Olen arvoton äitini silmissä. Tuli taas todettua. Mistä tahansa onkaan kyse, hän ei tule ajatelleeksi minua tai ei halua olla minuun yhteydessä. Sama lapsena. Oli kyse sitten lohduttamisesta, haverin hoitamisesta, hyvän yön toivotuksista, kuuntelemisesta, syliin ottamisesta, ajan antamisesta... Muut sisarukset olivat ja ovat edelleen eri asemassa. Heitä kohdellaan eri tavoin. Ihan kuin olisin tehnyt jotain väärää äitiä kohtaan edellisessä elämässä ja kostaa sitä minulle. En ole koskaan tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi mitään. Onneksi ei enää kirpaise yhtä paljon kuin ennen. Jotta välttäisin kovettamasta itseäni, olen etäännyttänyt välit äidin kanssa hyvän päivän tutun tasolle. Tuntuu toisaalta kamalalta, ihan kuin olisi henkisellä tasolla haudannut äitinsä etukäteen. Mutta toisaalta se on tuonut rauhan, muut läheiset ihmisetkin ovat huomanneet muutoksen minussa. Olen tullut levollisemmaksi, empaattisemmaksi, sisällä tuntuu hyvältä, helkyn iloa ja optimismia. Joskus silti tulee näitä kovasti kirpaisevia muistutuksia äidiltä... Ei kai auta kuin hyväksyä ne ja muistuttaa itseä että olen kelvollinen tällaisena ja että on onni että minulla on ihmisiä joita voin itse rakastaa ja joilta saan vastarakkautta. En oikeastaan kaipaa neuvoja. Puhumista on jo heikoin tuloksin kokeiltu. Nyt halusin vain purkaa mieltä.
Arvoton äidilleni
Aikuiseksi kasvanut
4130
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet tehnyt oikean ratkaisun: suuntaudut omiin ystäviin ja sinulla on ihmisiä jotka rakastavat sinua. Äiti on vain yksi ihminen monien muiden joukossa ja jos hänen kanssaan ei suju, ei kannata murehtia sitä loputtomiin. Lapsuus on takana ja onneksi pärjäät ilman äitiä, niin moni muukin tekee. Kun pidät yhteyttä ilman isompia vaatimuksia, voivat tapaamiset tuottaa jopa jonkinlaista iloa.
Ja muistathan, että jos äiti ei osoita rakkauttaan, se on hänen kyvyttömyyttään tuntea tai osoittaa tunteita. Jos äiti ei arvosta sinua, se ei tarkoita etteivät muut arvostaisi tai että et olisi atvokas. Päästä äidin ikävät sanat ohi toisesta korvasta äläkä jää niitä miettimään. Niin oletkin tainnut jo tehdä.
Kirjoita äidillesi kirje ja kerro vaan miltä sinusta on jo lapsesta asti tuntunut.Ehkäpä äitisi saa ajattelemisen aihetta ja itsepohdiskeluun olisi syytä. Voit ainakin kertoa näin äidillesi miltä tuntui kasvaa ilman rakkautta.Älä sorru synkkyyteen-nauti nykyisestä elostasi.Tunne iloa ja riemua -olet arvokas ja hyvä omana itsenäsi.Jos tuntuu että et saa asiaa käsiteltyä-mene vaikka psykologin avulla asiaa käsittelmään.
Tulin uudestaan lukemaan, tulipa kirjoitettua aika nasevasti mieliharmissa... Mutta totta tuo kaikki kyllä on. Kirje on hyvä idea, ja lähes kaikille muille kirjoittaisinkin jos keskustelu ei auttaisi. Mutta tuntuu jotenkin kurjalta syyllistää äitiä, vaikka harmittaa ja itsestä tuntuu vahvasti tältä. Mutta tuntuu että äidillä on muutenkin ollut tarpeeksi kuoppainen elämä eikä jotenkin saa itsestään tarpeeksi irti parantaakseen sitä itse. Pitää itseään jollakin lailla uhrina eikä oikein tunnu tajuavan että on itse vastuussa omasta onnestaan... Yritän nyt itse välttää vastaavat jutut omien lasten kanssa, keskittyä rakkauden osoittamiseen, ajan antamiseen ja hyväksymiseen, niin lasten kuin miehenkin kohdalla. Ja oman itsen kohdalla. On totta että lapsuus on takana - onneksi - ja sitä en voi muuttaa mutta nykyisestä elämästä voin nauttia ja tehdä siitä sellaisen että voin olla - ja perheeni voi olla - onnellinen. Nyt elän elämäni parasta aikaa, ehdottomasti!
