tukenani. Hän itse on nuoresta ollut diabeetikko ja sopeutunut omaan sairauteensa, ei siis kammoksu sairauttani. Sain diagnoosini reilu vuosi sitten. Ennen sitä rakensimme lähes kaksin unelma kodin, ihanalle kallio tontille tänne landelle. Saatiin lapsi. Eipä tullut mieleen, että autolla ei pystyisi kulkemaan. Mieheni kyllä jo lupasi, että kaupunkiin voidaan tarvittaessa muuttaa(mikä on ikänsä maalla asuneelta aika iso tuen osoitus). Itselleni se merkitsisi unelman romahtamista. Äsken olimme lapsen kanssa ulkona, kierrettiin metsää ja tein koivusta ja pajusta pari kranssia. Nyt haistelen koivulta tuoksuvia käsiäni. Täällä on mun elämäni ja siinä roikun kynsin ja hampain.

Parit lääkkeet on nyt testattu. Tämä nykyinen lamotrigin on nyt nostettu maksimi annokseen. Nyt ollut kolme kuukautta maksimilla ja joka päivä pelkään kohtausta. Kohtaukseni ovat yhtä isoa (korkea kuume) lukuun ottamatta lieviä, eikä sinänsä pelottavia. Uuden lääkityksen aloittaminen hirvittää ja merkitsee taas ajokiellon venymistä. Edelleen ajattelen, että saan ajo-oikeuteni, muuta vältän miettimästä.

Hiukan eksyin aiheesta, mutta täällä ainakin "kuunnellaan" kiemurtelematta vaivaantuneena.