Seinä tuli vastaan

Mä olin ollut vähän raaempi kuin Ripa. Ripa oli enemmänkin sellainen insinööripelle jolla on ensin mielessä mittaaminen ja sitten vasta toiminta, mutta mitä mä näitä hommia olen tehnyt, niin mä voin ihan suoralta kädeltä sanoa: että siinä jos alkaa funtsimaan ja pohdiskelemaan, niin tulee talvi ja joulupukki ennekuin asialle on tapahtunut yhtään mitään - joten mä tönäisin Ripan tieltäni helvettiin ja otin lekan käteen ja vedin juoksut irti muutamalla paukautuksella ja koko seinä tipahti alas.

Ripa katsoi mua tyrmistyneenä, ja mä näin sen silmistä miten sen kustannusarviolaskelmat raksuttivat punaisella kun se seisoi jonkun toisen maailman rautakaupassa ostamassa lisää Gypro-levyä ja ruuveja lompakkoaan puristaen hikisissä käsissään.
Mä viittasin sellaselle kintaalla. Me oltiin marginaalien sisäpuolella, eikä muutaman neliön menetys ole kuin jonkinlainen sielullinen vamma. Kuka siitä huomenna mitään kylällä tietäisi, kuka siitä ensiviikolla edes mitään muistaisi.
Pääasia on: ettei missään vaiheessa ala istuskelemaan ja pohdiskelemaan ja itkeskelemään maailman kovuutta, vaan vetää siitä muutaman metrin paskaksi ja panee sen sitten kiltisti uusiksi uuteen suuntaan.

"Mulla on vähän Ripa se vika, että mä olen liian radikaali - ja sulla se vika, että sä olet niin hidas ja sovinnainen. Sun kanssa on vaikea tehdä töitä."

"no olisiko koko tätä siivoa olemassa jos olisit mitannut kaiken jo alkuvaiheessa oikein."

"No , ei varmaankaan, sillä sä et olisi saanut edes naularasiaa auki siinä ajassa kun mä tein sulle koko seinän..."

"...Väärään paikkaan."

"Pidä jätkä suusi tai hivautan laudalla kulmaan."

Siitä meinasi tulla herroille tappelu. Onneksi Ripan vaimo - Ritu - huusi pojille eteiseen kahvin olevan valmista.
Mutisten miekkoset menivät jonossa kuin pikkupojat ahdasta käytävää pitkin tupaan kahveelle - olikohan siellä pullaakin?

Tarinan keksiminen ei ole koskaan ongelmia tuottanut, mutta nyt on homma jumissa, koska kirja alkaa olla valmis ja se on esikoiseksi suhteellisen hyvä. Se julkaistaan varmasti eikä se luultavasti siirry kenenkään huomaamatta tuoreista kirjoista antikvariaattien hyllyihin.

Täytyy opetella keksimään toimittajille jotain sanottavaa ja totutella pienimuotoiseen julkisuuteenkin. Paikallislehteen ainakin haluavat haastattelun ja siksi on varmaa, ettei lähikaupassa käynti jonkin ajan kuluttua ole enää niin anonyymi toimitus kuin tähän saakka. Miltähän mahtaa tuntua kun tuntemattomat pöljät pitävät tuttunaan?

Kriitikkoihin osaan jo suhtautua: eivät ne ennenkään ole kirjallisuudesta mitään ymmärtäneet eikä ole mitään syytä odottaa että tilanne jotenkin muuttuisi lähiaikoina.

Enää tarvitsisi hieman muokata yhtä muutaman sivun pätkää ja opus olisi valmis kustantajalle lähetettäväksi. Siihen menisi korkeintaan muutama tunti jos osaisin paneutua siihen kunnolla, koska tiedän jo melko tarkalleen millainen siitä tulee, mutta silti homma tökkii. Hirvittää saada se valmiiksi.