Olen syvästi masentunut, vanha ja parantumattomasti sairas. Elämä on jatkuvaa ahdistuksen ja pahan olon kanssa taistelua. Eläke on niin pieni, että sillä pärjää juuri ja juuri. Kaurapuuropäiviä on usein. Sossusta ei apua saa edes suurten lääkekustannusten kattamiseksi. Lääkekatto täyttyy jo tammikuussa. Sairaus ei parane eikä siihen ole kummoisia hoitojakaan. Loppu tulee hitaasti nälkäkuoleman merkeissä. Kitumisaikaa on jäljellä vajaat kymmenen vuotta. Korvien välys, näkö ja kuulo toimii liiankin hyvin. Toistaiseksi pystyn huoltamaan itseni. Käyn kerran kuussa vanhuspsykiatrialla kuuntelemassa toisten jutustelua. Niistä tapaamisista ei ole minkäänlaista apua. Päinvastoin tulee entistä huonompi olo. Vanhus jätetään heitteille.
Pyydän neuvoja itsemurhan tekemiseen. Lääkkeillä se ei onnistu. Oksennan ne pois ennen kuin ennättävät tehdä tehtävänsä. Miten ja millä kerrostaloasunnossa voi tappaa itsensä? Enää en halua epäonnistua. Painoa on hiukan yli 40 kg.
Pyydän neuvoja itsemurhan tekemiseen. Lääkkeillä se ei onnistu. Oksennan ne pois ennen kuin ennättävät tehdä tehtävänsä. Miten ja millä kerrostaloasunnossa voi tappaa itsensä? Enää en halua epäonnistua. Painoa on hiukan yli 40 kg.
Vastaukset 15
Vanhimmat
No mitä jos itsemurhan sijaan keskittyisit tuohon hyvin toimivan korvienvälin toteuttamiseen? Ala vaikka kirjoittaa lisää noista asioista, joita hyvin kuvaat? Jos se vaikka hyvässä lykyssä vaikuttaisikin johonkin? Tai jos löytäisit muita samassa tilanteessa olevia, joiden kanssa voisi asioita jakaa?
Missä sinun läheisesi ovat? Kenestä voisi olla sellaisiksi?
Jos tässä kulttuurissa pitää vanhojen ihmisten tappaa itsensä yksinäisyyden ja masennuksen vuoksi, niin voitaisiin sitten saman tiedä tappaa kaikki itsemme.
...*saman TIEN
Olen miettinyt kans itsemurhaa.mietin että voisimmeko yhdessä lähteä täältä?
Tää on taas nimimerkki" tosissaan1" . Haluatko antaa minulle numerosi?uskallatko?
Korvien väliä käytän päiväkirjan kirjoittamiseen. Tekstiä tulee kymmenkunta sivua päivittäin. Siitä huolimatta mieli pysyy matalana yritti mitä hyvänsä. Psyykelääkkeet pahentaa fyysistä sairautta ja fyysinen sairaus pitää masennusta yllä. Tämä on var-sinainen oravanpyörä.
Olen niin hölmö, että sanonta ”hyvä antaa vähästään paha ei paljostaankaan” pitää kohdallani paikkansa. Ensin tulee toiset vasta sitten minä.
Toimin vuosia tukihenkilönä. Kun he pääsivät jaloilleen pidimme ”hyvää päivää mitä kuuluu” yhteyttä. Masentuneenakin kirjoitin tukiviestejä päivittäin. Kun ilmoitin ma-sennuksestani kaikki häipyivät. Aiemmin juttelin paljon naapureiden kanssa. Nyt tilanne on se, että bussipysäkilläkin sanotaan päivää ja siirrytään juttelemaan toisen naapurin kanssa.
Läheisiä on vain lapset. Heiltä kielsin vierailut koska näin miten paljon olotilani sattui heihin. He pitävät yhteyttä harvakseltaan sähköpostilla ja tekstiviesteillä. Enempää en heiltä voi vaatia. Eikä lapsille voi puhua sellaisista asioista mistä masennuksessa on kyse. Vaistoan herkästi toisten mielialat ja suhtautumisen. Se taas johtaa siihen, että välttelen ihmisten häiritsemistä. Ihmiset tuntuu pelkäävän, että masennus tarttuu.
Yksinäisyys ei ole ongelma koska viihdyn omissa oloissani. Ongelmana on fyysinen sairaus mitä en ole oppinut hyväksymään. Se taas aiheuttaa masennusta mistä en näytä pääsevän eroon lainkaan.
Ai, sehän on hienoa, että kirjoitat niin ahkerasti. Harmillista jos ei tunnu auttavan mielenvireisiin. Kirjoitatkohan sitten myös tai nimenomaan noista asioista, jotka vaivaavat ja painavat, käsitteletkö niitä kirjoittamisen kautta...?
Minusta tuo kuulostaa aika kovalta, ettet saa ja halua ottaa vastaan apua ja läsnäoloa läheisiltä. Oletko varma, ettet kaipaisi toisten ihmisten seuraa ja tukea - jota itsekin olet antanut muille, ja ehkä pettynyt, kun saanut myöhemmin vastineeksi itsekkyyttä ja hylkäämistä?