Totta lienee, että äidit eivät aina osaa rakastaa kaikkia lapsiaan samalla tapaa.
Omalla kohdalla kävimme äidin kanssa keskustelua asioista aika perinpohjinkin.
Hänen kertomuksensa pohjalta sain sitten jonkinlaista selvyyttä hänen toimiinsa.
Kohtelemiseni eri tavoin, alkoi jo siitä, että olin ns "vahinkolapsi", veljeeni ikäero oli vain kaksi viikkoa vaille vuosi, niissä piireissä missä asuivat, eivät oikein katsoneet hyvällä asiaa.
Miespuolinen oli suvulle tärkeä ja häntä palvottiin, minuun äidin oli jopa vaikea koskettaa, olin tavallaan tuhonnut hänen arvostuksensa syntymällä väärään aikaan.
Äiti näki aina minussa huonoja puolia, kuitenkin yritti vaatettaa kauniisti ja osin kannustaakin, mutta aina oli olemassa jonkinlainen este välillämme.
Kun kasvoin aikuiseksi, otin asiat puheeksi, sillä tiesin äidin tekevän erilaisia asioit selkäni takana sisarusteni kanssa.
Kerran äiti sanoi, että olette erilaisia, jokaiselle ei voi kertoa asioita, toki aina sisarukset ovat yksilöitä ja erilaisia tempparamentiltään, ajatukset voivat olla erilaisia ja varsinkin kun oma elämä on aloitettu itsenäisenä, silloin vaikutukset siitä elinpiiristä missä elää vaikuttavat.
Joten äitini jopa valahteli asioista esim. minulle, no jokainen saattaa arvata mitä tuosta seuraa, myös lasten välit rikkoontuu. Oma äitini ei tätä ymmärtänyt ennen yhteistä keskusteluamme. Asioita oli sotkettu jo aika tavalla, mutta keskustelut tuottivat myös tulosta, äiti alkoi ymmärtää, että kaikille lapsille on puhuttava asiat samalla tapaa ja vielä totta.
Hän pääsi ulos tuosta ikävästä asiasta, että olin syntynyt pilaamaan hänen elämänsä, syntymällä liian aikaisin veljen syntymän jälkeen.
Aikakin varmaan muuttui ja suku unohti asian vanhetessaan.
Lopputuloksena oli että lopulta äiti saapui lähemmäksi, yritti jopa hyvittää vähän liiankin näkyvästi toisiin nähden "hylkäämistään", sekin sai aikaan myrskyn.
Tässä omakohtaisessa tilanteessa olen tullut siihen tulokseen, että pitää keskustella äidin kanssa myös raskaista asioista, kyllä äidit rakastavat lapsiaan, vaikka olisi käynyt kuten omalla kohdalla.
Äitini on jo mennyt manan majoille, mutta ihan helpottuneena ja ikääkin ehti tulla jo lähemmäs yhdeksänkymmentä.
Se mitä hän jätti kaiken tämän jälkeen ensin nähtäväksi jälkeensä olikin viesti lapsille, siinä luki, "äiti rakastaa teitä kaikkia lapsia yhtä paljon".
Hän korjasi tilannetta sen minkä voi. Tavallaan hän antoi mahdollisuuden tasaisempaan elämän jatkumiseen kaikkien kohdalla.
Nämä asiat ovat vaikeita ja niitä ei monesti ymmärrä kaksi- kolme- tai nelikymppisenä, silloin mennään vielä niin tukka putkellä ja arvostellaan julmastikin. Elämä kuitenkin opettaa ja keskustelut ovat ainoa tie saada yhteys siihen omaan äitiin tai isään jos se on jostakin syystä katkolla. Samoin puolisoonkin.