Varmaan jonnekin perhepalstalle kuuluisi, mutta syy on kumminkin tämä sairaus. Sain siis lapsen syntymän jälkeen diagnoosini ja olen ollut nyt pari vuotta hoitovapaalla. Ajokielto edelleen voimassa. Maalla asutaan, eikä julkiset kulje. Sukulaiset paheksuvat kun lapsi ei käy kerhoissa. Vastaan aina, että niitä kerhoja ei paljon iltaisin ole kun mies ehtisi kuskaamaan. Aina kun jotain lapsen käytökseen liittyvää mainitsen anoppi toteaa, että kun hänellä ei ole ikäisiään kavereita. Tunnen vain itseni niin huonoksi. Ei mitään tukea keneltäkään. Kukaan ei tarjoudu kyytimään, paheksuvat vain. Omalle äidilleni en edes viitsi puhua sairaudesta kun hän ei vieläkään ole hyväksynyt asiaa. Ahdistuu vain jos puhun. Muut vain vaivautuvat koska eivät osaa mitään sanoa. Kaipaisin kuitenkin sitä tukea, ihan hukassa olen kun töihinkin pitäisi kohta palata.. Se miten on aika arvoitus. Yksin tässä seistään tuulta vasten ja yritän vain olla onnellinen, että ei ollut pahempaa sairautta.
se ajokielto
4
192
Vastaukset
- Oma asia
Se mitä te perheen kesken teette, ja mitä keksitte lapsillenne tekemistä (oli mahdollisuus kuljetukseen tai ei) pitäisi olla täysin teidän oma asia. Älä välitä muiden paheksunnasta. Se johtuu vain siitä ettei ulkopuoliset monesti ymmärrä tilannetta. Itselläni ei ole lapsia, mutta on paljon pieniä asioita mihin itsellä ei ole mahdollisuutta sairauden takia, eivätkä ystävät tai sukulaiset sitä aina ymmärrä.
Kyllä ne sunkin lapset pian kavereita saavat, kun pääsevät tarhaan/kouluun. Se miten se sitten tapahtuukin, on sen ajan murhe. Sukulaiset ja ystävät voisivat sitä ennen tuoda lapsiaan kylään. Seuraavan kerran ehdota heille sitä, kun kuulet jotain pientä paheksuntaa. - 8+12
Ikävää, että sinua ei ymmärretä. Helppo se on "terveiden" jaella ohjeita. Eivät vaan käsitä sitä miksi ei voi juoda usein ja hirveitä määriä, miksi ei voi ajaa autolla, miksi pitää saada niin paljon unta yms... "Kyllähä sitä nuorena jaksaa"...
Ilmeisesti sukulaisesi ovat ns. vanhanliiton ihmisiä. Aikanaan epilepsiahan oli pelätty sairaus(luultiin tarttuvaksi tai mielenterveyden ongelmaksi) ja myös este avioliitolle... Siksi saattavat kammoksua epilepsiaa. Eivät halua edes yrittää ymmärtää, "ku sillo ennen vanhaa"... Surullista.
Onko sinulla ketään, joka ymmärtäis sinua?Vai ovatko kaikki läheisesi todella tuommoisia?
Itse sain diagnoosin nuorena, joten tulemme aina asumaan kaupungissa palveluiden ja työpaikan äärellä juurikin tämän ajokiellon vuoksi. Milloin sait diagnoosin ja mikä on kohtaustilanteesi? - rajoitettu
Kiitos ystävällisistä viesteistä. Mieheni on ollut tukenani. Hän itse on nuoresta ollut diabeetikko ja sopeutunut omaan sairauteensa, ei siis kammoksu sairauttani. Sain diagnoosini reilu vuosi sitten. Ennen sitä rakensimme lähes kaksin unelma kodin, ihanalle kallio tontille tänne landelle. Saatiin lapsi. Eipä tullut mieleen, että autolla ei pystyisi kulkemaan. Mieheni kyllä jo lupasi, että kaupunkiin voidaan tarvittaessa muuttaa(mikä on ikänsä maalla asuneelta aika iso tuen osoitus). Itselleni se merkitsisi unelman romahtamista. Äsken olimme lapsen kanssa ulkona, kierrettiin metsää ja tein koivusta ja pajusta pari kranssia. Nyt haistelen koivulta tuoksuvia käsiäni. Täällä on mun elämäni ja siinä roikun kynsin ja hampain.
Parit lääkkeet on nyt testattu. Tämä nykyinen lamotrigin on nyt nostettu maksimi annokseen. Nyt ollut kolme kuukautta maksimilla ja joka päivä pelkään kohtausta. Kohtaukseni ovat yhtä isoa (korkea kuume) lukuun ottamatta lieviä, eikä sinänsä pelottavia. Uuden lääkityksen aloittaminen hirvittää ja merkitsee taas ajokiellon venymistä. Edelleen ajattelen, että saan ajo-oikeuteni, muuta vältän miettimästä.
Hiukan eksyin aiheesta, mutta täällä ainakin "kuunnellaan" kiemurtelematta vaivaantuneena.- sähköpää
Se lääkkeiden vaihtelu onkin kaikkein inhottavinta! Yritän itse tulla näillä toimeen, puhe ollut vaihtamisesta, mut ennen olen tällä tolalla, kun vielä hullumpi! Mulla on lääkkeet dosetissa, eli niitä on jonkun verran.... ajokielto oli sillon kolmisen vuotta sitten vuosi, se napsahti heti, lusin sen ja sit hyppäsin auton rattiin....ei oo kukaan perään huudellu. Ei kannattais liikaa miettiä ("hyvä neuvo"), koska pitäs pystyy elää rauhallista säännöllistä elämää ilman stressiä! Hah, tottakai ne asiat pyörii mielessä. Sit sitä pelkää, että tuleeko millanen olo, vai peräti paniikkikohtaus, vähän käsikädessä kulkee.... asiat menee jotenkin tärkeysjärjestykseen, ei kiinnstais kuunnella toisten hiustenpidennyksiä tai kynsimanikyyrejä ym. pinnallista! Mulla nyt ikää kohta 60, joten ilmeisesti liian vähänen lääkitys ja vaihdevuodet teki tuon "taantuman". Tsemppiä sulle, koita jaksaa vaan!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 815330
Suomen kaksikielisyys - täyttä huuhaata
Eivätkö muuten yksilöt pysty arvioimaan mitä kieliä he tarvitsevat? Ulkomaalaiselle osaajalle riittää Suomessa kielitai744709Työeläkeloisinta 27,5 mrd. per vuosi
Tuo kaikki on pois palkansaajien ostovoimasta. Ja sitten puupäät ihmettelee miksei Suomen talous kasva. No eihän se kas1314650Mikä on vaikeinta siinä, että menetti yhteyden kaivattuun, jota vielä ajattelee?
Mikä jäi kaihertamaan? Jos jokin olisi voinut mennä toisin, mitä se olisi ollut? Mitä olisit toivonut vielä ehtiväsi san3672077- 961700
- 991607
- 2581498
- 3491197
Pääsit koskettamaan
Sellaista osaa minussa jota kukaan ei ole ennen koskettanut. Siksi on hyvin vaikea unohtaa sinut kokonaan.571022- 2001001