Mietin lukiessa myös tuota kohtaa, että mielialalääkkeet vaikuttavat pahentavasti fyysiseen sairauteen. Liekö niistä psyykenlääkkeistä sitten kuitenkin myös apua (kaikillehan ei välttämättä juuri ole, mm. itselleni)?
Alempana olevista kommenteistasi ymmärsi, että jotain asioita oli selvinnytkin johonkin suuntaan. Toivotan myöskin kevään jatkoja, ja voimia sinne!
"Yksinäisyys ei ole ongelma koska viihdyn omissa oloissani. Ongelmana on fyysinen sairaus mitä en ole oppinut hyväksymään. Se taas aiheuttaa masennusta mistä en näytä pääsevän eroon lainkaan."
Jos fyysiseen sairauteesi ei ole parannuskeinoa eikä lääkitystä, joka poistaisi oireet, sinulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä sairaus. Tunnen 30-vuotiaan miehen, jolla äskettäin diagnosoitiin parantumaton keskushermoston sairaus. Olen neuvonut häntä yksinkertaisesti hyväksymään sairautensa.
Sinun on tehtävä tietoinen päätös, että hyväksyt sen. Hyväksyntä ei vain putoa taivaalta joku päivä odottamatta, vaan vaatii tietoista päätöstä. Tämä lähes aina helpottaa oloa, koska ei enää tarvitse elää jatkuvassa pettymyksessä. Ahdistuskin helpottaa, kun ei tarvitse koko ajan prosessoida keskeneräisiä asioita, mikä on tyypillistä tilanteissa, joissa ei ole hyväksynyt realiteetteja.
Näen huonona ratkaisuna sen, ettet anna lastesi käydä luonasi. Lapset antavat mielekkyyttä elämään. Oletko ollut avoin heille masennuksestasi? Jos kerrot heille suoraan, että fyysinen sairautesi masentaa sinua, et tunne painetta suoriutua vierailuista, ja sinun olisi helpompi kohdata heidät. Jos päättäisit hyväksyä sairautesi, voisit kertoa siitäkin päätöksestä heille.
Joka tapauksessa kituminen ei ole hyvä tapa elää, mutta itsemurha ei ole ratkaisu siihen. Sinun on noustava fyysisen sairautesi yläpuolelle henkisesti, ja mielestäni se lähtee siitä, että hyväksyt realiteetit tietoisesti.
Itse olen uskossa, ja monien muiden tavoin saan voimia uskostani Jumalaan. En tiedä, mikä on suhteesi kristinuskoon, mutta rukoilen puolestasi.
Kyllä se sopeutumista vaatii kun keho rapistuu ja fyysiset vpimat heikkenevät. Pitää vain oppia hyväksymään asia luonnollisena. Se laki on kaikkialla elollisessa luonnossa.
Jospa keskityt nyt kuntoilemaan ja pitämään huolta fyysisestä omekuksetasi. Ikääntymistä ei voi estää, mutta kunnon ylläpitäminen kannattaa. Keskity asioihin jotka ovat hyvin elämässä.
Täällä ei saa jakaa mitään suoria vinkkejä itsensä eliminoimiseen, ne poistetaan. Luulisin kuitenkin, että noin pienikokoisena vanhuksena monet yleisesti käytetyt tavat onnistuisivat helpommin ja varmemmin kuin esimerkiksi nuoren ja fyysisesti terveen kohdalla. Tietysti asiaa hankaloittaa, jos et pääse poistumaan kerrostaloasunnostasi.
Kiitos vastauksista. Lapset tietävät niin fyysisen kuin psyykkisenkin sairauteni vakavuuden. Heillä on oma elämä elettävänä joten en halua olla heille lisätaakkana omien ongelmien kanssa.
Tiedän toki, että on pakko hyväksyä sairaudet. Sitä työtä teen koko ajan. Se ei kuitenkaan onnistu nappia painamalla.
Ulkoilen sään ja särkyjen sallimissa puitteissa. Kotona jumppaan ja venyttelen päivittäin.
Hyvää kevään loppua kaikille.
Pieni lisäys. Fyysisestä sairaudestani psykiatrian ammattilaisen sanoin "en ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta sairaudesta". Niin tuntematon on sairauteni.
Vain sadististit haluavat kituvan vanhuksen elävän. Saatteko jotain mielihyvää ja ylpeyttä kun vaaditte jonkun kitujan elävän sairasta elämää? Sairaat tai kituvat eläimetkin lopetetaan. Sairaalla tai loppua haluavalla ihmisellä on vähemmän arvoa kuin kapisella rakilla, joka laitetaan lopulliseen uneen.
No saatko sinä jotain mielihyvää tuollaisesta elämän ja kuoleman kysymysten yksinkertaistamisesta?
Olen kanssasi samaa mieltä, että jopa lemmikkieläimiä pidetään tietyllä tapaa arvokkaampina, kun ne saavat "armokuoleman" vanhana ja sairaana, mutta ihmiset eivät sitten saa. Toivoisin eutanasialakia Suomeen, mutta toivon myös, että lain toteutuessa siinä olisi tarkat ehdot ja riittävästi valvontaa.
En tarvitsekaan neuvoja koska fyysinen sairauteni lopettaa kitumisen. Sairaudestani on kovin vähän tietoa. Viimeinkin tajusin mitä luin, se oli helpottavaa luettavaa.